Rakas ♡︎
I:n vanhempien ja sisarusten tapaaminen tuntuu edelleen jonkun toisen
muistolta, ei omaltani. Aluksi tein I:n äidin kanssa ruokaa, mistä olin
todella kiitollinen, sillä huomion siirtäminen tekemiseen tuntui
tarpeelliselta suojamuurilta ympärilleni. Juttelimme kokkauksen lomassa niitä
näitä ja pulssini nousi taivaisiin aina, kun hän sanoi jotain kokonaan
koreaksi, sillä pelkäsin, etten ymmärtäisi tai ymmärtäisin jotain väärin.
Muutaman kerran jouduinkin pyytämään häntä toistamaan sanomansa, mihin I:n
äiti vastasi hymyllä ja sanoi, että minua varmaankin jännittää aika paljon.
Nyökkäsin ja hän hymyili minulle kannustavasti.
Koko ruokailun ajan
I:n perheen dynamiikka tuntui minun näkökulmastani oudolta ja kankealta, sillä
heidän keskinäiset suhteensa ja hierarkiansa olivat jotenkin
hyperfokusoituneet. I:n nuoremmat sisarukset olivat oudon kohteliaita häntä
kohtaan, vaikka tiedän, että heillä on todella läheiset välit eivätkä he
yleensä puhuttele häntä niin kuin tuolloin.
I puolestaan oli
tavallista kohteliaampi vanhempiaan kohtaan ja toisaalta taas hänen
vanhempansa osoittavat I:lle erityistä esikoispojan ansaitsemaa arvostusta,
kun tämä on edennyt siihen vaiheeseen, jossa hän on muuttumassa nuoresta
miehestä aviomieheksi ja myös hiljalleen isäksi. Tuon kaiken keskellä huomasin
hakeutuvani jatkuvasti haaveilemaan Italiasta. Kaukana oli se Toscanan
kuhiseva, naurun ja metelin täyteinen pitkä ulos katettu perhepöytä, jonka
ympärillä juoksee lapsia ja isovanhemmat laulavat nuorison mölytessä omia
asioitaan. Niin monille tuon iloisen pöydän ympärillä kuhiseva elämä kuulostaa
turhalta huutamiselta. Meille se on vain ihanaa, värikästä elämää. Ja voi,
miten ikävöinkään Italiaa tuossa hetkessä!
Ruokailun jälkeen
istuimme olohuoneeseen ja I:n äiti näytti minulle kuvia I:n lapsuudesta tämän
hävetessä meitä vastapäätä. Näennäisen rentoutuneen tunnelman reunalla I:n
isän katse oli muuttunut tarkkailijaksi ja minä mietin sanoisiko hän mitään
koko perheen edessä vai joutuisiko I tulitukseen vasta myöhemmin yksin.
Minusta tuli välittömästi varautuneempi ja aloin vain odottaa pahinta. Laskin
päässäni, että olimme olleet I:n vanhempien luona jo neljä tuntia ja he kaikki
olivat kyllä ehtineet tutustumaan minuun tarpeeksi muodostaakseen jonkinlaisen
kuvan minusta.
En enää muista, miksi lähdin keittiöön, mutta sieltä
palattuani en ehtinyt edes istumaan, kun I:n isä nosti katseensa poikaansa. ”Oletko varma, että hän on vaimosi?” Pysähdyin ja jäin seisomaan. Minusta ei ole ikinä koskaan tuntunut
siltä, miltä juuri tuona hetkenä tuntui. Sydämeni kuihtui kasaan pieneksi
ryppyiseksi palloksi, joka hädin tuskin enää löi ja itku pesiytyi karheana
kasana kurkkuuni.
”Olen”, I vastasi varmana ilmeenkään
värähtämättä enkä ole koskaan nähnyt häntä sellaisena. Hän istui selkä
suorana, ryhdikkäänä, oman totuutensa tietävänä miehenä, joka oli kaukana
siitä kömpelöstä, hieman hönöstä ja niin kovin nauravaisesta nuoresta
miehestä, jollainen hän on suurimman osan ajasta ja johon silloin monta vuotta
sitten ihastuin.
”Oletko tavannut hänen vanhempansa?”
”Olen.”
”Ja he ovat
hyväksyneet sinut?”
