Putoamisia

Kuva on omani

En ole jaksanut kiinnittää syömiseen erityistä huomiota ja toisaalta tuntuu, että en suurimmaksi osaksi muuta ole miettinytkään. Viime viikolla useina päivinä velloin pahassa olossa ja maha tuntui olleen jotenkin sekaisin. Urheilin, mutta söin liian suolaisia ateroioita ja sunnuntaina jalkani tuntuivat räjähtävän turvotuksesta.

Perjantaina kävelimme I:n kanssa rauhallisesti pitkin keskustaa, kun meitä lähestyi maailman kauneinen näkemäni nuori nainen. Hän tervehti I:tä tuttavallisesti kasvoillaan outo ilme, jota en aluksi osannut tulkita. Kun I esitteli minut kihlattunaan, naisen kasvoilla välähti vihan, pettymyksen ja surun ristiaallokko. 

"Sehän käviä äkkiä", hän totesi ja I ryhtyi selittämään, että tilanteemme ei todellakaan ollut mitenkään niin yksinkertainen kuin miltä se näytti, mutta lopetti sitten selittämisen kesken. Nainen totesi kuivasti ymmärtävänsä ja toivotti sitten meille hyvää jatkoa. Olin kuin jäässä koko loppukävelyn ajan I:n kertoessa, että kyseessä oli nuori nainen, jonka kanssa hän oli muutamaan kertaan erehtynyt flirttailemaan juhlissa, kun meidän välimme olivat olleet lähes olemattomat. Ja kyllähän minä olin hänestä aiemminkin kuullut, mutta en vain ollut koskaan kunnolla sisäistänyt kyseessä olleen ihan oikean ihmisen. Ja vieläpä niin jumalaisen kauniin.

Tämä kohtaaminen johti joka tapauksessa loppujen lopuksi jonkinlaiseen riitaan, jossa minä käytännössä katsoen syytin I:n pettämisestä tietäen kuitenkin, että eihän asiat ole niin menneet.

"Etkö sinä muka ole koskaan miettinyt, että rikkoisit tämän kaiken silloin, kun olemme olleet erkaantuneina toisistamme? Etkö muka ole koskaan ajatellut, että vedät pään täyteen ja nait jonkun tuntemattoman kanssa ihan vain koska voisit tehdä niin?"

Niin, mutta se on eri asia naisille! Miehillä ei ole tunteita. Sinua se ei sattuisi, et miettisi sitä enää ikinä uudestaan. Sanat takertuvat kurkkuuni ja tiedän, että voisin iskeä niillä I:n jo valmiiksi horjuvan itseluottamuksen nollaan. Voisin satuttaa häntä niin paljon tuossa hetkessä. Voisin tuhota hänet aivan kokonaan.

Mutta hän on oikeassa. Olenhan minä miettinyt aivan samoja asioita ja haaveillut lähteväni Helsingin yöhön, kuvitellut miten tanssisin jonkun vahvasti mieheltä tuoksuvan herran kanssa ja vienyt hänet yöksi luokseni. Miettinyt miten paljon helpompaa olisi seurustella sellaisen kanssa, joka asuu samassa paikassa. Puhuu samaa kieltä. Jakaa kulttuurini. Olen monta kertaa ollut vähällä suudella vieressäni istuvaa, minulle flirttailevaa miestä, koska olen kaivannut kosketusta. Se olisi vain ollut niin helppoa...

Mutta minä ja I tietämme kummatkin, että helppo ei ole sama asia kuin oikea.

Lauantaiaamuna kirjoitan ylös kaiken, mitä perjantaina tapahtui. Kaikki sanat ja teot. Katsoin listaani ja kysyin itseltäni eikö tässä ole juuri kaikki se, mitä olen toivonutkin? Jopa yksi yhteen kokonaisia lauseita, joita olin toivonut I:n ajattelevan ja jotka sain yllättäen kuulla? Miksi pakenen aina, kun saan sen minkä haluankin? Miksi en luota siihen, mitä saan? 

Miksi kaiken saaminen tuntuu näin vaikealta?

Päätös

Paino on pysynyt entisellään, häät lähestyvät.

Pelkään, että annan kaikkeni ja silti mikään ei muutu. Pelkään, että tämä kaikki johtuu e-pillereistä. En ole koskaan aiemmin käyttänyt hormonaalista ehkäisyä, sillä olen ollut siitä niin peloissani. Nämä eivät edes ole mitään minipillereitä, joista pari kaveria tuskaili, kun paino jumittui normaalipainon ylärajoille eikä tippunut kuin vasta pillereiden lopetuksen jälkeen.  Ja toisaalta osa minusta elättelee toiveita siitä, että tämä olisi uuden alku. Että kaikesta huolimatta olisin onnistunut tulemaan raskaaksi ja siitä johtuisivat myös aamuisin kokemani heikotus ja lievä pahoinvointi. 

Tai sitten haluan raskaaksi niin paljon, että luon päässäni skenaarioita, jotka eivät ole totta, kehoni kuitenkin reagoidessa niin kuin kaikki olisi faktaa. Vai onko tämä vain kehon omaa stressiä muuttuneesta ympäristöstä ja tavoista. Syönkö kuitenkin jotain, mikä aiheuttaa lievää tulehdusta. Pitää ehkä syynätä kaikki suuhuni laittama seuraavan parin viikon ajan ja tarkkailla tilannetta. Miksi laihduttaminen on minulle näin vaikeaa... Ja niin teen taas sen saman lupauksen minkä teen aina: sitten kun viimeinkin laihdun, en enää päästä tätä käsistäni ja turpoa takaisin! 

