Pian...

Kuva on netistä

  ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 
ᴛᴠxQ - ʟᴏᴠᴇ ʟɪɴᴇ
0:48 ──❍────── 3:17
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Olen tänään siivonnut asuntoni, käynyt äitini kanssa lounaalla (hupsista, joinko työpäivän aikana kolme lasia punaviiniä, it's the Italy in me...), tehnyt todella lyhyen työpäivän sekä käynyt ostamassa uusia alusvaatteita ja tuhlannut niihin pienen omaisuuden. Aluksi sellaisen rahamäärän käyttäminen kehoon, joka ei näytä erityisen hyvältä, tuntui turhalta ja typerältä, mutta haluan tehdä I:n onnelliseksi...

Lisäksi kävin salilla vetämässä aivan killeritreenin, jotta voin hyvällä omallatunnolla vain istua ja maata koko keskiviikon. Yritin myös ehtiä muokkaamaan tätä blogia, mutta en aivan onnistunut siinä, joten anteeksi siitä, että tämä jäi hieman keskeneräiseksi! Haluaisin hieman uudistaa ulkoasua, mutta en jotenkin löytänyt ideaa uuteen banneriin, joten se jäi kesken eli palaan siihen myöhemmin. Lisäksi koostaan tälle sivulle ortoreksiamatkani käytännön vinkkejä ja asioita, joita teen saavuttaakseni tavoitteeni, sillä nyt tuo kaikki on siroteltuna pitkin blogiani ja haluan itsekin kunnon koosteen kaikesta.

Taas jokin osa minusta kysyi "mitä ihmettä olet oikein tekemässä?", mutta niin kuin olen monta kertaa tännekin kirjoittanut niin minun on oltava onnellinen omalla tavallani ja jos minun terveyteni on muille sairaus niin olkoon niin.

En voi uskoa, että ylihuomenna olen Soulissa. Olen aivan liian iso, paljon isompi kuin minun piti olla, mutta en edes jaksa tällä hetkellä välittää siitä. Voisin nyt lähteä pesemään hampaan ja yrittää rauhoittua nukkumaan. Vaikka tiedän, että en tule nukkumaan hetkeäkään ensi yönä.

Uuden minän viikonloppu

En tiedä paljonko painan, mutta tänä viikonloppuna olen urheillut enemmän kuin hetkeen ja Fitbitin dataani tutkaillessa totean, että olen todellakin potkinut tahmeasti alkanutta helmikuuta lujaa keskelle mahaa! Eilen en syönyt mitään roskaa enkä juonut edes yhtä lasillista alkoholia ja yksin tänään olen polttanut yli 1400 kaloria pelkästään liikkumalla peruskulutuksesta puhumattakaan. 

Kävin taas Trib3llä HIIT-tunnilla, sen jälkeen vielä lenkillä ja myöhemmin lisäksi tunnin kävelyllä ystäväni kanssa ja minusta tuntui niin ihanan uudelta ja kuitenkin oudosti siltä, että jotkin vanhat palat palasivat paikoilleen. Ehkä se on se urheilijaminä, joka olin pari vuotta sitten. Se, mitä minun kuuluu olla, mutta mitä en ole uskaltanut sallia itselleni enää hetkeen.

Mutta nyt minä päätän tämän kuukauden niin kuin itse haluan. En niin kuin se elämäni vääristymä, jollaiseksi kaikki meni tässä kuussa. Enkä niin kuin se vääristymä, likainen sotkuinen muovailuvahaköntti, millaiseksi annoin ulkoisten paineiden muotoilla elämäni. Olen tällä viikolla miettinyt B:tä ja O:ta ja välillä jäänyt jumiin pääni sisälle miettiessäni, mitä haluaisin heille vielä sanoa. Mutta on päästettävä irti, sillä he eivät ansaitse energiaani. He eivät ansaitse nykyisyyttäni tai tulevaisuuttani. 

