Häpeä

En edes tiedä, mistä aloittaa ja aluksi olin ajatellutkin, että nyt helvetti soikoon, hoidan ainakin edes tämän suruajan oikein, mutta pakko päästä purkamaan tämä häpeä jonnekin..... 

Lauantaina neljä tuntia tekemäni blogipäivityksen jälkeen painajainen alkaa todella nostaa päätään kaukana, kaukana minusta ja minä - uutisista välittämätön tyhjäpää - postaan someeni kuvia minusta viettämässä maailman onnellisinta iltapäivää ja iltaa. Askartelen vaivalla sieviä Insta-reelsejä, julkaisen niitä kaikille näkyviksi ja hehkutan tulevaa äkkilähtöäni Rooman kautta Toscanaan.

Samaan aikaan I yrittää kauhunsekaisena ahdistus kurkkua painaen saada yhteyttä kaikkiin Soulissa oleviin ystäviinsä ja sukulaisiinsa. Niihinkin, joiden ei ainakaan alun perin pitänyt viettää halloweenia Itaewonissa. Puoli kahdelta yöllä hänen aikaansa, puoli kahdeksalta illalla minun aikaani, I laittaa viestin, että kaikki on okei, vaikka tiesin, että hän vain istui iltaa muutaman ystävänsä kanssa kotonaan. Katson viestin kännykän yläkulmasta enkä edes mennyt appiin lukemaan sitä, koska oletin hänen menneen nukkumaan viestin lähetettyään ja se oli vain hänen sojun värjäämä, hieman outo hyvän yön toivotuksensa.

Samaan aikaan, kun minä tykitin onneani julki koko maailmalle, valahti järjettömästä väentungoksesta alas menetettyjä elämiä ja mahdollisuuksia, joiden nenistä ja suista ryöpsähteli verta kadulle ja kuka tahansa heistä - kuka tahansa - olisi voinut olla joku I:lle rakas. He olivat kaikki jonkun lapsia, ystäviä, sukulaisia, kihlattuja, luokkakavereita ja opiskelijatuttuja. Ja vielä yhdeksältä illallakin (!!), aamuyöllä kello kolmelta I:n aikaan, minä olen onnellisen tietämätön kaikesta ja laitan kuvia someen, koska enhän minä lue uutisia! 

Uutiset ahdistavat ja luovat turhia uhkakuvia, jotka eivät onneksi suurimmaksi osaksi tule toteen. Minä olen omassa pehmeässä kuplassani, koska olen niin vitun naurettavan hento, pieni perhonen. Ja niin minä menen nukkumaan: someni täynnä kaikkea ihanaa ja iloista, elämää kauneimmillaan. Vasta aamulla tajuan, mitä puoli viideltä iltapäivällä minun aikaani oikeasti tapahtui ja kädet täristen piilotan kaikki päivitykseni.

En osaa edes sanoin kuvailla sitä, miten paljon minua hävettää se etten tiennyt. Mikään välimatka tai muukaan ei ole tekosyy siihen, että en tiennyt ja voin vain toivoa, että ehdin piilottamaan kaikki päivitykseni ennen kuin kukaan I:n läheisistä tai edes hän itse ehti niitä näkemään. Onneksi käytän vain Instagramia ja se ei ehkä ole ensimmäinen väylä etsiä ketään, joten voin vain toivoa, että päivitykseni eivät ole päätyneet katsottaviksi kenellekään I:n puolelta. 

Vittu, tämä oli juuri sellainen virhe, jollaisiin minulla ei yksinkertaisesti ole varaa! Joten otan tästä saman tien opikseni ja pidän huolta siitä, että tämä ei tapahdu enää ikinä. Minun täytyy ottaa roolini vakavasti eikä tällaisiä vääriä askeleita saa tapahtua. Minun ei tarvitse tietää joka ikistä tapahtumaa tällä planeetalla, mutta tällaiset Etelä-Korean rauhanajan isoimmat onnettomuudet minun ehdottomasti täytyy tietää ennen kuin laitan yhtään mitään someen, helvetti soikoon!

Tällä hetkellä I, hänen veljensä ja heidän isänsä miettivät päitään puhki siinä, miten he voisivat olla avuksi ja tiedän, että jos I vain voisi, hän antaisi kaiken omaisuutensa pois, jotta edes yhden vanhemman ei tarvitsisi haudata lastaan. Hän on itkenyt paljon ja tiedän, että häneen tulee sattumaan vielä pitkään. Minusta tuntuu, että itse en ole vielä edes tajunnut kunnolla koko tapahtumaa. "Ei tällaista voi tapahtua" on kai päällimmäinen tunne, jonka saattelemana jään tuijottamaan tapetin kiemuroita ja katoan jonnekin vain palatakseni itkemään sitä, miten järjetön ahdistus ja kipu niillä on täytynyt olla, jotka olivat väärässä paikassa väärään aikaan.

Sitten käperryn taas peiton alle enkä tiedä mitä tehdä. Miten juuri minä voisin auttaa? Voinko edes? Toscanan kaunis aurinko tuntuu polttavalta keskisormelta tämän kaiken keskelle.

Aamupainoni oli 57,3 kg, jos sillä on mitään väliä.

Nopeiden käänteiden lauantai

Istahdan toimistopöytäni ääreen Helsingin Kruunuhaassa sumun ympäröidessä kadut. Kello on 7:01 ja on lauantai. Tietokoneen ruutu välkähtää päälle ja alan täyttää exceleitä, taiteilen lukuja ja tilastoja funktiotoiminnoilla, kurtistan kulmiani välittömästi, kun jokin ei täsmää, kiroan automaattisen solutyypin muokkauksen ja vaihdan solutyypin takaisin yleiseksi. Hieman yli yhdeksältä minun jo lähestulkoon tehdessä lähtöä, pomoni astelee sisään pieneen kellaritasossa olevaan toimistoon, jonka ikkunoista tuijotamme viisi kertaa viikossa ohikulkevien jalkoja. Istahdan tutkimusavustajaksi minut palkanneen pomoni kanssa vieläkin pienempään kahvihuoneeseen ja hän purkaa sitä, miten syksy masentaa ja ahdistaa häntä. Nyökyttelen ymmärtäväisesti päätäni.

Olen jo kokoamassa tyhjyyttä kolisevia kliseitä häntä lohduttamaan, kun hänen ilmeensä yhtäkkiä kirkastuu ja hän kertoo varanneensa tänä aamuna maanantaille lennot kohti Espanjan Santiago de Compostelaa, josta hän matkaa autolla vielä hieman yli tunnin verran pieneen muutaman sadan hengen kylään ystäviensä luokse ja tekee sieltä töitä koko marraskuun. Hän näyttää kuvia tuosta paikasta ja minut valtaa niin suuri koti-ikävä Italiaan. Tiedän, että olen ollut töissä vasta hyvin lyhyen aikaa, mutta kerään silti rohkeuteni ja kysyn, olisiko minullakin joskus mahdollisuus tehdä töitä etänä ja Suomen rajojen ulkopuolelta.

Pomoni katsoo hetken tyhjyyteen edessään ja toteaa, että totta, hän ei edes ole ajatellut, että joku haluamalla haluaisi tehdä töitä etänä koronasulkujen jälkeen. Suurin osa hänen tiimistään nimittäin odottamalla odotti etätöiden loppumista, koska heidän mielestään iso osa työn ihanuudesta on nimenomaan sosiaalinen aspekti ja yhdessä samassa tilassa kasvotusten oleminen. Pomoni tuijottaa edelleen tyhjyyteen ja jatkaa selvästi puoliksi jo Espanjan auringon alta, että eipä minun oikeastaan tarvitse olla toimistolla seuraavan kerran kuin joulukuun alussa. 

"Eli voisin lähteä vaikka jo huomenna sukulaisteni luokse Toscanaan ja tehdä sieltä töitä marraskuun loppuun asti?"