Tällä kertaa se on loppuelämäni.

"This time I know I'm fighting"

Kuva on omani

ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 

ᴍᴀɢɢɪᴇ ʀᴏɢᴇʀꜱ - ʙᴀᴄᴋ ɪɴ ᴍʏ ʙᴏᴅʏ
1:10 ───❍───── 4:10
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Paino: 55,4 kg (miksi se ei laske....)

Keskiviikkoaamuna asunto ammotti outoa tyhjyyttä ja oman rikkonaisuuteni keskellä tuo kaunis aurinkoinen aamu tuntui tavallista vaikeammalta sen myrskyn jälkeen, jonka keskelle jouduin menneisyyteeni loikattua. Istuin pienenä keränä olohuoneen nojatuolissa ja yksinäisyyden ja lamaantumisen ujuttautuessa lähemmäs minua tuntui siltä, etten saanut henkeä. Varjot lähenivät yksinäistä nojatuoliani ja kyyneleet kohosivat silmiini. Ennen kuin pimeys sai saarrettua minut pomppasin pois tuolista ja opettelin yhdistämään kännykkäni siihen hienoon ultramoderniin äänentoistolaitteistoon, joka on minulle täysin vieras. Hetken aikaa tapeltuani sain kaiken toimimaan ja viimein asunto täyttyi musiikkista ja minä valosta. 

Ja se valo kasvoi ja kasvoi koko päivän ajan. Outo juurtuminen, tasapaino, minun paikkani tässä kaikessa... En noudattanut ruokasuunnitelmaani, vaan seurasin intuitiotani, joka halusi itsepuristettuja mehuja ja yhden smoothien. Olin täynnä elämää ja energiaa ja jokin sanoi minulle: lähde lenkille. Olen kävellyt koko päivän, en minä enää jaksa juosta. Etkö ollut näkemässä, mitä tapahtui sunnuntaina? Lähde. Lupaan, että et kadu sitä.

Ja niin minä lähdin enkä edes hölkännyt. Minä juoksin ja juoksin ja minusta tuntui kuin olisin ollut kiitoon lähtenyt lentokone. Rikoin kaikki aiemmat ennätykseni. Meinasin törmätä yhteen ihmiseen, hymyilin lukuisille. Eräs vanha mies näytti minulle leveästi hymyillen peukaloa ja se sai minut nauramaan. Tuntui siltä kuin olisin taas tippunut takaisin kehooni ja elämääni. Palannut paikalleni. En ole koskaan pystynyt juoksemaan kovin pitkään ilman lyhyttä 10-20 sekunnin taukoa siellä täällä, mutta tällä kerralla juoksin yhteen putkeen hieman yli kuusi kilometriä eikä yksikään lihas tuntunut torstaiaamulla kipeältä. 

 

Tein lounaaksi, pastaa mausteisella soijarouhe-tomaattikastikkeella ja kesäkurpitsalla.

Tein muutoksia ateriasuunnitelmaani ja lupaan sitoutua siihen, että taistelen sen läpi, sillä etenkin aamupala tulee olemaan vaikea. En pidä aamuisin siitä, että vatsani on kovin täynnä, joten esimerkiksi tuorepuurot ovat olleet hyvä tapa saada tarpeeksi energiaa. Mutta haluan panostaa vain tuoreeseen ravintoon, hedelmiin ja kasviksiin, joten aion totutella takaisin siihen, että aamuinen täynnä oleva vatsa ei ole epäonnistuminen. Hedelmät sulavat niin nopeasti, että täysi olo loppuu todella pian ruokailun jälkeen ja vatsasta tulee taas pieni ja iloinen. 

Hieman yli 1600 kaloria pääasiassa hedelmiä ja kasviksia ja tiedän, että palaan taas siihen, mitä olin joskus. Täyteen elämää, täyteen toivoa, täyteen rohkeutta. Watch me, sanon mielelleni aina, kun huomaan sinne hiipivän pienen varjon. Nauran peloilleni ja teen kaikkeni, jotta muistutan itseäni jatkuvasti siitä, miltä tuntuu olla tällä ihanalla oikealla polulla. Sillä aina silloin, kun minulla menee hyvin, teen paljon kaikkea mikä moninkertaistaa tuota hyvää: keskityn hiljaisuuteen, meditoin, kirjoitan päiväkirjaani, pidän itsestäni huolta. Mutta heti, kun tapahtuu jotain pientäkin unohdan kaiken ja hiljalleen yksittäisistä harha-askeleista muotoutuu tuttu polku, jota lähden taas tarpomaan sokeana. 

En ole luopunut painotavoitteestani. Aion edelleen olla toukokuun puoliväliin mennessä ja tiedän, että se on edelleen mahdollista, sillä kun kehoni vain pääsee takaisin raiteille, minusta tulee pysäyttämätön.

Pimeydestä

Kuva on omani

ᴛʀɪɢɢᴇʀ ᴡᴀʀɴɪɴɢ! ᴛᴇᴋꜱᴛɪ ꜱɪꜱÄʟᴛÄÄ ᴘᴀɪᴋᴏɪɴ ʀᴀᴊᴜᴊᴀ ᴋᴜᴠᴀᴜᴋꜱɪᴀ ᴊᴏɴᴋɪɴᴀꜱᴛᴇɪꜱᴇꜱᴛᴀ ꜱᴇᴋꜱɪᴛʏÖꜱᴛÄ ᴀʟᴀ- ᴊᴀ ᴛÄʏꜱɪᴋÄɪꜱᴇɴÄ, ᴊᴏᴛᴇɴ ᴍɪᴋÄʟɪ ᴏʟᴇᴛ ʜᴇʀᴋᴋÄ ᴛÄʟʟᴀɪꜱɪʟʟᴇ ᴀɪʜᴇɪʟʟᴇ, ᴇᴛʜÄɴ ʟᴜᴇ ᴛᴇᴋꜱᴛɪÄ!