Se minun on rakennettava nyt itse juuri niillä rakennuspalikoilla, joilla tiedän, että minun pitää se rakentaa.

Paino laskee

Kuva on netistä

 Painot

21.2. 59,4 kg
22.2. 57,5 kg
23.2. 56,3 kg
24.2. 56 kg

Tämä viikko on ollut rankka, mutta toisaalta aivan ihana! Nestemäinen ruokavalioni muuttui puhtaaksi mehupaastoksi ja litran mehu lounaaksi on tuonut minulle niin paljon iloa jostain oudosta syystä. Eilen kävin pitkästä aikaa Trib3:llä HIIT-treenissä ja se oli aivan mahtavaa! Kävimme I:n kanssa tuolla joulun aikoihin ja minulla on ollut niin kova ikävä häntä, että jollain oudolla tavalla koin, että tuon muiston uudelleen eläminen toisi hänet lähelleni.

Tunti oli todella rankka, mutta en muuta odottanutkaan. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan meinasin alkaa itkeä kesken treenin, koska minua ärsytti, että en pystynyt antamaan enempää. Tai luulin, että en pystynyt, mutta onnistuin kuitenkin tiristämään vieläkin lisää itsestäni ja tuollaista rajojen rikkomista on ollut niin suuri ikävä. Aiemmin liikunta oli minulle niin paljon enemmän tuota: vähemmän pelkkää sokeaa suorittamista ja enemmän räjähtävää rajojen rikkomista. 

Toivon, että onnistuisin laihtumaan vielä 54-alkuisiin lukuihin ennen lähtöä. Sen enempää en uskalla toivoa. Rehellisesti sanottuna tällä hetkellä toivoisin, että huominen iltama peruuntuisi, sillä tuntuu siltä, että muiden energiat ovat nyt aivan liikaa minulle ja haluaisin vain olla kotona, meditoida ja rauhoittua. Mutta en aio perua tapaamista. Tulen vain hihkumaan, jos tapaaminen peruuntuu...

Pohjalta ylös

Aamupaino: 59,4 kiloa

Haluan olla rehellinen, joten tuossa eilinen iltapalani. Aamupalani oli se mitä pitkin olla, mutta sitten vain lähdin taas luisumaan alamäkeen. Lähdin valumaan siihen identiteettiin, jossa olen ikuinen epäonnistuja ja itsesabotoija. Identiteettiin, jossa ympärilläni on vain ylipainoisia ihmisiä, kuten sukulaiseni ja perheeni. Identiteettiin, jossa kuulen B:n ja O:n murskaavat sanat korvissani. Sanat, joiden on tarkoitus väkivalloin painaa minut takaisin pieneen häkkiini, jotta minun elämäni on yhtä pysähdyksissä olevaa ja ahdistavaa kuin heidänkin.

Identiteettiin, jossa aloitan jotain, mutta lopetan kesken. Jossa en pidä itsestäni huolta, koska minulla nyt vain on niin huono itseluottamus enkä ansaitse parasta mahdollista. Identiteettiin, jossa ahmimisen kautta saan muka jonkun uuden, maagisen alun. Pakenin identiteettiin, jossa minun ei tarvitse uskaltaa elää oikeasti vihdoinkin sata lasissa, koska pelkään, etten onnistukaan ja joudun pettymään. Mutta kuinka helvetin vaikeaa minun on ymmärtää sitä, että nimenomaan tämä on sitä epäonnistumista?! Tämä on pettymistä.

Minun on pakko tehdä quick fix ja osa minusta vihaa itseäni tämän takia, mutta osa haluaa olla armollinen. Ehkä tämä onkin nyt sitä itsensä vapauttamista... Olen menettänyt niin paljon aikaa ahmimiselle, että minun on nyt vain oltava tiukempi. Ja loppujen lopuksi kai voin ajatella, että kun ynnään tämän tulevan viikon jakson kalorit ahmimispäiviin niin keskiarvo on suht järkevissä lukemissa. 