Katsomme hetken toisiamme ja hyökkäämme sitten työkoneeni ääreen pomoni kanssa. Hän on minua vajaa 10 vuotta vanhempi boss lady, jonka elämää tuskin pystyisin elämään päivääkään, mutta hänen kenkäkokoelmastaan voisin lainata lähes jokaisen parin ja kengät ja laukut olivatkin se ensimmäinen teema, jonka kautta päädyimme puhumaan Italiasta ja kerroin sukulaisistani. Lähtö sunnuntaina, joo-o, paluu marraskuulle tuolloin, ehkä? En tiedä, täytyy katsoa vähän hintojakin. Okei, Firenzeen en lennä, järkyttävän hintaista! Fiumicino, Rooma, jes, tuo voisi onnistua. Pomoni kollega kävelee sisään ja ihmettelee hösäämistämme. Kun kerromme, mitä vauhkoamme, hän huokaisee raskaasti ja toivoo, että voisi tulla jomman kumman mukaan.

Hymyilen hänelle pahoittelevasti, kun hän putoaa syksyisen lehden lailla työpisteensä ääreen ja kaivan kännykkäni esiin. Soitan nonnalle, koska hän tietää missä kaikki sukulaiset, heidän kumppaninsa ja ystävänsä ovat eikä nonna pettänyt nytkään: serkun jonkun ystävän vaimon joku on ajamassa Roomasta takaisin huomenna iltapäivällä ja voi ottaa minut kyytiin. "Kyllähän minä junallakin pääsen, jos se on ongelma..." Mutta ei Italiassa ole ongelmia varsinkaan, jos olet jonkun tuttu tai sukulainen eikä ajalla ole merkitystä! Niinpä varaan lennot ja kaivamme pomoni kanssa etätyösopimuksen esiin, allekirjoitan sen ja sitten kiljumme ja pompimme hetken aikaa sitä, että kumpikin pääsee pois tästä harmaudesta. Hän jopa ehdottaa skumppaa ja kollegakin nousee toiveikkaan näköisenä seisomaan, mutta kieltäydyn kohteliaasti. Kuulen pettyneen istahduksen kollegan työpisteeltä.

Kerään kamppeeni, rutistamme pomoni kanssa toisiamme edelleen innoissaan pomppien ja sitten poistun kellarista sumuisille kaduille. Kun pääsen kotiin, sumu on hälvennyt ja seison hetken aikaa pöllämystyneenä yksiössäni asuntoani tuijottaen. Jaa, totean viimein ja ryhdyn tekemään listaa siitä, mitä tänään täytyy vielä tehdä. Kymmeneltä sade muuttaa katot kiiltäviksi ja hymyilen. 

Ci vediamo fra poco, mia casa. ♡
Toivottavasti seuraava äkkilähtö on I:n luokse joulukuussa.

"Life is beautiful and now you see this is how it feels to be free"

Kuva on netistä

ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 
ᴍᴀʀɪɴᴀ - ᴏʀᴀɴɢᴇ ᴛʀᴇᴇꜱ
0:01 ❍─────── 3:07
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Yllä oleva laulu sattui soimaan satunnaistoistolla, kun olin kylmänä syksyaamuna matkalla töihin. Kaikkialla pimeää, ulkona kylmää, sisällä kylmää... Miten vihaankaan nykyään syksyä ja talvea! 

Aiemmin syksyn pimenevät illat ja kylmät aamut toivat iloisen kuplivan tunteen vuodenaikojen muutoksesta ja uudesta mahdollisuudesta. Kesään turtuminen väistyi ja tilalle tuli vireä ja kokeilunhaluinen minä. Mutta muutama vuosi sitten muutuin melkein kerralla kesäihmiseksi ja tänä vuonna olen kokenut suurempaa ahdistusta syksystä ja talvesta kuin koskaan aiemmin. Ihmiset ympärilläni sen sijaan rakastavat tätä spooky seasonia ja yrittävät lohduttaa minua sillä, että ehkä tulevasta talvesta tulee luminen, jolloin ei ole niin harmaata ja ankeaa. Hyi lunta! Miten ihmeessä aion ulkoilla tehokkaasti, kun jalat sutivat lumikinoksissa? Ja lumi tarkoittaa sitä, että asteet ovat miinuksilla. Ei kiitos, mielummin edes hieman plussan puolella koko ajan!

Tuo Marinan Orange Trees vei minut välittömästi tämän vuoden ihanaan, ihanaan kesään ja parvekkeelle joko omaan kotiini Töölöön tai uusien ystävieni luokse Hernesaareen. 30-asteen lämpö, kädessä kylmä alkoholiton juoma, juurikin tuo kyseinen kappale taustalla, pilvetön kesänsininen taivas, hyviä ystäviä, paljon naurua ja koko loppupäivä aikaa elää ja olla. Keveys, päättymättömät illat ja yöt, energisyys, heleä nauru, helposti tarttuva hymy, korkokenkien kaiku Helsingin paahdetta hohkaavilla kaduilla. Pienessä tuulessa heilahtavat kesämekot, "okei, olen siellä 15 minuutissa" ja lähdet kesäkaduille juuri suihkusta tulleena, hiukset vielä märkinä. Mutta vain hetken, sillä ihana, hempeä kesä kuivaa ne pian. 

Ja miltä kesäinen kaupunki kuulostaakin! Ei edes tarvitse lähteä itse kaduille vaan nauru, vapaus ja ilo kohoaa saippuakuplien tavoin ylös parvekkeelle asti. Aamuisin hiivin parvekkeelle kuuntelemaan nuoria, jotka eivät olleet vielä edes käyneet nukkumassa ja kiitin universumia siitä, että minut oli ohjattu elämään, johon kuului kesälläkin pääosin vain muutama prosecco-lasillinen ja aikainen nukkumaanmeno. Tosin yhtenä aivan käsittämättömän kauniina kesätorstaina vietin Hernesaaressa koko töiden jälkeisen loppupäivän humaltuen enemmän kuin yleensä. 

Vesi kimalteli niin kauniisti, ystäväni kävivät uimassa, minä istuin rannalla sitä kaikkea katsellen ja tallentaen noita hetkiä lyhyiden videoiden muodossa puhelimeeni ja pidemmin mieleeni ja muistiini. Kylmä lonkero maistui niin suloiselta suussani ja yhteensä taisin valuttaa tuota nestettä sisääni järkyttävät seitsemän tölkillistä. Kotiin pääsin vasta keskiyön aikoihin ja töihin raahauduin viiden tunnin yöunilla. Mutta jotain niin kaunista tuossakin lyhyessä kesäisessä notkahduksessa oli. 

Kuva on netistä

Miten ikävöinkään tuota kaikkea ja miten lohduttomalta syksy ja tuleva talvi tuntuvat. Pelkään, että tipun ahmimaan, koska ei sillä muka ole väliä miltä näytän. Aiemmin odotin sitä, että pääsen uppoutumaan isoihin, paksuihin neuleisiin, mutta nyt tuntuu siltä, että joudun pakon edessä piilottamaan kehoni ja tuntuu, että osa naisellisuudestani katoaa saman tien. Ehkä se on sitten se italialainen minussa: nytkin minun kuuluisi olla 25-asteessa kaunis, ohut mekko hulmuten, kun pyöräilen kauppaan ja takaisin. Tai vaihtoehtoisesti voisin olla lähes 20-asteessa I:n luona. 

Mutta minusta itsestänihän tämä kaikki on kiinni! Paino oli tänään aamulla 58.5 kiloa ja olen niin helpottunut tuosta luvusta, sillä edellisen kerran painoin näin vähän 15.11.2021, voitteko uskoa! Ja siltikin se on aivan liikaa... Tällä viikolla tajusin sen, että minun täytyy ihan oikeasti nyt alkaa käymään salilla, koska olen käytännössä katsoen menettänyt kaikki kurvini ja "sivupeppuni" eli ns. satulalihakset ovat kirjaimellisesti TYHJÄT. En edes osaa selittää tuota muuten kuin sanalla tyhjät. Olen ollut tällä viikolla todella ahdistunut tuosta tajuamisesta ja laskenut jatkuvasti käsiäni noihin aiemmin pyöreisiin, naisellisiin kohtiin, jotka tuntuvat nyt ammottavilta aukoilta. 