Pahoittelen jo etukäteen tätä tekstiä, mutta minun on pakko saada purettua tämä kaikki jonnekin... Nämä ovat asioita, joista kukaan ei tiedä koko totuutta ja muutama ihminen tietää vain osan. Otin siis tänne mukaan kirjan, jonka lukemista kadun tällä hetkellä niin kovin syvästi. My Dark Vanessa. Koska tästä tekstistä luultavasti paisuu valtava, en avaa kirjan juonta sen tarkemmin, vaan sen voi lukea täältä. Joka tapauksessa halusin lukea kirjan ihan vain mielenkiinnosta ja aluksi se ei päässyt ihoni alle. Kuitenkin päivien vieriessä ja minun ahmiessa kirjaa, liikaa muistoja palasi elävinä mieleeni.

Olin aivan liian nuori, kun tajusin, miten paljon voisin saada kehoani käyttäen ja niinpä minä ja muutama muu aloimme myydä käytettyjä alushousujamme, sukkia ja sukkahousuja. Se oli uskomattoman helppoa rahaa ja toi meille nykynäkökulmasta katsottuna typerän vallan tunteen. Sanoimme aina sitä, että amatöörit joutuvat myymään seksiä saadakseen rahaa, mutta me olimme jotain niin paljon fiksumpaa ja parempaa, koska emme koskaan "alentuneet" moiseen. Olin edelleen aivan liian nuori, kun minulle tarjottiin ensimmäisen kerran mahdollisuus livetapaamiseen ja tuplahinnan ansaitsemiseen.

Tapasimme julkisella paikalla ostoskeskuksessa ja livahdimme vaatekaupan pukukoppiin, missä annoin tuon itseäni huomattavasti vanhemman miehen ottaa jalastani pikkuhousut, jotka hän sitten muutaman haistelun jälkeen sulki minun hänelle ojentamaan minigrip-pussiin. Hän kysyi halusinko ansaita lisää rahaa koskettelemalla häntä, mutta kieltäydyin ja mies kunnioitti sanaani. 

Pukukopista pois livahdettuamme kävelimme vielä jonkin aikaa keskustassa ja juttelimme niitä ja näitä itsestämme, vaikka nimiä ja tarkkoja tietoja emme koskaan toisillemme jakaneet. Se oli kirjoittamaton, molemminpuolinen sääntö. Muutama seuraava tapaamisemme meni samaan kaavaan, kunnes hän sai sen, minkä halusikin ja otin hänen puolijäykän elimensä ensimmäistä kertaa käteeni. Saatoin kömpelösti hänet loppuun asti ja tienasin tapaamisistamme tuosta lähtien aina 150 euroa.

Ensimmäisen kasvotusten tapahtuneen tapaamisen jälkeen siirryin lähes kokonaan livetapaamisiin ja sain nopeasti hymylläni, pirteydelläni ja viattomuudellani palaavien asiakkaiden ryhmän, joiden kanssa myös aloimme viestitellä ei-seksuaalisiakin asioita. Toivotimme toisillemme hyvät joulut ja uudet vuodet, sain heiltä lahjoja ja ekstrarahaa. Kuuntelin heidän murheitaan ja vastavuoroisesti he kuuntelivat ja tukivat minua omien sotkujeni keskellä. Heistä joku saattoi olla tätä tekstiä lukevan henkilön isä, sillä niin tavallisia miehiä heistä loppujen lopuksi aina paljastui.

 

Kuva on netistä

Kuitenkin laajentaessani katalogiani, tulin törmänneeksi myös tilanteisiin ja toiveisiin, jotka tuntuivat jo silloin todella häiriintyneiltä. Eräs mies halusi minun virtsaavan juomapulloon ja sitten täysin julkisella paikalla katsoin, kun hän joi virtsaani suurin kulauksin ihmisten kävellessä ohitsemme. Tienasin 100 euroa. Toisella kertaa, minun jo olessa täysi-ikäinen, eräs mies vei minut seksikaupan takaosaan, jossa oli useita koppeja. Kopeissa oli televisiot ja seinissä aukkoja, jotta uteliaat pystyivät tuijottamaan toisten puuhia. 

Tosin kopeissa oli sen verran pimeää, että juuri ulkoolta tulleena en aluksi erottanut noita tirkistelyaukkoja ja vasta, kun silmäni tottuivat hämärään, huomasin kauhukseni vanhemman miehen tuijottavan meitä itseään kosketellen. Hän kysyi minun seuralaiseltani - ei minulta - saisiko hän katsoa meitä ja seuralaiseni vastasi totta kai. Seuralaiseni kosketti minua ainoastaan sormillaan ja suullaan ja loppujen lopuksi laukesi jaloilleni. En tavannut häntä enää uudestaan vaikka pitkään muistelinkin tuota tapaamistamme öisin tyyny jalkojeni välissä.