Aion siis olla pääosin noin 890 kalorin ruokavaliolla, joka koostuu ainoastaan nesteistä. Minun on pakko saada mahalaukkuni pienennettyä niin nopeasti ja pieneksi kuin mahdollista, jotta en yksinkertaisesti jaksa syödä niin paljoa kuin tällä hetkellä. Tämä on kuin oma pieni mahalaukun ohitusleikkaukseni.

Lauantaina tapaan ystäviäni ja minun on aivan pakko saada pöhötys pois siihen mennessä. Tuolloin yritän syödä niin kevyesti kuin mahdollista ja sitten taas sunnuntaista keskiviikkoaamuun tulen noudattamaan tuota 890 kalorin suunnitelmaa. Olen pullea ja pehmeä, mutta toivon kuitenkin, että tällä vajaan 900 kalorin suunnitelmalla saan karistettua edes jotain pois itsestäni. Tämä tulee olemaan rankkaa ja voi olla, että mieliala laskee radikaalisti, mutta tämä on nyt vain pakko tehdä piste. 

Aamulla YouTuben suosituksiin ilmestyi monta aivan täydellistä videota ja ne ovat tuoneet kaikesta huolimatta ison hymyn kasvoilleni. 

Lähempänä kuin uskoinkaan

Kuva on netistä

Melkein lähdin kaikkialta. Jopa ihanasta ryhmästämme, jossa ihmiset kannustavat toisiaan ja ovat kommentoineet miten paljon tukea, apua, rutiineja ja rakenteita tuo ryhmä on tuonut heidän arkeensa. Meinasin jättää heidät kaikki tuuliajolle ja häipyä. Olin poistamassa blogiakin, mutta suihkussa kysyin itseltäni: "Ja mitä se muuttaisi?" Johon rehellinen vastaus oli: "Ei luultavasti mitään."

Tänään heräsin kahdelta aamuyöllä enkä saanut enää unta ja olenkin ollut siitä asti hereillä. Maha on ollut turvonnut ja sekaisin tuosta huonosti nukutusta yöstä ja olo on ollut hyvin vaihteleva. Välillä olen maannut sängyssä I:n paita tiukasti rintaa vasten painettuna ja olen torkahtanut. Toisaalta olen käynyt puolentoista tunnin kävelyllä, kaupassa, vienyt pullot, siivonnut ja pyykännyt. Katsoin elokuvan, ikävöin I:tä, hymyilin kasveilleni ja huokailin Helsingin valkoisille katoille.

Aamulla aloin kirjoittaa päiväkirjaani vastauksia kysymyksiin: "Kuka minä olen?" Olin olettanut, että viime aikojen ongelmasyöminen ja terveyden osalta epäonnistuminen olisivat jotenkin nousseet tuohon listaan, sillä vasta tuon listan jälkeen oli tarkoitus jatkaa siihen, mikä minä haluaisin olla. Mutta mikään noista ei noussutkaan minuksi itsekseni ja olin oikeasti hämmästynyt siitä, miten valmiilta minun listani jo näytti. Ei täydelliseltä ja tekemistä riittää, mutta minun listani näytti hyvin erilaiselta kuin miltä se näytti puoli vuotta sitten ja tuon huomaaminen oli oikeasti todella ihana yllätys.

Lista siitä, mitä haluan olla, oli tietenkin edelleen hieman erilainen, mutta ei enää niin paljoa kuin aiemmin. Aiemmin minulla oli kaksi lähes täysin toisistaan poikkeavaa listaa, jotka eivät kohdanneet yhtään missään kohdassa, mutta nyt olen selvästi onnistunut tuomaan unelmaminääni hyvin paljon lähemmäs arkeani kuin koskaan aiemmin! Aktiivisiksi askeleiksi en keksinytkään oikeasti mitään muuta kuin sen, että palaan takaisin pääosin raakaruokaan, pitäydyn liikuntasuunnitelmassani ja käytän energiaa ja luovuuttani tulevaisuuden projektiini enkä mihinkään typerään. 