”Kyllä.”
”Ja ymmärrät sen, miten tämä tulee
vaikuttamaan sinuun itseesi ja meihin kaikkiin muihinkin?”
”Kyllä.”
I:n isän tiukka katse viipyi vielä hetken pojassaan ja sitten se
liukui minuun. ”Oletko valmis siihen, että lapsiasi tullaan luultavasti kiusaamaan
kahdessa eri maassa?” Kysymys tuntui pudotukselta avantoon ja muutaman sekunnin ajan olin
totaalisen hämmennyksen vallassa, sillä en edes koskaan aiemmin ole tullut
ajatelleeksi moista. Pääsin jotenkin uimaan pintaan jääkylmän veden alta ja
pääni kohottua pinnan yläpuolelle sain henkäistyä yllättävän varman
kuuloisena: ”Kyllä.”
”Ja ymmärrät sen, että täällä sinua ei koskaan tulla pitämään yhtenä
meistä, vaan olet aina ulkopuolinen ja vierasmaalainen?”
”Kyllä.”
I:n isän katse pysyi minussa ja minä keräsin jostain kaukaa silmiini
talvisodan henkeä, jotta edelleen kurkussa kaihertavat kyyneleet eivät näkyisi
katseestani. Näin sivusilmin, että I:n äiti näytti siltä, että hänelläkin oli
muutama kysymys, mutta hän piti ne itsellään niin kuin äidit tekevät ja
miettii niitä sitten unettomina öinä. I:n sisarukset seurasivat tilannetta
lähinnä mielenkiinnosta, sillä tuo hetki oli tuolle perheelle se kohta, josta
ei ollut enää paluuta.
I:n isän harteilla painoi sillä hetkellä koko elämä ja tulevaisuus. Siinä ei
ollut kyse minusta ja I:stä, vaan hänen koko perheestään, suvustaan, hänen
vaimonsa suvusta ja heidän kaikkien maineestaan. Siitä, miten suku jatkuu
vanhimman pojan kautta ja jos hän hyväksyy minut, hän rikkoo kaiken sen, minkä
hänen oma isänsä, isoisänsä sekä vaimonsa isä ja isoisä ovat myös I:n isälle
ja hänen perheelleen rakentaneet.
Kuva on omani
Näin hänen silmistään, miten hän laski kaikkea ja yritti miettiä tekojensa
seurauksia. Mahdollinen omien vanhempiensa hylkäämäksi tuleminen, kunnian
menetys hänen vaimonsa vanhempien edessä, koska on päästänyt minut sukuun,
taikausko siihen, miten suvun aiemmat jo monta sukupolvea sitten kuolleet
jäsenet voivat edelleen kostaa nykysukupolven huonot valinnat, ystävät,
kollegat, yhteiskunta, politiikka, lapsenlapset, rotu, häpeä, oma perhe,
lapset, vaimo, rakkaus…
Ikuisuus. Siltä minusta tuntui ja sekunnit sulautuivat mielessäni minuuteiksi
ja puolituntisiksi. Havahduin ainoastaan aika ajoin siihen, että olin
unohtanut taas hengittää ja ohuen jään kaltaisen tunnelman keskellä en
uskaltanut vetää keuhkoihini kuin vain niin vähän happea, että selvisin taas
muutaman sekunnin pidempään. Lopulta I:n isä huokaisi ja nyökkäsi. ”Hyvä, sitten minäkään en ole huolissani”, hän sanoi ja hymyili arasti meille. Näin hänen silmistään, että kyllä hän
oikeasti oli huolissaan niin kuin isät ovat, mutta hän on päättänyt luottaa
esikoiseensa ja tämän valintoihin ja seisoo tukevasti I:n valintojen takana
poikaansa puolustaen.
I hymyili ja kumarsi kiittäen ja minä seisoin
edelleen paikoillani omassa lantioon asti ulottuvassa lumikasassani enkä
pystynyt liikkumaan. Tunsin I:n pehmeän käden ottavan kiinni omastani ja hän
kysyi naurahtaen olinko okei. Katsoin häntä hämmentyneenä, nyökkäsin ja istuin
nolostuneena alas sohvalle I:n viereen. I nojautui lähemmäs minua ja kysyi
uudestaan olinko kunnossa. Mietin hetken sanonko mitään, mutta sopersin
sitten, että en ole koskaan pelännyt mitään niin paljon kuin sitä, että minua
ei hyväksyttäisi osaksi tätä perhettä. Nielaisin lauseen lopun, koska tunsin,
että kyyneleet alkavat nousta silmiini enkä halunnut itkeä kaikkien edessä.