Nämä kaikki muistot tulvivat mieleeni tuota kirjaa lukiessani. Muistot, jotka tavallaan olen jo käsitellyt läpi, mutta en ehkä kuitenkaan niin syvällisesti kuin olisi pitänyt. Ehkä vaikein asia tässä kaikessa on sen myöntäminen, että minä oikeasti pidin tuosta "työstä" suurimman osan ajasta. Ideoin jatkuvasti uusia skenaarioita ja sitä, millaisia kuvia ottaisin minulta vaatteita ostaneille tai lahjottaneille miehille. Tunsin olevani kaunis ja haluttu ja opin pitämään ulkonäöstäni ja itsestäni paljon parempaa huolta, koska minun piti näyttää tapaamisissa ja kuvissa niin hyvältä kuin mahdollista. En koskaan ottanut kuvia, joista olisi erottunut huoneeni tai kasvoni, mutta näin paljon vaivaa kaikkeen ja sain sata prosenttia takaisin. 

Ja kuitenkin koko ajan livuin kauemmas viattomuudesta: oman ikäisistä pojista, ujoista katseista, halauksista, suudelmista hiuksille, käsi kädessä kävelemisestä, yhdessäolemisesta ilman mitään oletuksia seksistä. Ensimmäisen kertani annoin yli kuusikymmentävuotiaalle miehelle, joka ei koskaan halannut tai suudellut minua ja pakotti minut jatkuvasti käymään suihkussa. Ensimmäinen kerta muuttui toiseksi, kolmanneksi ja neljänneksi, kun jokin hänessä veti minua puoleensa, vaikka seksin jälkeen hän ei koskaan edes katsonutkaan minuun päin. 

Hän oli kylmä, lihava ja ruma ja silti vuosia tuon jälkeen muistelin kohtaamisiamme edelleen jonkinlaisella oudolla kaiholla. Tapaamisemme ei ollut rahanvaihtoa: minä vain halusin niin palavasti eroon neitsyydestäni. Palo, jota kadun paljon, sillä vain muutama vuosi tuosta eteenpäin I tuli elämääni.

En ole kertonut mitään tästä hänelle, sillä en halua hänen tietävän miten likainen menneisyys minulla on. Tiedän myös, että valitettavasti niin kuin kirjan päähenkilö, minäkin puolustaisin noita miehiä. "He olivat oikeasti suurimmaksi osaksi todella mukavia ja hauskoja ja kunnioittivat sanojani, kun kieltäydyin jostain", inttäisin tajuamatta, että tulin juuri oikeuttaneeksi sen, että aikuinen mies riisui 16-vuotiaalta tytöltä jalasta alushousut ja ohjasi tytön käden ahnaalle elimelleen liikuttaen samalla toisen kätensä tytön jalkojen väliin. Ja toisaalta oliko se muka niin väärin, enkö minä halunnut sitä...

Kuva on netistä

Kaikkeen liittyy edelleen niin outo ristiriita, jonka keskiössä ovat juuri sillä tapahtumahetkellä tuntemani tunteet (kuvotus ja ahdistus) ja se, mitä tunsin, kun olin ehtinyt ajatella ja työstää tapahtunutta (halu kokea sama uudestaan). Ja tuota kirjaa ja siinä esitettyjä hetkiä uudelleen eläessä ne ristiriitaiset tunteet pulpahtavat pelottavina nykyhetkeeni. Huomaan että mieleni palaa edelleen jatkuvasti noihin miehiin ja kohtaamisiimme. Välillä katuen sitä, että en ollut rohkeampi ja antanut itsestäni enempää heille ja välillä taas katuen sitä, että annoin heille minusta sitä vähääkään.

Sunnuntaina itkin rikki mennyttä nuoruuttani. Itkin sitä, että koen välillä edelleen kuvotuksen tunteita I:tä, maailman suloisinta ja ihaninta ihmistä kohtaan. Itkin sitä, että osa minusta kiihottuu edelleen noista menneistä tapaamisista ja se osoittaa, miten sairas ja sekaisin olen. Itkin sitä ristiriitojen myrskyä, jonka keskellä olin: tunsin vilpittömästi jokaisella solullani kuvotusta I:tä ja hänen halujaan kohtaan samaan aikaan, kun tiesin, että tuossa ei ole mitään järkeä. 

Eilen aamulla heitin elämäni ensimmäistä kertaa kirjan roskiin, otin roskapussin kaapista ja solmin pussin tiukasti kiinni. Sen jälkeen istuin pitkään olohuoneen lattialla pää tyhjyyttä ammottaen kunnes lähdin aamukävelylle. Ulkona ihmisten keskellä minusta tuntui taas normaalilta ja siltä kuin tuo pimeä vaihe elämässäni ei olisikaan ollut omaani vaan jonkun toisen. Kuin sekin olisi ollut vain pelkkä kirja, jota minun ei tarvitsisi enää koskaan lukea.

Kuva on netistä

Suloinen, rakas I... Tuolloin maanantaina tein päätöksen: en aio koskaan kertoa hänelle mitään tästä pimeästä menneisyydestäni, sillä en halua satuttaa häntä sillä. Aion piilottaa tämän kaiken niin syvälle sisimpääni, että se ei koskaan enää tule pomppaamaan pintaan. Minä valitsen menneisyydekseni juuri sen, joka palvelee meitä kumpaakin parhaiten.

Minulle mitään muuta ei ole olemassa. Ei ketään muuta. Päästän lopullisesti irti kaikesta tuosta aiemmasta liasta ja niistä, jotka eivät minusta välittäneet. Elän vain tässä hetkessä sellaisena versiona minusta, jonka tiedän parhaimmaksi ja oikeaksi.