Hieman antikliimaksista, mutta toisaalta helpottavaa. Lisäksi olen taas nähnyt kaikkialla merkkejä siitä, että tämä on minun suuntani ja olen matkalla kohti päämäärääni. Ja kaiken oman sähläykseni ja eestaas huopaamisen aikana en ole edes tajunnut, miten valmis I tuntuu olevan. Kun hän lausui niitä viisaita sanoja Skypen ikkunan välkehtiessä läppärini ruudulla, nostin hämmentyneenä päätäni. En olisi koskaan uskonut kuulevani niin rauhallisia ja viisaita sanoja häneltä ruoasta ja kehosta. Ja toisaalta ne olivat juuri niitä oikeasti parantumassa olevan ihmisen sanoja, joita olen jo pitkään toivonut kuulevani.

Ehkä kaiken kaikkiaan olenkin jo lähempänä kuin olisin uskonut.

Muutoksia ja korealaista ruokakulttuuria

 

Kuva on netistä

Ihanaa rääntää vaakatasossa. Kaunis keväinen maisema, uuden alku, on taas peittynyt kuolemaan. Tämä on helmikuun on valunut aivan totaaliseen kaaokseen ja tuntuu, että olen koko ajan vain enemmän ja enemmän hukassa samaan aikaan, kun olen kuitenkin matkalla juuri sinne minne pitääkin. En tiedä yhtään kuka olen samalla, kun olen varmempi kuin koskaan siitä, mitä haluan ja mitä en ja olisin jo niin valmis pääsemään eroon näistä planeettojen liikkeistä ja rauhoittumaan!

Torstaina oloni tuntui jotenkin hassun erilaiselta heti herättyäni. Tuntui siltä kuin iso raskas pilvimassa olisi yön aikana seilannut tuulen mukana kauas minusta ja kännykkään vilkaistuani ymmärsin miksi. Irtaannuttuani etenkin B:stä ja O:sta osa ystävistäni jäi edelleen heidän ystävikseen ja muistan tunteneeni tuosta ärsytystä ja hämmennystä. Miten kukaan minun kanssani toimeentuleva haluiaisi olla B:n ja O:n myrkyn lähettyvillä! Ehkä tuo olikin se asia, minkä takia minun oli niin vaikeaa siirtyä eteenpäin ja keskittyä siihen, miten ihanaa minulla oli ilman tuota toksista parivaljakkoa. 

Torstaina kuitenkin luin yön aikana saamiani viestejä, joissa K totesi, että hän ymmärtää nyt enemmän kuin hyvin, miksi halusin tuosta kauhukaksikosta niin kauas kuin mahdollista! Olin jo aiemmin pannut merkille, että K ja S olivat viime vuoden lopulla ja tämän vuoden alussa tehneet aikamoisen täyskäännöksen heidän elämissään ja arjessaan. He lopettivat lähes kokonaan alkoholin käytön, alkoivat panostaa terveelliseen ruokavalioon ja liikkumiseen, lopettivat somen skrollauksen ja hömppäreality-sarjojen seuraamisen televisiosta ja käyttävät nykyään aikansa mieluummin lukemiseen, opiskeluun, kutomiseen, maalaamiseen ja muuhun oikeasti onnea ja rauhaa tuovaan.

Heidän matkaansa seuratessa mietin hieman katkerana sitä miksi minun ei annettu muuttua tuolla tavalla B:n ja O:n toimesta, sillä kun minä aloin nauttia hiljaisuudesta ja terveellisestä, päihteettömästä elämästä, minusta tehtiin tekopyhä, itseäni täynnä oleva kusipää, joka vain halusi aiheuttaa muille pahaa mieltä ja huonommuuden tunnetta. Kyllä. Minun ahdistusta lievittävä aamumeditaationi kääntyi automaattisesti kuin sormia napsauttaen B:n ja O:n päässä muotoon: "Minä, Minni, olen kaikkia muita ylempänä ja parempi!"