Ja silti en ole saanut tällä viikolla aikaiseksi muuta liikuntaa kuin kävelyä. Mahtavaa! Mutta onneksi tiedän, että jo viikossa tulen näkemään tuloksia, kun palaan treenaamaan painoilla ja jumppanauhalla, joten ehdin kyllä saada muotoni takaisin tämän vuoden puolella. Huomenna aionkin aamuliikuntana tehdä kunnon peppu- ja lantiotreenin ja siitä se lähtee! Toisaalta olen myös kiitollinen siitä, miten selvästi pystyn muokkaamaan kehoani liikunnan avulla, sillä minulla ei luonnostaan ole paljoakaan muotoja eli olen aika tasapaksu, mutta esimerkiksi vielä kesällä minun lantioni oli selvästi leveämpi ja pyöreämpi.

Varsin pitkään siis tähän lässähtämiseen meni, sillä taisin lopettaa systemaattiset salitreenit jo vuoden alussa ja prioriteettini oli yksinkertaisesti vain laihtua. En halunnut treenata lihaksia, koska halusin yksinkertaisesti vain mahtua vaatteisiini, mutta nyt tajuan, että en halua mahtua vaatteisiini tällä tavoin. Ja se, mitä en todellakaan halua, on se, että I joutuu laskemaan kätensä noihin tyhjiin kohtiin. Haluan olla pieni, mutta täyteläinen. Ja sellainen minusta tulee!

I:stä, roduista ja tulevasta elämästäni

Kuva on netistä

Nyt ennen kuin mitään muuta tulee mieleeni, niin kerron I:stä ja minusta. Syy, miksi asiat vaikuttavat tavallista hankalammilta, on siis yksinkertaisesti se, että asiat oikeasti ovat hankalampia. I on perheen vanhimpana lapsena ja etenkin vanhimpana poikana todella tärkeässä asemassa hänen perheensä yrityksessä, joka ei ole ihan mikään pieni tekijä markkinoilla.

I tulee kulttuurista, jossa perheen ja suvun maine on edelleen todella tärkeässä asemassa ja luonnollisesti ylpeässä yrittäjäperheessä tämä korostuu entisestään. Pahimmassa skenaariossa I:n perhe olisi voinut lähteä savustamaan häntä ulos yrityksestä ja poistanut hänet perinnönjaosta kuullessaan, että hänen tuleva vaimonsa on länsimaalainen, mikä tarkottaa sitä, että I:n lapset ja osaltaan myös yrityksen perijät eivät tule olemaan puhdasverisiä. 

Hetkinen, miettii ehkä lukija, mutta tämä on raaka totuus nykypäivän Aasiasta. Tiivistetysti selitettynä rotuasiat menevät I:n kotimaasta katsoen suurinpiirtein näin: Kiina, Etelä-Korea ja Japani ovat Aasian kermaa siitäkin huolimatta, että jokainen noista maista vihaa toisiaan. Tämä viha ei ole mitään passiivista kahvipöytäkeskustelua, vaan esimerkiksi muutama vuosi takaperin Japanin ja Etelä-Korean valtiolliset välit arvioitiin yhtä tulehtuneiksi kuin juuri toisen maailmansodan loppumisen jälkeen ja tämä näkyi myös esimerkiksi kaduilla rotuihin liittyvissä huuteluissa ja poliitikkojen kannanotoissa. 

Tuo tilanne oli oikeasti todella ahdistavaa seurattavaa ja pohjoismaalaisena en edes osaa asettua tilanteeseen, jossa Suomi olisi sodan partaalla jonkun toisen Pohjoismaan kanssa. Lisäksi poliitikkojen ja kansalaisten suoranaiset rotumanifestit kaduilla megafonien saattelemana luokiteltaisiin saman tien Suomessa vihapuheeksi ja kyseiset henkilöt joutuisivat hyvin luultavasti suoraan kadulta poliisien vietäväksi. Mutta I:n maassa tämä ei ole mitenkään erikoinen näky kaduilla. 

 

Kuva on netistä

Muut Aasian maat ja kansat (Vietnam, Thaimaa, Indonesia jne.) jakautuvat vähempiarvoisiin ja ihan totaaliseen roskaan. Jako perustuu teknologian määrään, keskivertoon bruttokansantuotteeseen ja köyhyyden määrään sekä edelleen hyvin vahvasti ihmisten ulkonäköön. Esimerkiksi Koreassa thaimaalainen Lisa (Blackpink) kelpaa kansalle, koska hänen ihonsa on todella paljon vaalennettu ja kasvoista on leikelty sirot. Lisäksi hän on pitkä ja hoikka, mitä ei pidetä tavallisen thaimaalaisen kehotyyppinä eli hänet hyväksytään, koska hän ei näytä thaimaalaiselta. Mutta hänen kulttuuritaustaansa käytetään häikäilemättä ja välittömästi häntä vastaan, mikäli hänen julkiseen imagoonsa tulee pieniäkin ryppyjä.

Muutama täysin arkinen esimerkki. Kuvitelkaa tilanne, jossa suomalainen ja ruotsalainen menevät naimisiin ja saavat lapsen. Ja että sekä Suomi että Ruotsi eivät halua tuota lasta, koska hän ei ole puhdasverinen. Tai tilanne, jossa esittelet tanskalaisen kumppanisi perheellesi ja he sanovat sinulle tapaamisen jälkeen vasten kasvoja ja jopa kumppanisi kuullen, että hän on todella mukavan oloinen, mutta kannattaa silti jättää hänet, koska voit aivan varmasti saada hänenlaisensa kumppanin myös suomalaisten keskuudesta. Ja valitettavasti luultavasti kuunteletkin perhettäsi tai jos et kuuntele, saat puolustamalla puolustaa valintaasi perheellesi ja koko suvullesi ja kumppaniasi kohtaan ollaan hyvin todennäköisesti todella töykeitä ja ilkeitä, kun häntä yritetään savustaa ulos. 

Toki tämä tilanne tapahtuu silloinkin, kun viet näytille oman "rotusi" edustajan, mutta hän on ylipainoinen. Tämä paino, kehonkuva ja ruokateema on kuitenkin toinen juttunsa, josta voin kirjoittaa joskus toiste.

 

Tein joskus vuosi sitten tämän kollaasin, kun heräsin sunnuntaihin turvonneena viinasta ja ruoasta ja olin edellisenä yönä kirjaimellisesti tanssinut pöydillä ja muutenkin noloillut.

 

Joka tapauksessa tätä todellisuutta vasten minusta välillä tuntuukin jopa helpottavalta, että en ole naapurimaasta vaan olen länsimaalainen ja juuri puoliksi suomalainen ja puoliksi italialainen. Täydellinen kombinaatio kovaa työntekoa, uskollisuutta, rehellisyyttä, nöyryyttä, kouluttautuneisuutta, perinteitä, korkeakulttuuria ja vahvaa käsitystä perheen ja suvun tärkeydestä sekä roolistani ja kyvyistäni naisena (I:n perheen ja suvun lista, ei omani :D). Mutta tästäkin huolimatta olen silti se, joka rikkoo suvun verenperimän ja minulta odotetaan todella paljon ulkonäköni ja käytökseni osalta sekä "rotuni" että myös I:n aseman takia. 

Tilannetta voisi kai jossain määrin verrata kuninkaallisiin: sinun on aina oltava edustava, tahdikas ja miellyttävä olematta kuitenkaan epäluonnollisen oloinen. Ja vaikka minut luojan kiitos onkin hyväksytty osaksi I:n elämää ja tulevaisuutta niin tiedän, että olen ensimmäinen, joka heitetään laidan yli, jos tilanne sitä vaatii. Jos I alkaisi juomaan hallitsemattomasti, se olisi vikani. Jos lapsillamme olisi terveydellisiä ongelmia, se olisi minun vikani. Jos I haluaisi jättää yrityksensä ja tehdä jotain muuta, sekin olisi minun vikani.

Haluan kuitenkin huomauttaa, että I ei näe minua ja meitä samalla tavoin kuin iso osa hänen suvustaan ja monessa etenkin kodin hoitamiseen liittyvässä asiassa hän on pyytänyt minua rauhoittumaan. Isoimmat kulttuurieromme tulevatkin todella hullunkurisesti esiin tilanteissa, jossa minä oletan ja toivon häneltä aasialaisen perinteistä suhtautumista asiaan, mutta hän reagoikin länsimaalaisten liberaalien normien mukaan. 