Uusi, parempi yritys

Kuva on omani

Edellinen viikko oli vaikea ja samalla se opetti paljon. Lähes päivittäin minulla oli kamala nälkä ja iltaisin olin joko aivan lopen uupunut tai en saanut nukuttua, koska en pystynyt rauhoittumaan. Ja silti painoni ei ole laskenut ollenkaan. Kuitenkin, kun asetan käteni sydämeni päälle aamumeditaation aikana, tunnen rintakehäni luut aina vain selkeämmin ja näen myös kylkiluuni helpommin. Selkä on selvästi kiinteämpi ja erotan olkapäiden lihakset aina, kun nostan käteni eteenpäin ja reiteni ovat kiinteytyneet. Mutta... Mahani törröttää rumasti eteenpäin kuin olisin raskaana jopa heti herättyäni ja leukani alla on ruma vyö pelkkää turvotusta. Jokin on pielessä.

Lauantaina en kehoahdistuksen takia kirjaimellisesti saanut mitään aikaiseksi ja itsessään jo se laski mielialaa. Jäin jotenkin heti aamusta jumittamaan pääni sisään enkä edes urheillut ja olo olikin väsynyt ja vetämätön koko päivän. Illalla kuitenkin piristyin ja loppujen lopuksi illasta tuli täydellinen! Ilta oli ihana, mutta iltapalani ei. 

Kotona ei ollut mitään terveellistä syötävää, joten tilasin tavallaan terveellistä ruokaa, mutta tavallaan en eli liikaa suolaa ja rasvaa. Ajattelin, että olin saanut tarpeeksi polttoainetta, useita satoja plussakaloreita kehossani uiskentelemassa, ja eilen aamulla lähdinkin suurta toivoa täynnä aamulenkille. Kuitenkin tunsin heti, että lenkistä ei tulisi niin helppo kuin yleensä ja tämä tuli todeksi, kun olin omasta mielestäni ehtinyt hölkkäämään ikuisuuden ja aloin olla omalla kipurajallani, mutta Fitbitini näyttikin, että olin hölkännyt vasta kaksi kilometriä. Yritin jatkaa ja ajatella, että pääsisin kyllä vielä siihen ihanaan runner's high-pilvihöttöön, johon yleensä pääsen, mutta tätä ei koskaan tapahtunut.

Jouduin pitämään useita kävelytaukoja ja silti pulssini oli jatkuvasti yli 170, useasti jopa yli 190. Viiden kilometrin kohdalla luovutin ja aloin melkein itkeä omalle kyvyttömyydelleni. Minun kuntoni ei ole huono, tiedän sen, ja silti en pystynyt juoksemaan edes viittä kilometriä ilman taukoa enkä muista milloin viimeeksi olisin ollut niin hengästynyt, ahdistunut ja voimaton. Kotona olin ärtynyt ja turhautunut ja itkin huonoa oloani ja pettymystäni.

Tämän hetken päivällinen eli pestopastaa soijasuikaleilla.

Kuitenkin myöhemmin laitoin kaikki tällä viikolla syömäni ja liikkumani luvut kalorilaskuriin ja järkytyin näkemästäni: olen joka päivä ollut noin 1400-1600 kalorin miinuskaloreilla. Miten minusta ei ole tuntunut tuolta?! Alkuviikosta toki ja sitten korjasinkin nopeasti suuntaani ja nostin kalorimäärää, mutta esimerkiksi vielä torstaina olin aivan kuin kaikki maailman energia olisi valjastettuna jalkojeni alle. Okei, olen ehkä ollut tavallista ärsyyntyvämpi ja yöt ovat olleet aika levottomia, mutta silti en olisi ikinä uskonut tuollaista miinuskalorimäärää. Jaloissani ei tunnu kipua, minulla ei ole mitään niitä sydän- tai rintakehätuntemuksia, joita minulle yleensä tulee, jos olen todella rankalla dieetillä. En ole kokenut huimausta tai voimattomuutta. Ennen kuin eilen aamulla.

Kalorimäärän nostaminen on tämän hetkinen ratkaisu ahdistavaa ongelmaan, mutta vain aika kertoo, auttaako se oikeasti. Tein uuden ruokasuunnitelman itselleni ja jokainen soluni huusi kalorilaskurin kokonaisluvun nähdessäni: 1815 kaloria sisään ruokana. Vedän happea keuhkoihin ja hengitän rauhallisesti ilman ulos. Kalorit sisään miinus liikunta niin päivän kokonaissaldo on... -780 kaloria. Suuni loksahtaa auki. Voinko minä oikeasti syödä noin paljon... En luota lukuihin, joten aloitan hieman yli 1600 kalorista ja katson, mitä tapahtuu. 

En ole koskaan aiemmin edes ajatellut, että käyttämieni painonpudotuslaskureiden luvut voisivat olla niin väärässä. Että huolimatta siitä, vaikka valitsenkin sen heti ammattiurheilijasta seuraavan aktiivisuustason, kaloreiden polttoni arvioidaan silti liian alhaiseksi. Calories in, calories out. Juuri oman kehoni tahtiin sopien. Minun täytyy vain luottaa tähän.... 