K ja S saivat edetä hieman pidemmälle kuin minä ennen kuin hekin saivat saman kohtelun. Ja torstaina luinkin siitä, miten he olivat päättäneet myöskin pitää B:n ja O:n mahdollisimman kaukana itsestään, sillä se negatiivisuus ja "en voi tehdä tälle asialle mitään, koska tällainen minä vain olen"-asenne ei tuonut mitään hyvää K:lle ja S:lle tai motivoinut muuttamaan elämää paremmaksi. He sanoivat loppuun saman kuin miten minäkin ajattelen: ehkä joskus voimme löytää toisemme uudestaan, mutta juuri nyt tuo ystävyys ei tuo meistä kenestäkään esiin meidän parhaimpia puoliamme. Joten näin asiat taas muuttuivat ja paloja loksahti paikoilleen synnyttäen jotain uutta.

 

Kuva on netistä

Soul lähestyy ja ehkä se on myös yksi asia, joka on ollut osallisena tässä yhtäkkisessä perustavanlaatuisessa identiteettimurroksessa. Ruoka ja kehollisuus. Jos asetan itseni kuplaan ja sieltä käsin pohdiskelen ruokaa ja identiteettiäni niin näen hedelmiä ja kasviksia syövän raakavegaanin, joka rakastaa urheilua eikä usko mihinkään alle 1000 kalorin näännytysdieetteihin tai pieniin annoskokoihin. Olen outolintu, kyllä, mutta se ei minua haittaa! Mutta kun mietin itseäni Soulissa, kuvaksi alkaa hahmottua aivan jotain muuta. 

Korealaisilla on dieettiruokia ja tavallisia ruokia ja ei, dieettiruoat eivät ole sitä, miltä se kuulostaa. Dieettiruokia ovat kana, suurin osa kasviksista, kasvipohjaiset juomat, tofu, salaatti, jotkut hedelmät ja jugurtit. Kasvisruokavalio itsessään on siis dieettiä eli laihtumista varten eikä se ole elämäntapa, vegaanisuudesta nyt puhumattakaan. Broileri lentää mäkeen saman tien, kun ei "tarvitse" olla enää dieetillä eli sen jälkeen syödään pääasiassa punaista lihaa. Ja kyllä, riisi on myös pannassa, jos laihdutat, mutta bataattia saat syödä kunhan et syö enempää kuin maksimissaan muutaman päivässä. Ja korealaiset bataatit ovat ehkä 1/3 niiden bataattien koosta, joita Suomessa myydään. Kaloreilla ei ole väliä vaan sillä, että olet tarpeeksi kurinalainen pitääksesi itsesi erossa ihan tavallisesta ruoasta, joka nyt vain ei satu kuulumaan dieettiruokiin.

Kaikki laihduttavat ja kuitenkin pakottavat toisensa jatkuvasti syömään. Jos sanot, että olet juuri syönyt lounaan, sillä ei ole mitään väliä: sinun on syötävä uudestaan. Ruokapöydässä sinua vanhempi henkilö voi käytännössä katsoen pakottaa sinut syömään vielä se viimeinen lihan pala tai nyytin ja heti, kun olet saanut nielaistua ruoan, kuulet samaiselta henkilöltä kommentin: "No ei ihme, että olet lihonnut, kun sinulla on noin valtava ruokahalu!" Täysin normaalia ja sallittua toimintaa ja kommentointia. Niinhän sinulla oli valtava ruokahalu, kuriton sika!