"Can you please be Asian?" taitaakin olla yksi eniten käytetyimmistä fraaseistani I:n kanssa ja alkuun minun oli välillä todella vaikeaa ymmärtää hänen aasialaisittain todella liberaaleja ja moderneja ajatuksiaan. Nuorempi sukupolvi ei siis ole useinkaan niin rotukohtaisesti ajattelevaa kuin vanhempi ja tämä näkyy muun muassa siinä, miten nuoriso kuluttaa viihdettä, etenkin musiikkia, joka lienee se isoin ja näkyvin yksittäinen rajoja ja kansalaisuuksia murtava tekijä.

 

Kuva on netistä

Alkuun pelkäsin monia asioita liittyen siihen, miten I minut näki sekä mitä hän minusta halusi. Yksi asia, mitä pelkäsin oli se, että hän olisi yksi näistä white fever-ihmisistä, jotka haluamalla haluavat länsimaalaisen kumppanin huolimatta siitä, millainen kuspää kyseinen henkilö on tai miten vähän heillä oikeasti on yhteistä. Myös lapsia täytyy tehdä ihan vain sen takia, että nämä ovat "eksoottisia" ja se on oikeasti - karmivaa kyllä - todella rankka pettymys, jos lapselle ei tule näkyviin minkäänlaisia länsimaalaisia piirteitä.

Toinen, mitä pelkäsin, oli se, että olisin I:lle jokin todella myöhäinen teinikapina, joka toisi hänelle perhoset vatsaan ja laittaisi adrenaliinin ryöppyämään. Pelkäsin, että olisin hänelle se alaikäisenä ikkunan kautta ryyppyretkelle lähteminen tai se kaveriporukassa poltettu tupakka, jonka hajua yrität pelokkaan naurun saattelemana saada pois ennen kuin menet kotiin, ettei mutsi ja faija saa tietää. Ja kumpaakaan et kadu, sillä et hetkeen ole ollut niin paljon elossa ja haluat koko ajan lisää. Pelkäsin, että olisin hänen oma likainen salaisuutensa, jonka hän työntäisi sivuun, kun hän ottaa sen hyvän ja vastuullisen vanhimman pojan roolin ja vaimonsa hän loppujen lopuksi etsisi omiensa joukosta, olettaen kuitenkin, että pysyisin edelleen hänen huoranaan. 

Kun I kuitenkin lähtikin avaamaan välejämme ystävilleen ja perheelleen, olin aluksi hämmästyneen helpottunut, kunnes mieleeni tuli pelko siitä, että hän käyttäisi minua pelinappulana siihen, että hän pääsisi pois perheyrityksestä ja saisi luoda oman elämänsä alusta alkaen. Hänen välinsä vanhempiinsa ja sisaruksiinsa kuulostivat aina todella läheisiltä, mutta koskaan ei tiedä, mitä pinnan alla oikeasti kytee ja joskus läheiset välit voivat olla kirous eikä siunaus. Pelkäsin siis, että hän olisi minua käyttämällä polttanut siltansa perheeseensä ja jatkanut sitten ilman minua. 

 

Kuva on netistä

Nämä kaikki pelot ovat sellaisia, että olen tuntenut niistä niin uskomattoman paljon syyllisyyttä. Olen ollut päivien ajan pelkojeni vankina ja nähnyt I:n kylmänä, manipuloivana hirviönä, joka käyttää etenkin naisia häikäilemättömästi hyväkseen. Ja sitten olemme istuneet alas viettämään aikaa Skypen välityksellä ja hän on näyttänyt minulle kaikki haavansa ja pelkonsa. Hän on romahtanut kyyneliin muistellessaan pelottavimpia öitään, joista hän ei koskaan uskonut selviävänsä. Hän on kyynelsilmin kiittänyt minua siitä, että en ole luovuttanut ja että kaikista tämän maapallon ihmisistä juuri hän saa olla tuleva aviomieheni. Hän on kertonut asioista, jotka hän haluaa muuttaa itsessään, kunnes hän kokee, että on riittävän hyvä aviomiehekseni ja hän onkin suurin harppauksin muuttanut elämäänsä tasapainoisemmaksi ja terveemmäksi. 

Jopa niin suurin harppauksin, että välillä hän on hetken aikaa tuntunut lähes toiselta ihmiseltä ja kaipa hän onkin, kun vertaan häntä siihen ailahtelevaan ja epävarmaan poikaan, johon tutustuin vuosia sitten. Kuitenkin se kultainen sydän ja välittömyys, johon ihastuin, sykkii hänessä edelleen, mutta nyt nuo ovat vain järjesteltyinä tasapainoisempaan pakettiin. Noissa hetkissä, kun hän puhuu peloistaan ja unelmistaan, olen nähnyt hänen silmistään pehmeän rakkauden, joka ei perustu rotuuni ja siihen, mikä kaikki meissä on erilaista vaan siihen, että olemme kaiken kaikkiaan juuri sellaisia kuin olemme. Olen puolet hänestä ja hän minusta eivätkä meidän syntymäkulttuurimme liity siihen mitenkään.

Osittain vaadinkin siis itseltäni paljon enemmän kuin mitä I minulta odottaa etenkin mitä tulee kodin ja perheenjäsenten hoitamiseen. Mutta koska koen yhdeksi tärkeimmäksi tehtäväkseni I:n arjen helpottamisen, kuuluu siihen mielestäni se, että pystyn myös mukautumaan hänen sukunsa asettamiin raameihin. Haluan vilpittömästi olla se kaikkensa antava vaimo ja I:n lasten äiti, joka kuitenkin tietenkin pitää myös itsestään huolta, sillä toisin kuin länsimaissa tuntuu usein olevan, niin I:n kulttuurissa äitiys ei ole syy siihen, miksi kuljet ulkona pieruhousuissa, hiukset sotkuisella ponnarilla tai miksi lihot muodottomaksi ja huonokuntoiseksi muhkuraksi. Eli myös itsestä on tärkeää pitää huolta ja raivata sille aikaa.

 

Kuva on netistä

Tässä jotenkin tiivistettynä (kyllä, tämä oli oikeasti tiivistys, uskokaa tai älkää!) se tilanne, jossa olen ollut ja jossa elän edelleen. Paljon rohkeampana ja tasapainoisempana kuin vuosia sitten, mutta en toki ihan vielä perillä ja edelleen voin sanoa, että en kadu sitä, että uskaltauduin lähtemään tähän. Muistan vieläkin sen hetken vuosia sitten, kun salaman lailla minuun iski tajuaminen siitä, että minun täytyy joko lähteä tähän mukaan aivan 100%:sesti ja toivoa parasta tai ei ollenkaan. Monta kertaa olenkin epäillyt sitä, onko tässä mitään järkeä - viime viikollakin - mutta nuo ovat hyvin lyhyitä hetkiä, jotka tuntuvat lähinnä kumpuavan uuden pelosta. On pelottavaa päästää irti siitä identiteetistä, jonka olin vaivalla rakentanut itselleni, sillä minun ei koskaan pitänyt ihastua ja rakastua I:hin tai haluta muuttaa elämäni pääosin Aasiaan. En ole koskaan halunnut asua muualla kuin puoliksi Helsingissä ja puoliksi Cortonassa tai lähialueilla. 

Ja ei, en ole edes halunnut rakentaa elämääni muihin kaupunkeihin Suomessa, niin vähän olen ollut halukas kokeilemaan rajojani. Ei pelkoa, olen toki matkustellut Suomessa ja Italiassakin paljon, mutta en koe kovin monia paikkoja oikeasti kodiksi. Kuitenkin, kun matkustin kahdeksi viikoksi sen ensimmäisen ja tällä hetkellä ainoan kerran I:n kotikaupunkiin vuosia sitten ja ennen kuin edes tunsimme toisiamme, tuntui siltä, että puolet minusta löysi saman tien paikkansa.

Oli kuin olisin elänyt entisen elämäni kyseisessä kaupungissa ja koin todella outoja muistoja kaduilta, joilla en oikeasti ollut koskaan aiemmin kävellyt. Navigoin saman tien kaupungissa ongelmitta ja seurueeni oli todella hämmästynyt siitä, miten en tarvinnut karttaa mihinkään. Jokin yliluonnollinen kompassi minussa vain tiesi, missä meidän etsimämme paikka sijaitsi ja miten sinne pääsi vaikka en koskaan ollut käynyt kyseisessä kaupunginosassa tai katsonut sijainteja kartalta. Lisäksi kielen oppiminen on ollut uskomattoman helppoa, vaikka minulla ei oikeastaan ole minkäänlaista kielipäätä enkä ole edes oppinut käyttämään ruotsia, vaikka olen opiskellut sitä kymmenisen vuotta (se, miten tuhottoman turhauttavaa tämä on, jää lukijalle kuviteltavaksi :D). 