Halusin alunperin kirjoittaa eräästä toisestakin aiheesta, mutta koska tämä teksti paisui taas, niin palaan sihen myöhemmin! Hyvää viikon alkua kaikille ja toivottavasti teidän viikonloppunne oli hieman enemmän onnistumisia täynnä kuin omani. :')

"Everything you want in 24 hours but nothin' you need"

Kuva on omani

 ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ:
ᴀᴜ/ʀᴀ - ᴄᴏɴᴄʀᴇᴛᴇ ᴊᴜɴɢʟᴇ

0:17 ─❍─────── 2:40
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Aamupaino: 55,8 kg

Tiistai-iltana viikkasin lopen uupuneena ja tärisevänä pyykkejä eri kokoisiin ja värisiin kasoihin. Olin kävellyt alkuviikosta päivittäin lähes 25 000 askelta ja lisäksi olin pyöräillyt ympäri kaupunkia pari tuntia kumpanakin päivänä. ”En voi elää näin”, jyskytti päässäni ja väsymykseni keskellä ainoa kirkas asia oli lause: syö niin terveellisesti kuin mahdollista ja liiku niin paljon kuin mahdollista. Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mieleni ei heti täyttynyt ”entä jos” tai ”mutta”-ajatuksista, vaan totesin ainoastaan tekeväni juuri noin.

Vaikka uudelleenohjelmointini ei selvästi herännyt toimimaan sunnuntaina ja estänyt mässäilyä niin se nousi henkiin tuossa arkisen elämän keskellä. Joten keskiviikkona jatkoin hedelmä- ja kasvispitoisella 1200 kalorin linjalla niin kuin mitään nikottelua ei olisi koskaan tapahtunutkaan. 

Lisäsin kasvissosekeiton kylkeen ison avokadoleivän ja soijakaakaoni join 400 ml mukista ilman huonoa omaatuntoa. Illalla lähdin vielä puolen tunnin lenkille ja lenkin jälkeen olin niin täynnä kuplivaa elämää ja onnea. Minusta tuntui minulta. Ja olisin niin helposti voinut vielä juosta toisenkin puolituntisen, sillä olin niin täynnä energiaa!

Tämä on minun supervoimani ja pidän siitä kiinni. Maailman paastoillessa ja ahmiessa minä pidän kiinni ortorektisista tavoistani, jotka tekevät minusta kimaltavan, värikkään, rasvattoman, puhtaan ja kevyen. Se tekee minusta lähes yli-ihmisen, joka purjehtii jalat vain vähän maata koskettaen läpi elämän onnea ja luottamusta täynnä silloinkin, kun ajat ovat vaikeita. Vasta tänään tulin kuunnelleeksi videota maaliskuun täysikuusta ja hämmästyksekseni tärkein alkuviikon teko oli luottaa intuitioon ja ottaa rohkeita askeleita ennen kuin mielesi alkaa ylianalysoimaan kaikkea. Yleensä täydenkuun neuvot ovat oman energian suojelemista ja sen takia en enää kovin paljoa jaksa kuunnella niitä, mutta tuo video jotenkin kutsui minua.

Ja ymmärrän nyt miksi.

Laihdutusmatka alkakoon!

Aloituspaino: 57 kg 
Rasvaprosentti: 24,4%
Tavoite 13.5.: 48 kg

Ruokasuunnitelma 

• Noin 920 kalorin nestepaasto perjantaihin asti (tästä lisää alempana)
  
• Sen jälkeen noin 1200-1300 kaloria raw till 4

Liikuntasuunnitelma 

• Pääosin kävelyä tällä viikolla 
• Ensi viikosta lähtien kävelyä, lenkkeilyä ja salitreenejä 

I unohti kertoa, että tänä lauantaina on jonkinlainen hienompi tapahtuma ja yritän kaikkeni, jotta en olisi hänelle vihainen, vaikka tämä muuttikin kaikki tämän viikon ruokavaliosuunnitelmani ja olen täynnä ahdistusta kehostani. Minun on aivan pakko saada nopeasti vesipaino pois. Ja minua raivostuttaa eilinen, koska en olisi syönyt sitä kaikkea suolaista ja rasvaista ruokaa, jos olisin tiennyt tämän viikon lauantaista!

En ole vihainen I:lle, en ole vihainen, en ole.... Eilen siis söimme aivan liikaa niin kuin kaikki aina syövät ennen kuin aloittavat dieetin. He kuitenkin yleensä pysyvät dieetissään ja niin aion minäkin!

Tein mahdollisimman vähäkalorista kasvissosekeittoa itselleni ja jälkiruoaksi juon yhden pienen lasillisen soijakaakaota. Muuten pärjään tuoremehuilla ja taistelen läpi tämän viikon. Olin niin odottanut sitä, että voisin palata kunnolla RT4-dieettiin, nauttia mahani täydeltä ihanaa, ravitsevaa ruokaa.

Kaikki yhden illan aikana...

Rakas ♡︎

I:n vanhempien ja sisarusten tapaaminen tuntuu edelleen jonkun toisen muistolta, ei omaltani. Aluksi tein I:n äidin kanssa ruokaa, mistä olin todella kiitollinen, sillä huomion siirtäminen tekemiseen tuntui tarpeelliselta suojamuurilta ympärilleni. Juttelimme kokkauksen lomassa niitä näitä ja pulssini nousi taivaisiin aina, kun hän sanoi jotain kokonaan koreaksi, sillä pelkäsin, etten ymmärtäisi tai ymmärtäisin jotain väärin. Muutaman kerran jouduinkin pyytämään häntä toistamaan sanomansa, mihin I:n äiti vastasi hymyllä ja sanoi, että minua varmaankin jännittää aika paljon. Nyökkäsin ja hän hymyili minulle kannustavasti.

Koko ruokailun ajan I:n perheen dynamiikka tuntui minun näkökulmastani oudolta ja kankealta, sillä heidän keskinäiset suhteensa ja hierarkiansa olivat jotenkin hyperfokusoituneet. I:n nuoremmat sisarukset olivat oudon kohteliaita häntä kohtaan, vaikka tiedän, että heillä on todella läheiset välit eivätkä he yleensä puhuttele häntä niin kuin tuolloin.