Koreassa täytyy pysyä jatkuvassa kurissa ja siksi annoskokojen kontrollointi on erityisen tärkeää vaikka söisitkin jotain todella vähäkalorista. Täytyy osata kävellä ohuella lankulla niin, että kaikki sen näkevät. Et saa missään kohtaa menettää malttiasi, et saa ahmia, et saa lihota (paitsi, jos olet ylittänyt sen jonkin maagisen korealaisen rajan siinä, mikä on liian laiha), et saa olla liian kovaääninen, tuoksua liian vahvasti. Et saa millään tavalla häiritä ketään muuta. Ja lihominenkin on häiritsemistä. 

I:llä, terveellä nuorella miehellä, on hänen itse päättämänsä ideaalipaino. Kyseinen paino ei ole biologian sanelemaa vaan hänen itsensä. Totesin jo vuosia sitten, että on aivan turhaa yrittää kääntää hänen ajatusmaailmaansa niin, ettei painolla olisi mitään väliä vaan mitoilla eli kehonkoostumuksella. Mutta ei korealaisia kiinnosta se, koska kyse ei ole kehojen itsensä määrittelemästä terveydestä, vaan kyse on omasta kontrolloidusta terveydestä, jossa paino on tärkein tekijä. 

Länsimaalaiset nauraisivat korealaisten nuorten naisten "fitnessbuumille", koska se, miltä vastaava versio näytti täällä länsimaissa on jotain aivan muuta kuin miltä se näyttää Koreassa. Korealainen versio salil eka, salil vikasta on pilates ja kaikki sellainen, jossa ei ole mahdollisuuttakaan siihen, että lihas kasvaisi liikaa eli painoa tulisi lisää. Aivan tavalliset, terveetkin diettaajat punnitsevat itsensä joka ikinen aamu, jotta tietävät saavatko he syödä tänään ateriasuunnitelmansa mukaan vai täytyykö heti alkaa ruoskimaan itseään. Ymmärtämättä sitä, että paino voi heitellä useitakin kiloja eikä tuo paino ole muuta kuin vettä. Ei, kyse ei ole perus biologiasta vaan kurista ja ketään ei kiinnosta armollisuus itseään kohtaan. Se on vain valhe, jolla saat elää kuin sika pellossa.

 

Kuva on netistä

Tässä iloisessa itsevihan ja -kurin sanelemassa sotkussa minunkin oma identiteettini sotkeutuu naruihin ja kaadun. Haluan kuulua joukkoon, haluan olla niin kuin muutkin. Haluan, että minut otetaan vakavasti ja että pystyn osoittamaan I:n kulttuurin tavoilla kaikkia niitä positiivisena pidettyjä ominaisuuksia, joita minulla on. Mutta ne ominaisuudet eivät tule esille siinä, että syön kontrolloidusti aamupalaksi kolme omenaa, jotka olen muistanut aluksi myös punnita. Pelkään, että paineiden alla en osaa pitää kiinni kasvipohjaisesta ruokavaliostani vaan sorrun etenkin maitotuotteisiin. Bataatin makuinen proteiinijauhe (kyllä! :D) on ehkä ainoa maitoa sisältävä tuote, jonka voisin itselleni sallia, mutta muuten minun on pidettävä itseni kurissa.

Kuri? Eikö se ole hyvä! Ei, koska minun ideaaliruokavalioni on lähes kaikkea perinnettä vastaan. Minun annokseni ovat välipaloja tai kunnon ruoan lisukkeita ja käytännössä katsoen syön kuin lapsi. Olen nirso ja vaikea enkä voi osallistua koko perheen ja suvun yhteisiin aterioihin etenkin jos haluan olla aivan 100%:sesti ilman mitään eläinperäistä. Luulenkin, että minun on pakko ainakin I:n vanhempien läsnäollessa olla ainoastaan kasvissyöjä ja onneksi he ovat kuitenkin vielä tarpeeksi lähellä sitä sukupolvea, joka söi huomattavasti vähemmän lihaa kuin nykyään syödään, joten he ymmärtävät miksi haluan valita tofun lihan sijasta.