Jotenkin kaiken tämän kirjoittaminen teki olostani uskomattoman rauhallisen ja lämpimän. Loppujen lopuksi on kai aika helppoa olla rakastunut tunnolliseen ja nauravaiseen mieheen, kun vain lopettaa liiallisen ajattelun ja ottaa muutoksen vastaan hymyillen. Tai ehkä se johtuu onnistuneesta viikonlopusta tai eilisen lähes kesäisestä auringonpaisteesta... Oli miten oli, juuri nyt kaikki tuntuu helpolta ja aion nauttia siitä.

Ps. En tiedä, milloin uskallan vaa'alle...

Takana tehoviikonloppu

Kuva on omani

Huh huh, millainen tehoviikonloppu takana! En edes eilen jaksanut kirjoitella vaikka alunperin tarkoitukseni olikin. Eli perjantai meni tavalliseen tapaan niin, että kävelin töistä kotiin, tein herkkullista ruokaa (resepti täällä), katsoin elokuvan ja sen jälkeen hautauduin kirjan pariin. Taisin nukahtaa reilusti ennen yhdeksää ja lauantaihin heräsinkin virkeänä ja täynnä energiaa! Lauantaina oli alunperin tarkoitus tavata ystäviä brunssin merkeissä, mutta kun tuo peruuntui, totesin, että tässä on nyt tilaisuuteni tehä pois alta kaikki se, mitä myönnän viivytelleeni jopa vuosia. 

Nuo asiat ovat olleet sellaisia ikuisesti kesken jääneitä asioita, jotka ovat hiljalleen alkaneet tuntua vankilani seiniltä ja ovat vieneet minua pois sellaisesta ihmisestä, jollainen tiedän oikeasti olevani: aikaansaava ja tehokas.

Lauantaina ja sunnuntaina tulikin siis huhkittua läpi seuraavat:

• Kaksi koneellista pyykkiä pesty (toinen koneellinen oli "herkempää" pyykkiä, jonka pesemistä olen siirtänyt, koska olen halunnut aina vain pyykätä perus pyykkini)
• Perus viikkosiivous (imurointi, pölyjen pyyhintä, peilien putsaus ja kylpyhuoneen pesu)
• Vessan peilikaapin puhdistus (vihdoinkin)
• Rikki menneiden vaatteiden ja petivaatteiden kerääminen ja vieminen tekstiilikierrätykseen (vihdoinkin)
• Uusien petivaatteiden ostaminen (vihdoinkin - tämä on asia, jota olen jostain syystä pyöritellyt aivan kamalasti ja surffaillut eri nettisivuilla hintoja ja lankatiheyksiä vertaillen. Loppujen lopuksi päädyin kuitenkin Hemtexiin netistä tilaamisen sijaan)
  
• Turhien tavaroiden vieminen häkkivarastoon (vihdoinkin)
• Paljon kävelyä (lauantaina n. 1 h 40 min, sunnuntaina peräti 2 h 47 min)
• Pari tuntia opiskelua sekä lauantaina että sunnuntaina (vihdoinkin - siitä on jo jokunen tovi, kun olen oikeasti panostanut opiskeluun viikonloppuisin!)
• Kaiken sheivaus (vihdoinkin - myönnän, että syksy on laiskistanut tämän osalta ja se ei ole hyvä asia! Omasta olosta tulee epänaisellinen ja homssuinen eikä kehossa ole mukavaa olla)
  
• Tuolien hionta ja uudelleen maalaus (VIHDOIN!)
  
• Kaikkien pullojen vieminen ruokakauppaan (VIHDOIN!)
  

Avaan tätä pulloepisodia hieman, koska kyseessä oli ehkä koko viikonlopun eeppisin asia. :D Taustana siis se, että kun ryhdyin minimalistiksi joitakin vuosia sitten, minulla jäi yksi eteisen kaappi lähes kokonaan tyhjäksi ja valitettavasti hiljalleen sinne alkoi kerääntyä aikamoinen kasa tyhjiä pulloja. Pelkään jostain syystä aivan kamalasti sitä, että pullokone joko menee rikki tai tulee täyteen, joten olen vältellyt pullojen palauttamista niin paljon kuin mahdollista. Lisäksi tykkään käyttää itepalvelukassoja, mutta nykyään niissä ei voi käyttää kuin todella, todella pienen loppusumman pullonpalautuskuitteja ja tuolla pienellä loppusummalla tarkoitan siis, että muistaakseni kaksi euroakin on sellainen, että itsepalvelukassa pyytää myyjää. 

Pulloja on siis kertynyt kirjaimellisesti vuosien ajan eli löysin esimerkiksi vuoden 2020 erikoispunaviinipulloja ja vaikka olenkin aika ajoin vienyt pulloja ruokakauppaan niin tahti ei ole ollut tarpeeksi nopea suhteessa siihen, miten paljon pulloja on tyhjentynyt. Samalla tuli katsottua silmiin sitä, millaista elämää aiemmin elin: pelkästään 0,7 litran vodkapulloja palautin eilen lähes 15 kappaletta. Uusin noista pulloista oli sellainen, jonka tyhjensin suoraan viemäristä alas eräs sunnuntai, kun päätin, että tämän on loputtava. Pullonpalautusreissuja tein peräti kaksi ja puoli, koska en yksinkertaisesti jaksanut kantaa kaikkia pulloja kerralla tai edes kahdella! Tässä onkin noiden reissujen loppusaldo:

• Lasipulloja: 32
• Tölkkejä: 38
• Todella pieniä pulloja (0,2-0,25 l): 7
• Pieniä pulloja (0,5 l): 14
• Isoja pulloja (1,5 l): 22
• Pantittomia pulloja: 4
• Yhteensä: 117 kpl eli 21,20 euron verran pantteja

 

Kuva on omani

Aivan järjetöntä! Ja siltä se kyllä tuntuikin, kun kävin palauttamassa ensimmäisen satsin, tein kauppaostokseni, kipitin kotiin, heitin ruoat jääkaappiin ja pakastimeeseen ja otin heti matkaan seuraavan satsin ja lähdin uudestaan kauppaan. Yhteensä tähän suuroperaatioon kului hieman yli kaksi (!!) tuntia. Sunnuntaina tulikin käytyä eri ruokakaupoissa peräti yhteensä neljä kertaa, voi jeesus. :D Kampissakin ramppasin peräti kahteen kertaan, kun ensin kävin viemässä tekstiilejä kierrätykseen, sitten tein yhden pulloreissun kotini läheiseen Alepaan, mutta halusin vielä kuitenkin käydä Kampin K-Supermarketissa, sillä siellä on sellaisia tuotteita, joita lähikaupoistani ei saa. 

Lisäksi lauantainen kävelyni päättyi yllättäen siihen, että olin kävellyt tunnin ajan poispäin kodistani ja mikäs muukaan kuin vessahätä yllätti! Kyllähän Helsingin keskustassa on noita ilmaisia yleisövessoja, mutta niin usein niiden ovet ja lukot reistailevat, että en uskalla yksin käyttää niitä, mikäli liikkeellä on paljon porukkaa. Joten ei muuta kuin bussiin ja bussilla pikapikaa kotiin. Tuon jälkeen lähdin vielä hieman yli puoleksi tunniksi kävelylle. Eli aivan ihmeellistä säätämistä koko viikonloppua!

Touhujen ja säätämisen lisäksi ehdin kuitenkin myös rentoutumaan elokuvan ja kirjan parissa, mutta huomaa, että pienoinen tehovimma on jäänyt päälle, sillä tänään tuli herättyä neljän aikoihin eikä uudelleen nukahtaminen poikkeuksellisesti onnistunut. Eilen sunnuntaina tuli syötyä epäterveellisesti päivällisen osalta eli kävin hakemassa lähiravintolasta pizzan ja luulen, että myös tuo ahdistaa sen verran, että en osannut rentoutua enää herättyäni. Vaa'alla en käy viikonloppuisin, mutta perjantaina paino oli tasan 59 kiloa, mutta tiedän, että se on taas 60 puolella tuon pizzan takia...