I:n
isä sanoi, että kieltämättä tässä on ollut paljon mietittävää, mutta henkilö,
joka on saanut niin nopeasti hänen pojastaan kasvamaan sen miehen, joka hän
nyt on, ansaitsee tulla kuulluksi ja huomioiduksi aivan kuten muutkin.
Sopersin posket punaisina yrittäväni parhaani niin kuin korealaiset aina
sanovat ja viimein I:n isän katse pehmeni, kun hän hymyili minulle ja sanoi,
ettei epäile sitä hetkeäkään.
Tämän jälkeen sain kuulla, miksi I on ollut niin kiireinen viime aikoina: hän
on perheensä ja minun tietämättäni järjestellyt koko ajan taustalla meidän
häitämme?! Kyllä, minusta tulee 13.5. vaimo enkä tuossa hetkessä osannut sanoa
mitään. Tuijotin vain I:tä silmät täynnä rakkautta ja kurkussa niin suuri
pala, että en uskaltanut liikahtaa, koska pelkäsin purskahtavani itkuun. I oli
jo ottanut yhteyttä vanhempiini ja tärkeimpiin ystäviini ja järjestänyt heidän
pääsynsä juhliin. Minun ainoa tehtäväni on etsiä häämekko.
Olen edelleen typertyneenä tästä kaikesta ja tunnen syyllisyyttä siitä, miten
vihainen olen ollut I:lle siitä, miten hän on erkaantunut minusta. Samaan
aikaan, kun hän on tehnyt kaikkensa, jotta voimme olla koko loppuelämämme
yhdessä. Nyt jos koskaan minun on laihduttava. Minun on pidettävä itsestäni
huolta. Minun on tultava siksi kumppaniksi, jonka I ansaitsee.
Loppuillan
I:n isä tarjoili kallista sojua ja pääsin näkemään I:n perheen rentoutuneena.
Pelasimme halli gallia ja I:n äiti intoutui jopa tanssimaan voiton tanssin,
mitä hänen lapsensa häpesivät asiaan kuuluvalla tavalla. Alkoholista
rohkaistuneena uskaltauduin toteamaan, että ymmärrän nyt, mistä I on saanut
tanssilahjansa ja I katsoi minua muka loukkaantuneena sanoen tanssivansa
hyvin. ”Niin tanssii sinun äitisikin!”, vastasin nauraen. I
pyöritti päätään ja sanoi, että siinä vaiheessa, kun minä olen virallisesti
hänen vaimonsa, hän ei missään nimessä voi sietää tuollaista käytöstä häntä
kohtaan.
Nauroin heleästi ja I:n isä huokaisi teennäisen raskaasti
todeten: ”Poika, sinulla on vielä paljon opittavaa avioliitosta.” I:n äiti vilkaisi nopeasti aviomiestään ja hymyili juuri sellaista hymyä,
jota aasialaiset vanhemmat naiset hymyilevät, kun he ovat oppineet pitämään
patriarkaalisen yhteiskunnan ja perhedynamiikan keskellä kaikesta huolimatta
joka ikisen langan omissa käsissään.
Loppuilta oli aivan ihana,
mutta I:n luokse – tai meidän luoksemme – palattuamme minusta
tuntui edelleen jotenkin omasta itsestäni irtautuneelta enkä oikein osannut
vastata I:llekään mitään, kun hän kyseli, miltä minusta tuntui. Kaiken
jännityksen laukaisun huomasi ainoastaan siitä, että yhtäkkiä minua alkoi
väsyttää aivan järkyttävästi ja taisin nukahtaa alle kymmenessä minuutissa.
Yksi
pelottava rasti takana, loput hankaluudet edessä. Minusta tulee vaimo.
Vihdoinkin. Ja saan I:n aviomiehekseni. Vihdoinkin. Tämä kaikki on niin
paljon. Liikaa. Olen niin onnellinen.