Mutta silti erotun koko ajan joukosta. Olen haluton joustamaan ja sulautumaan osaksi korealaista yhteiskuntaa ja kulttuuria. En edes haluaisi tehdä I:lle mitään lihaa sisältävää ruokaa, koska en vain yksinkertaisesti voi hyvällä omallatunnolla syöttää hänelle syöpää sekä sydän- ja verisuonitauteja. Olen huono ja kuriton vaimo, itsepäinen ja töykeä länsimaalainen. Jokin positiivisesti tulkittu puoliväliin kurottautumiseni on sentään se, että haluan ihan vilpittömästi opetella tekemään korealaista ruokaa. Niin moni ainesosa on sellainen, että sitä ei joko saa Suomesta ollenkaan tai ainakaan ei ole järkevää lähteä metsästämään sitä vain yhden annoksen takia, joten nyt minulla on vihdoinkin mahdollisuus tuohon!

Ja toisaalta juuri tulevaisuuden suunnitelmani liittyvätkin siihen, miten saisin yhdistettyä minun identiteettini ja elämäntapani korealaiseen kulttuuriin. Joten tavallaan tuolla jossain minulla on jo uusi identiteettini, joka ei ole luopunut kokonaan siitä, minkä tiedän tukevan omaa terveyttäni. Se, miten pääsen sinne asti onkin sitten se, mikä stressaa ja aiheuttaa huolta. Tarvitsen hyvän, veden pitävän suunnitelman ja sen aionkin tänä viikonloppuna tehdä.

Epäonnistumisia ilojen keskellä

Kuva on netistä

Aamupaino: 56.1 kg

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Olenpa minä nyt oikein esimerkillinen laihduttaja ja ortorektikko, kun tällä hetkellä vain paisun!

Olen syönyt sinänsä pääosin terveellisesti, mutta urheilu ei ole ollut osana arkea ja syömäni ruoka ei todellakaan ole ollut lähelläkään vähäsuolaista ja vähärasvaista raw til 4-ruokavaliota. Tänään aamulla syöty omena tuntui aivan jumalaiselta niin pitkän tauon jälkeen! 

Ah, aamupalaomenat, ihanat mehukkaat ja jääkaapissa viilentyneet terveyspommit. Olen aivan liian pitkään syönyt aamupalaksi yleensä leipää tai puuroa ja vaikka ne pitävätkin nälkää hyvin poissa ja nostavat päivittäisen kalorimäärän helposti järkeviin lukuihin, ei tuollainen syöminen vain tee minua onnelliseksi.

Uskotteko, kun kerron, että eilen minulle tuli taas kurkku kipeäksi ja olo oli kuumeinen? Ja nyt alan uskoa, että tuo johtuu kehoni olotilasta. Etenkin suoliston huonosta tilasta, sillä en ole säännönmukaisesti ravinnut sitä puhtaalla ruoalla. Lisäksi olen liian monta kertaa antanut itselleni luvan "vähäiseen syntiin" eli maitotuotteisiin raejuuston ja proteiinivanukkaiden muodossa. Vaikka tiedän kyllä paremmin kuin hyvin, mitä maito tekee meidän kehoillemme enkä halua enää ikinä elää sellaisessa kroonisessa tulehduksessa, jossa aiemmin elin! 

Huolimatta siitä, että olen paisunut, kehoni on myös vahvistunut ja olen saanut aivan mahtavaa palautetta taas tanssitunneilta! Ja olen itsekin huomannut, että painon nousu ei vastaa sitä, miten mittani ovat kasvaneet eli vaatteet mahtuvat edelleen aika normaalisti päälleni, joten toivoa ei ole menetetty. 