Minun piti taas kertoa I:stä, mutta hitto, kun tämäkin postaus taas paisuu, kun viikonloppu olikin aktiivisempi kuin olin odottanut! Olen lisäksi viime viikon puolesta välistä alkaen nähnyt eri formaatioita luvusta 5 (eli 55, 555 tai 5555) aivan koko ajan ja tämä tuo ihanan kutinan vatsanpohjaan. Uskoi tällaisiin enkelinumeroihin tai ei niin joka ikinen kerta, kun tämä viitosten näkeminen on alkanut, se on johtanut todella isoihin muutoksiin niin kuin luvun merkitys kertookin. Edellisestä suuresta muutoksesta on kuitenkin jo lähes vuosi aikaa, mikä tuntuu kamalalta, mutta tuo edellinen muutos oli sen verran raju, että sen jälkeen olen lähinnä yrittänyt löytää uutta tasapainoa ja liukunut läpi pienempien muutosten.

Muutos oli siis työpaikan vaihdos ja työn kuvan muuttuminen vaativammaksi ja muistan pettymyksen, kun tuo suuri ja universumin minulle hypettämä muutos olikin itse asiassa negatiivinen, sillä vihasin uutta työtäni. Mutta se laittoi liikkelle vieläkin isompia muutoksia etenkin mieleni alueella: tulevaisuuden tavoitteeni ja unelmani selkiytyivät, uskaltauduin jättämään tuon työn ja hyppäämään pois oravanpyörästä, lähdin Italiaan moneksi kuukaudeksi, pakotin itseni pois mukavuusalueelta ja löysin itseni aivan uudella tavalla. Toki tuo kaikki myös muun muassa rikkoi ystävyyssuhteita, mutta itse näen nyt kaiken tuon tarpeellisena juurtumien poistamisena ja uudelleen istuttamisena. 

Voinkin vain toivoa, että tämä tuleva iso muutos on se, jota toivoin jo viime vuonna, kun nuo luvut alkoivat tipahdella syliini useita kertoja päivässä. Halusin edellisestä viikonlopusta tehokkaan ja vanhoja sekä fyysisiä että henkisiä pinttymiä poistavan juuri siitä syystä, että haluan osoittaa olevani valmis. Viime viikolla nimittäin jotenkin ihan oikeasti tajusin sen, että unelma-arkeni vaatii minulta enemmän kuin mihin asti olen nyt itseäni työntänyt. Unelma-arkeni vaatii sitä, että vaikka minua väsyttää niin tiskit on tiskattava tai vaikka minua ei huvittaisi viedä pulloja niin minun on ne vietävä, koska kotini täytyy olla siisti. 

Unelma-arkeni vaatii paljon enemmän epäitsekkyyttä kuin mihin olen tähän mennessä tottunut, mikä kertoo siitä, että en ole ollut yhtään niin valmis kuin olen ajatellut olevani. Viime viikolla aloinkin miettimään tekojani ja ajankäyttöäni sen kautta, mitä tekisin, jos juuri nyt jakaisin kotini I:n kanssa. En todellakaan röhnöttäisi sohvalla Ylilautaa selaten, vaan tekisin jotain kodin askareita, jotka hyödyttävät meitä molempia.

Ehkä tämä riittää tähän kohtaan! Paluu arkeen, mutta hieman keveämmin ja samalla määrätietoisemmin askelin kuin millaisilla aloitin viime viikon. Vaa'alle uskaltaudun luultavasti seuraavan kerran vasta huomenna tai keskiviikkona...

Ruokapäiväkirjat ja pieni torstainen ahdistus

Tämän viikon päivällinen

Maanantai

• Syötynä:
• Kaksi omenaa ja kaksi banaania 
• Viisi luumua 
• Loput härkiksestä (arviolta 50 grammaa) ja täysjyväriisiä kasviksilla
  
• Kaksi lasia soijajuomaa 

• Liikunta:
• Tunti kävelyä

• Paino:  60,7 kg
  

 

Tiistai-torstai

• Syötynä
• Kaksi omenaa ja kolme luumua 
• Kolme banaania
  
• 500 g perunaa, sipulia ja porkkanaa + tomaatti-kikherne-linssi-valkosipuli+mausteet hässäkkää jääkaapista :D (kuva tuossa ylempänä)
  
• Omena maapähkinävoilla

• Liikunta:
• Tiistaina puoli tuntia kävelyä ja 20 minuutin HIIT
• Keskiviikkona ja torstaina puolitoista tuntia kävelyä

• Paino:
• 60,8 kg (ti)
• 60,3 kg (ke)
• 59,5 kg (to)

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Viikon alku on ollut aikamoista vuoristorataa: paljon iloa ja onnistumisia, ääneen nauramista yksin asunnossani, hyvää ruokaa, olon kevenemistä ja helpottumista sekä viikonlopun odotusta, mutta vasten tuota kaikkea ihanaa on etenkin tänään päälläni ollut outo levoton ahdistus. 

Se on tuntunut raskaalta viitalta harteillani ja tänään töissä minusta jopa tuntui hieman itkuiselta. Jotenkin kaikki tämä ihmissuhdesirkus, jossa olen ollut viime vuodet alkoi pelottaa ja mietin, olenko tehnyt elämäni pahimman virheen, kun en suostunutkaan muuttumaan sellaiseksi kuin nuo entiset ystäväni toivoivat? Menetinkö jotain, mitä en tule löytämään enää mistään muualta? Tuliko minusta nyt se, joka muuttui hirviöksi miehen takia ja menetti kaikki oikeat ystävänsä? 

Mieleeni tuli, miten neljä vuotta sitten istuimme lämpimänä kevätpäivänä Suomenlinnassa ja kun H korkkasi meidän samppajapullomme, hän kääntyi katsomaan meitä neljää ja kysyi: "Voidaanko puhua N:stä ja sen miehestä?" Ja niin me todellakin puhuimme ja sinä vuonna myös menetimmekin N:n. Itse pidin sitä vain erilleen kasvamisena enkä ottanut sitä niin henkilökohtaisesti kuin osa ystävistäni. Nyt kuitenkin kiinnostaisi kuulla N:n puoli koko asiaan, sillä luulen, että ymmärtäisin häntä niin paljon paremmin. 

Totta kai jotkut oikeasti muuttuvat aivan kokonaan oli tuo uusi ihmissuhde sitten romanttinen kumppani tai uusi ystävyys. Mutta en koe omaa muutostani niin totaalisena, että en enää pitäisi yhtään mistään, mistä aiemmin pidin tai olisin kokonaan uusi ihminen. Olen omasta muutoksestani todella iloinen ja onnellinen, sillä se on tuonut niin paljon rauhaa ja tasapainoa elämääni, mutta en voi sanoa olevani mitenkään aivan uusi luomus ja harrastukseni ja mielenkiinnonkohteenikin ovat pysyneet suurinpiirtein samoina jo pitkään.

 

Kuva on omani

Tänään kuitenkin aina, kun sain jonkinlaisen näennäisen tasapainon, mieleni täyttyi pelkoajatuksista. Mitä jos olenkin vain niin sokea itselleni, että olen kokonaan kadottanut itsetuntemukseni? Mitä jos nuo muut ovatkin oikeassa ja minusta on tullut aivan kamala ihminen? Mitä jos elänkin jossain aivan toisessa todellisuudessa enkä näe enää mitään asioita elämässäni realistisesti ja oikealla tavalla? Ja taas ahdistus kurottui painamaan raskaan viittansa päälleni.

Pyysin suuntaa itselleni. Jotain varmistusta sille, että olen menossa oikeaan suuntaan samalla kiroten itseni, koska tuntuu siltä, että aina, jos en ole ihan parhaimmillani, alan epäilemään kaikkea. Ja aivan turhaa, koska kyllähän minä tiedän! Pidän kirjaakin kaikista "sattumista", joita kohtaan ja jotka viitoittavat kulkuani juuri siitä syystä, että voisin epäilyjen saapuessa käydä listaa läpi ja nähdä itse, ettei minulla ole mitää hätää. Lisäksi se rauha, joka minussa suurimman osan ajasta asuu, ei vain ole minusta lähtöisin, joten minun tulisi tietää, että olen paremmissa käsissä.