I puolestaan oli tavallista kohteliaampi vanhempiaan kohtaan ja toisaalta taas hänen vanhempansa osoittavat I:lle erityistä esikoispojan ansaitsemaa arvostusta, kun tämä on edennyt siihen vaiheeseen, jossa hän on muuttumassa nuoresta miehestä aviomieheksi ja myös hiljalleen isäksi. Tuon kaiken keskellä huomasin hakeutuvani jatkuvasti haaveilemaan Italiasta. Kaukana oli se Toscanan kuhiseva, naurun ja metelin täyteinen pitkä ulos katettu perhepöytä, jonka ympärillä juoksee lapsia ja isovanhemmat laulavat nuorison mölytessä omia asioitaan. Niin monille tuon iloisen pöydän ympärillä kuhiseva elämä kuulostaa turhalta huutamiselta. Meille se on vain ihanaa, värikästä elämää. Ja voi, miten ikävöinkään Italiaa tuossa hetkessä!

Ruokailun jälkeen istuimme olohuoneeseen ja I:n äiti näytti minulle kuvia I:n lapsuudesta tämän hävetessä meitä vastapäätä. Näennäisen rentoutuneen tunnelman reunalla I:n isän katse oli muuttunut tarkkailijaksi ja minä mietin sanoisiko hän mitään koko perheen edessä vai joutuisiko I tulitukseen vasta myöhemmin yksin. Minusta tuli välittömästi varautuneempi ja aloin vain odottaa pahinta. Laskin päässäni, että olimme olleet I:n vanhempien luona jo neljä tuntia ja he kaikki olivat kyllä ehtineet tutustumaan minuun tarpeeksi muodostaakseen jonkinlaisen kuvan minusta.

En enää muista, miksi lähdin keittiöön, mutta sieltä palattuani en ehtinyt edes istumaan, kun I:n isä nosti katseensa poikaansa. ”Oletko varma, että hän on vaimosi?” Pysähdyin ja jäin seisomaan. Minusta ei ole ikinä koskaan tuntunut siltä, miltä juuri tuona hetkenä tuntui. Sydämeni kuihtui kasaan pieneksi ryppyiseksi palloksi, joka hädin tuskin enää löi ja itku pesiytyi karheana kasana kurkkuuni.

”Olen”, I vastasi varmana ilmeenkään värähtämättä enkä ole koskaan nähnyt häntä sellaisena. Hän istui selkä suorana, ryhdikkäänä, oman totuutensa tietävänä miehenä, joka oli kaukana siitä kömpelöstä, hieman hönöstä ja niin kovin nauravaisesta nuoresta miehestä, jollainen hän on suurimman osan ajasta ja johon silloin monta vuotta sitten ihastuin.

”Oletko tavannut hänen vanhempansa?”
”Olen.”
”Ja he ovat hyväksyneet sinut?”
”Kyllä.”
”Ja ymmärrät sen, miten tämä tulee vaikuttamaan sinuun itseesi ja meihin kaikkiin muihinkin?”
”Kyllä.”

I:n isän tiukka katse viipyi vielä hetken pojassaan ja sitten se liukui minuun. ”Oletko valmis siihen, että lapsiasi tullaan luultavasti kiusaamaan kahdessa eri maassa?” Kysymys tuntui pudotukselta avantoon ja muutaman sekunnin ajan olin totaalisen hämmennyksen vallassa, sillä en edes koskaan aiemmin ole tullut ajatelleeksi moista. Pääsin jotenkin uimaan pintaan jääkylmän veden alta ja pääni kohottua pinnan yläpuolelle sain henkäistyä yllättävän varman kuuloisena: ”Kyllä.”

”Ja ymmärrät sen, että täällä sinua ei koskaan tulla pitämään yhtenä meistä, vaan olet aina ulkopuolinen ja vierasmaalainen?”
”Kyllä.”

I:n isän katse pysyi minussa ja minä keräsin jostain kaukaa silmiini talvisodan henkeä, jotta edelleen kurkussa kaihertavat kyyneleet eivät näkyisi katseestani. Näin sivusilmin, että I:n äiti näytti siltä, että hänelläkin oli muutama kysymys, mutta hän piti ne itsellään niin kuin äidit tekevät ja miettii niitä sitten unettomina öinä. I:n sisarukset seurasivat tilannetta lähinnä mielenkiinnosta, sillä tuo hetki oli tuolle perheelle se kohta, josta ei ollut enää paluuta.

I:n isän harteilla painoi sillä hetkellä koko elämä ja tulevaisuus. Siinä ei ollut kyse minusta ja I:stä, vaan hänen koko perheestään, suvustaan, hänen vaimonsa suvusta ja heidän kaikkien maineestaan. Siitä, miten suku jatkuu vanhimman pojan kautta ja jos hän hyväksyy minut, hän rikkoo kaiken sen, minkä hänen oma isänsä, isoisänsä sekä vaimonsa isä ja isoisä ovat myös I:n isälle ja hänen perheelleen rakentaneet.