Pian kännykkäni näytölle ilmestyikin täysin odottamaton viesti I:ltä ja yhtäkkiä tuntui siltä, että kompassini neula asettui aloilleen. Kaikki epäilys katosi, kaikki stressi valahti pois päältäni. Läpikäymäni ystäväongelmat ovat vain tarpeellisia rakennuspalasia tulevaisuuteeni vaikka en vielä ymmärräkään täysin, miksi asiat menevät juuri näin. I tuntuu aina laittavan viestiä etenkin juuri silloin, kun olen todella ahdistunut, vaikka hänen viestinsä eivät olekaan välttämättä mitään muuta kuin arkisia kuulumisten vaihtoja. Tänään hän kertoi iloisesta onnistumisesta töissään ja pyysi, että pidän itseni lämpimänä Suomen syksyssä ja se riitti minulle muistutukseksi siitä, mihin olen matkalla.

En ole tainnut aiemmin edes kaikista kertoa, miksi tämä minun ja I:n tilanne on niin erikoinen, että joudun näkemään hieman "tavallista enemmän" vaivaa. Mutta kirjoitan siitä joskus toiste, koska tästä alkaa paisua todella pitkä teksti! Joka tapauksessa tuon I:n suloisen viestin jälkeen oloni parani huomattavasti ja loppupäivä on mennyt hyvin. Minun ei pitänyt kävellä työpaikaltani kotiin, mutta tuli vain sellainen olo, että kaipasin hikitreenin sijasta sellaista liikuntaa, jossa pystyisin nauttimaan maisemista ja elämästä kai ylipäätään. 

Ja nyt tuijotan syksyn pimeydessä kimaltelevia valoja rauhan kiemurrellessa leikkisästi ympärilläni. Ja iloitsen siitä, että olen taas vitosella alkavissa luvuissa painoni kanssa. Pääsisinköhän jo lukuihin 58 huomiseksi...

Loppuvuoden sääntöni ja tavoitteeni

Kuva on netistä

Ruoka, liikunta ja paino:

• Palaa 100%:sesti takaisin ortorektisiin tapoihin eli vain puhdasta ruokaa 
• Arkisin ei ollenkaan puolivalmisteita tai muitakaan tuollaisia eli jos vaikka teen pastaa tomaattikastikkeella niin teen tomaattikastikkeen alusta loppuun itse 
• Viikonloppuna voi tehdä jotain pientä herkkua (esim. suklaabrownie-mantelipallot tältä videolta), mutta valmisherkkuja ei saa ostaa, jos olet kotona yksin! Jos olen seurassa niin voin ottaa jotain sokeritonta karkkia, mutta välttele niitäkin
  
• Liiku joka päivä ja panosta taas kehon muokkaamiseen eli muodot takaisin! Urheilulajeina siis HIIT, sali, juoksu ja käveleminen 
• Pudota jouluun mennessä painoa noin 10 kiloa (painoindeksi tällöin 19)
  

Muut elämän osa-alueet:

• Palaa takaisin lukemaan iltaisin kännykän toljottelun sijaan 
• Pidä koti aina järjestyksessä 
• Muista kertoa I:lle joka päivä, miten ylpeä olet hänestä ja miten paljon rakastat häntä ja usko häntä, kun hän kertoo sinulle samaa
  
• Katso videoita I:n kotikaupungista ja kuvittele itsesi sinne uudeksi vuodeksi
• Opiskele ahkerasti I:n äidinkieltä
• Ole kiitollinen kaikesta, mitä sinulla on jokainen päivä ja tee työsi ilolla ja kiitollisuudella!

Vaikka minulla onkin painotavoite, keskityn kuitenkin pääasiassa painon sijasta puhtaaseen ravintoon, urheiluun ja mittojen pienentymiseen, joita myös haluan päivitellä tänne. Eli yritän olla ahdistumatta siitä, että paino ei ainakaan aluksi ehkä laske niin paljon ja nopeasti kuin haluaisin, mutta tärkeintä on jatkaa säännöllisesti treenaamista ja syödä säännönmukaisesti niin kehokin "uskaltaa" päästä kiloja pois. 

Tiedän, että tavoitteeni ovat ehkä hieman "tylsiä" tai vaikeasti mitattavan tuntuisia, mutta lupaan kyllä, että mittareita riittää, joilla voin seurata edistymistäni! Eli tänne blogiin aion päivittää painoni vähintään kerran viikossa, mutta varmaankin tällä viikolla päivittäin, kun odottelen vesipainon putoamista ja käyn vaa'alla kuitenkin jokainen päivä. Mutta tästä viikosta eteenpäin käyn vaa'alla luultavasti kaksi kertaa viikossa. Samoin otan mitat ja päivitän viikon liikunnat ja tunnustan kaikki mahdolliset mokailuni.

Tänään paino oli siis 60.7 kiloa (bmi 23,13) eli ei hyvä, mutta myönnän, että odotin pahempaa! Näyttääkin siis siltä, että painoni on nyt pysyvästi laskeutunut paljon alemmas eli se pysyy tuossa 60 kilossa eikä nouse enää lähemmäs lievää ylipainoa niin kuin aiemmin. Vielä tämän vuoden keväälläkin siis painoni on noussut todella nopeasti 64-65 kiloon yhdenkin huonon viikonlopun jälkeen, mutta nyt mokan tuoma painonnousu on paljon pienempää kuin aiemmin. 

Mitat otan valitettavasti vasta huomenna eli ne eivät nyt täsmää ihan painon kanssa, mutta koska otan painonkin huomenna niin ei sillä ehkä ole niin väliä! :)

Niin saapui syksy....

Kuva on omani

Hei pitkästä aikaa. 

Olen ollut kadoksissa blogimaailmasta melkein kolme kuukautta ja sen aikana on tapahtunut vaikka ja mitä! Aktivoitumiseni johtuukin etenkin siitä, että asioita on taas mennyt eteenpäin ja nyt aletaan olla jo olla niin lähellä lopullista läpimurtoa ja palojen asettumista viimeiseen muotoonsa, että minun on pakko päästä purkamaan päätäni. On hiottava pois viimeisetkin rumat, terävät kulmat ja tehtävä minusta vihdoinkin täydellinen.

Pieni päiväkirjaseni kulki aiemmin nimellä Vapaus Minnin tyyliin, mutta kun kävin aiempia tekstejäni läpi, tämä nykyinen nimi vain iskeytyi mieleeni ja muistin, että olin alunperin kaavaillutkin blogilleni tämän tyyppistä nimeä. Laitoin kaikki aiemmat tammi-helmikuun tekstit esiin, sillä olin piilottanut ne helmikuussa. Onneksi en kuitenkaan ollut poistanut tekstejä kokonaan, sillä ne avasivat paljon muistoja ja myös näyttivät minulle useita selkeitä polkuja, joita pitkin elämäni on tarkoitus kulkea. Kun luin tätä tekstiä, havahduin siihen, miten paljon onkaan muuttunut viime vuoteen nähden ja voi kunpa olisin vain pitänyt pääni! 

Olen nimittäin oikeastaan lähes kokonaan erkaantunut noista tekstissä mainitsemista ystävistäni ja kuvailisinkin heitä nykyään enemmänkin kavereiksi tai hyvän päivän tutuiksi. Eli aivan turhaan kuuntelin heidän teennäistä huoltaan, jonka tarkoituksena oli vain tehdä minusta samanlainen kuin heistäkin! Tämän vuoden aikana olen nimittäin hiljalleen tajunnut, miten erilaisia me oikeasti olemme - sillä huonolla tavalla. 

En avaa kaikkea yksityiskohtaisesti, mutta tiivistetysti: draamaa Kaivohuoneella, draamaa Whatsappissa, jatkuva kokemus siitä, että en tule ymmärretyksi enkä enää itsekään ymmärrä muita. Jatkuvaa ahdistusta ja stressiä tapaamisista ja sen tajuaminen, että kukaan meistä ei ole parhaimmillaan toistemme seurassa. Niinpä aloimme hiljalleen erkaantumaan ja tämä on tehnyt todella hyvää vaikka alkuun olinkin todella ahdistunut ja olen itkenyt näiden asioiden takia paljon heinäkuun aikana. 