Kuva on omani

Näin hänen silmistään, miten hän laski kaikkea ja yritti miettiä tekojensa seurauksia. Mahdollinen omien vanhempiensa hylkäämäksi tuleminen, kunnian menetys hänen vaimonsa vanhempien edessä, koska on päästänyt minut sukuun, taikausko siihen, miten suvun aiemmat jo monta sukupolvea sitten kuolleet jäsenet voivat edelleen kostaa nykysukupolven huonot valinnat, ystävät, kollegat, yhteiskunta, politiikka, lapsenlapset, rotu, häpeä, oma perhe, lapset, vaimo, rakkaus…

Ikuisuus. Siltä minusta tuntui ja sekunnit sulautuivat mielessäni minuuteiksi ja puolituntisiksi. Havahduin ainoastaan aika ajoin siihen, että olin unohtanut taas hengittää ja ohuen jään kaltaisen tunnelman keskellä en uskaltanut vetää keuhkoihini kuin vain niin vähän happea, että selvisin taas muutaman sekunnin pidempään. Lopulta I:n isä huokaisi ja nyökkäsi. ”Hyvä, sitten minäkään en ole huolissani”, hän sanoi ja hymyili arasti meille. Näin hänen silmistään, että kyllä hän oikeasti oli huolissaan niin kuin isät ovat, mutta hän on päättänyt luottaa esikoiseensa ja tämän valintoihin ja seisoo tukevasti I:n valintojen takana poikaansa puolustaen.

I hymyili ja kumarsi kiittäen ja minä seisoin edelleen paikoillani omassa lantioon asti ulottuvassa lumikasassani enkä pystynyt liikkumaan. Tunsin I:n pehmeän käden ottavan kiinni omastani ja hän kysyi naurahtaen olinko okei. Katsoin häntä hämmentyneenä, nyökkäsin ja istuin nolostuneena alas sohvalle I:n viereen. I nojautui lähemmäs minua ja kysyi uudestaan olinko kunnossa. Mietin hetken sanonko mitään, mutta sopersin sitten, että en ole koskaan pelännyt mitään niin paljon kuin sitä, että minua ei hyväksyttäisi osaksi tätä perhettä. Nielaisin lauseen lopun, koska tunsin, että kyyneleet alkavat nousta silmiini enkä halunnut itkeä kaikkien edessä.

I:n isä sanoi, että kieltämättä tässä on ollut paljon mietittävää, mutta henkilö, joka on saanut niin nopeasti hänen pojastaan kasvamaan sen miehen, joka hän nyt on, ansaitsee tulla kuulluksi ja huomioiduksi aivan kuten muutkin. Sopersin posket punaisina yrittäväni parhaani niin kuin korealaiset aina sanovat ja viimein I:n isän katse pehmeni, kun hän hymyili minulle ja sanoi, ettei epäile sitä hetkeäkään.

Tämän jälkeen sain kuulla, miksi I on ollut niin kiireinen viime aikoina: hän on perheensä ja minun tietämättäni järjestellyt koko ajan taustalla meidän häitämme?! Kyllä, minusta tulee 13.5. vaimo enkä tuossa hetkessä osannut sanoa mitään. Tuijotin vain I:tä silmät täynnä rakkautta ja kurkussa niin suuri pala, että en uskaltanut liikahtaa, koska pelkäsin purskahtavani itkuun. I oli jo ottanut yhteyttä vanhempiini ja tärkeimpiin ystäviini ja järjestänyt heidän pääsynsä juhliin. Minun ainoa tehtäväni on etsiä häämekko.

Olen edelleen typertyneenä tästä kaikesta ja tunnen syyllisyyttä siitä, miten vihainen olen ollut I:lle siitä, miten hän on erkaantunut minusta. Samaan aikaan, kun hän on tehnyt kaikkensa, jotta voimme olla koko loppuelämämme yhdessä. Nyt jos koskaan minun on laihduttava. Minun on pidettävä itsestäni huolta. Minun on tultava siksi kumppaniksi, jonka I ansaitsee.

Loppuillan I:n isä tarjoili kallista sojua ja pääsin näkemään I:n perheen rentoutuneena. Pelasimme halli gallia ja I:n äiti intoutui jopa tanssimaan voiton tanssin, mitä hänen lapsensa häpesivät asiaan kuuluvalla tavalla. Alkoholista rohkaistuneena uskaltauduin toteamaan, että ymmärrän nyt, mistä I on saanut tanssilahjansa ja I katsoi minua muka loukkaantuneena sanoen tanssivansa hyvin. ”Niin tanssii sinun äitisikin!”, vastasin nauraen. I pyöritti päätään ja sanoi, että siinä vaiheessa, kun minä olen virallisesti hänen vaimonsa, hän ei missään nimessä voi sietää tuollaista käytöstä häntä kohtaan.

Nauroin heleästi ja I:n isä huokaisi teennäisen raskaasti todeten: ”Poika, sinulla on vielä paljon opittavaa avioliitosta.” I:n äiti vilkaisi nopeasti aviomiestään ja hymyili juuri sellaista hymyä, jota aasialaiset vanhemmat naiset hymyilevät, kun he ovat oppineet pitämään patriarkaalisen yhteiskunnan ja perhedynamiikan keskellä kaikesta huolimatta joka ikisen langan omissa käsissään.

Loppuilta oli aivan ihana, mutta I:n luokse – tai meidän luoksemme – palattuamme minusta tuntui edelleen jotenkin omasta itsestäni irtautuneelta enkä oikein osannut vastata I:llekään mitään, kun hän kyseli, miltä minusta tuntui. Kaiken jännityksen laukaisun huomasi ainoastaan siitä, että yhtäkkiä minua alkoi väsyttää aivan järkyttävästi ja taisin nukahtaa alle kymmenessä minuutissa.

Yksi pelottava rasti takana, loput hankaluudet edessä. Minusta tulee vaimo. Vihdoinkin. Ja saan I:n aviomiehekseni. Vihdoinkin. Tämä kaikki on niin paljon. Liikaa. Olen niin onnellinen.