 

Kuva on omani
Mutta nyt olen vain kiitollinen ja innoissani tulevasta ja vietinkin esimerkiksi koko elokuun seurassa, jossa koin pitkästä aikaa voivani olla oikeasti oma itseni. Elokuu olikin ehdottomasti tämän vuoden tähän astisesti paras kuukausi ja nautin auringosta, helteistä ja kesästä niin täydellä sydämellä kuin mahdollista! Liikuin paljon, istuin piknikeillä Seurasaaressa, kävin uusien tuttavuuksien kanssa juomassa oikeasti vain muutaman lasillisen Kiilassa, Mattolaiturilla, Carusellissa tai Kaivohuoneella ja jatkoimme iltojamme Hernesaaressa näiden tuttavuuksien tai oikeammin nykyisten ystävien luona. Olo oli helpottunut ja onnellinen, vapaa ja rohkea kaikkeen uuteen!

Syyskuu olikin sitten hieman vaikeampi ja toisaalta todella tärkeä kuukausi. Se oli kuukausi, joka poisti rautaisella kädellä elämästäni sellaista, mitä en tarvitse tulevaisuuteeni ja tuo kuukausi muovasikin ajatuksiani ja tottumuksiani paljon. Kuukauteen valitettavasti sisältyi ahmimista, mikä ei edes käynyt mielessäni ollenkaan esimerkiksi elokuussa. Liikuntakin taisi loppua jopa kolmeksi viikoksi, mikä tietenkin näkyi painossa, mitoissa, siinä, miten vaatteet istuivat päälläni ja myös henkisessä olossa. 

Kuun lopussa kuitenkin alkoi selvästi aivan uudenlainen kausi, joka on jatkunut tähän päivään asti. Paljon, paljon merkkejä ja "sattumia", todella hyvää tuuria, nopeitakin käänteitä ja oudon ja epäluonnollisen rauhallinen olo kaikkien muutosten keskellä. I ja minä olemme vahvempina kuin koskaan ja viime viikolla tajusin, miten valmis hän oikeasti alkaa olemaan ja myös se on yksi syyni tähän blogimaailmassa aktivoitumiseen heh. Kuuntelin hänen pehmeää ääntään ja hämmennyin siitä, miten viisaasti ja selvästi rehellisesti hän puhui omasta terveydestään ja siitä huolehtimisesta, sillä hänelläkin on ollut omat kamppailunsa syömisongelmien ja kehonkuvan kanssa.

Olin kai jotenkin ollut liikaa kiinni omassa muutoksessani enkä ollut edes huomannut, miten uskomattoman paljon töitä hän oli tehnyt omassa päässään. Siinä hetkessä, kun nostin kuulemastani hämmentyneenä katseeni ja katsoin häntä, näin ensimmäistä kertaa hänet sellaisena tulevana aviomiehenä, jollainen hän haluaa olla. Minulle hän on ollut täydellinen jo monta vuotta, mutta hän on halunnut tehdä töitä ensiksi itsensä kanssa, jotta voi tuoda suhteeseemme parhaan mahdollisen version itsestään. Olet niin kovin rakas, ihana mies. ♡

 

Kuva on omani

Vielä edellisenä viikonlopuna ahmin tai ei se kai ole ahmimista enää varsinaisesti. Herkuttelua kaiketi tai vain herkkuöverit, mutta kamalaa tuo on joka tapauksessa. Esimerkiksi lauantaina söin aamupalaksi loput sipsit ja karkit perjantailta ja joskus päivällisen aikoihin söin jäätelöä, ranuja, vegaaninugetteja ja majoneesia sekä vähän lisää sipsiä ja karkkia. Sunnuntaina söin loput lauantain herkuista ja pizzan. Sentään liikuin jonkin verran eli lauantaina ja sunnuntaina kumpanakin päivänä noin kaksi tuntia kävellen ja eilen ahdistuneena tein vielä 2,5 tunnin kävelyn päätteeksi 15 minuutin HIIT-treeninkin. Ahdistus iskeytyi kävelyn jälkeen vasten kasvojani, koska tiedän, että tuollainen herkuttelu ei vain ole oikea nykyinen minä enkä voi enää hukata aikaani tuollaiseen kirjaimelliseen paskaan!

Tämä viikko ei siis alkanut parhaissa mahdollisissa tunnelmissa, mutta en aio luovuttaa, sillä loppujen lopuksi päivittäiset rutiinini etenkin syömisen ja liikunnan osalta ovat kohdillaan. Eli en anna tuon viime viikonlopun pienen töytäisyn suistaa itseäni kokonaan pois raiteilta vaikkakin otan nyt takaisin menetettyä aikaa todella tiukalla ruokavaliolla tällä viikolla. Ei ideaalia ja tiedän sen kyllä, mutta viikonloppuun mennessä minun on aivan pakko saada vähintään nestepöhötys pois päältä, koska en halua hävetä silmiä päästäni ystävieni seurassa. Harmittaa, etten voi näyttää heille laihtuneeni edellisestä tapaamiskerrasta, josta on jo jonkun aikaa, mutta kyllä minulle tulee vielä tilaisuus!

Paino on jojoillut aika rajustikin, mutta nyt se on onneksi ollut laskusuunnassa koko tämän kuun aikana. Haluan alkaa seurata painoani täällä bloginkin puolella vähintään kerran viikossa, sillä olen nyt kunnolla havahtunut siihen, että vuosi oikeasti loppuu ihan pian enkä ole päässyt kehotavoitteisiini. Ja tämä ei voi tapahtua, hitto vie! Tästä tulee minun muutokseni vuosi enkä anna kemikaaliroskan, liikkumattomuuden, minkään entisen minän rippeiden tai epäonnistumisen pelon tappaa tulevaisuuttani. Salaisissa haaveissani olisin I:n luona uutena vuotena. Jättäisin työni nätisti siihen, kun sopimukseni vuoden viimeisenä päivänä loppuu ja käyttäisin muutaman lomapäivän pois tuossa lopussa. 

 

Kuva on omani

Mutta sitä ennen minun täytyy osoittaa, että olen oikeasti valmis tulevaisuuteen ja minun on ikään kuin elettävä sitä tässä ja nyt. Tällä hetkellä ainakin viime viikonlopun perusteella en nimittäin voi sanoa olevani aivan sataprosenttisen valmis (vieläkään) ja se turhauttaa, mutta kuten kirjoitin päiväkirjaani tänään aamulla niin tiedän olevani jo niin lähellä läpimurtoa ja sen jälkeen kaikki helpottuu. Olen kuin puristautumassa ulos pullon suusta ja tällä hetkellä tuo ähräytymiseni tuntuu etenevän turhauttavan hitaasti, mutta kun viimeinkin pullahdan ulos, olen suoraan valmis kaikkeen. 

Ruokavalioni on siis jo jonkun aikaa ollut joitain huonompia hetkiä lukuunottamatta todella terveellinen ja puhdas. Olen panostanut laadukkaisiin ruoka-aineisiin ja antanut itselleni luvan käyttää rahaa esimerkiksi luomuruokaan. Pääasiassa olen syönyt vegaanisti sekä paljon raakaruokaa ja voisinkin tällä viikolla tehdä tyypillisen päiväni ateriat, jos teitä kiinnostaa! Normaalisti syön siis noin 1300-1500 kaloria, kun en mokaile ja urheillut olen tavalla tai toisella päivittäin. Edellisen viikonlopun aikanakaan en siis ole tehnyt lopullista tuhoa ja sen huomaa nyt iltapäivällä siitä, miten vaatteet istuvat. Onneksi! 

Vaikka olenkin siis hikotellut etenkin syyskuussa ja vielä vähän tässäkin kuussa niin olen jo todella pitkällä ja ylpeä itsestäni! Olen uskaltanut tänä vuonna niin helkkarin paljon, että voisin melkein jo nyt pistää vuoden pakettiin, mutta... Kaikki nämä aiemmat rohkeat teot ovat nostaneet tehoja nyt sen verran, että haluan rikkoa viimeisetkin rajat ennen kuin vuosi loppuu! Äh, minulla on niin paljon asiaa, mutta ne viitsi kirjoittaa kaikkea tähän eli teen erillisen tekstin tulevista tavoitteistani ja blogin tulevasta sisällöstä. 

Ihanaa olla taas täällä.