Viime viikon perjantaina vietin ihanan iltapäivän I:n kanssa Skypen välityksellä. Kuuntelimme musiikkia, juttelimme ja vain katselin häntä utuisin silmin, kun hän askarteli ystävänpäiväkortteja ystävilleen, koska sellainen hän on. Aina se, joka hankkii syntymäkakut kaikille. Se, joka on ensimmäisenä toivottamassa onnea ihan sama mistä syystä. Se, joka haluaa muistaa ja välittää. Lauantaina kävin ystäväni kanssa pitkällä kävelyllä ja sunnuntaina pidimme home span toisen ystäväni kanssa. Niin paljon kaikkea ihanaa, mutta etenkin työt painavat minua, sillä en vain saa enää motivoitua itseäni tekemään töitä samanlaisella palolla kuin aiemmin. 

Ja oudointa on se, että oikeasti pidän työstäni, joten luulisi sen itsessään riittävän motivaatioksi, mutta selvästi ei. En ole tainnut koskaan kyllästyä työhöni näin nopeasti ja se ahdistaa. Jokainen tunti töissä tuntuu hukkaan heitetyltä, mutta minun täytyy saada jostain edes jonkinlainen motivaation kimpale käsiini. Huomisesta lähtien alan toistella mielessäni: "Teen tätä ainoastaan hetken aikaa enää ja pian saan jotain parempaa ja tiedän sen. Tämä ei ole päätepysäkkini!"

En halua olla elämääni pettynyt joka päivä, sillä tämä on vain yksi lyhyt pysäkin väli eikä mitään lopullista! Luulen myös, että ruokavalio on osaltaan tuonut ahdistusta, joten.... Palaan taas jälleen siihen, mistä kehoni pitää enkä kuuntele muiden aamupalaehdotuksia ja vetäydyn omaan raakavegaanikuplaani. Siellä minusta tulee täydellinen.

Totaalinen epäonnistuminen

Olen ahminut kaksi päivää putkeen. 

Maanantaina 2415 kaloria sisään ja ainoastaan 2043 kaloria poltettu. Eilen järkyttävät 3235 kaloria turpoamaan mahaan ja uppoamaan rasvana kehoon ja vain 2132 kaloria poltettu. En ole käynyt salilla enkä mennyt eilen tanssitunnille, koska ahmiminen oli tärkeämpää. Eilen meinasin myös olla käymättä suihkussa ja pestä hiukset vain lavuaarissa, koska lavuaaripesu olisi nopeampaa, kun ei tarvitse rasvata kehoa ja näin minulle jäisi enemmän aikaa ahmia. Mutta tuossa kohdassa sentään jokin järjen ääni huokaisi syvään pääni sisällä turhautumistaan ja kävin kiltisti suihkussa.

Tällä hetkellä tuntuu taas siltä, että en ikinä nouse täältä, sillä eilen söin jopa tuplapepperonipizzan?!? Mikä helkkari minua oikein riivaa! En oikeasti edes keksi muuta syytä tälle kuin sen, että söin sekä lauantaina että sunnuntaina pienen määrän kemikaaliroskaa ja olen taas jäänyt siihen koukkuun.

Tällä hetkellä minä olen kuriton laiska sika, mutta minulla on vielä aikaa. Tänään elän nesteillä päivälliseen asti ja teen rankan HIIT-treenin. Huomenna menen tanssitunnille ja lisäksi teen salilla vatsan ja lantion treenin. Perjantaina taas HIIT. Minun on noustava täältä....

If you leave the light on then I'll leave the light on

 ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 
ᴍᴀɢɢɪᴇ ʀᴏɢᴇʀꜱ - ʟɪɢʜᴛ ᴏɴ
2:09 ────❍──── 3:54
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Aamupaino: 54,2 kg

Katot ovat vaaleassa kuurassa, taivas pelkkää pastellia. Tämän viikon syvä aallonpohja tuntuu naurettavalta näin kauniina, kirkkaana ja kuulaana lopputalven aamuna. Avasin lauantaina I:lle tunteitani toisin kuin yleensä teen, sillä en halua aiheuttaa hänelle syyllisyyttä omien ailahteluitteni takia. Ja samalla hän kertoi syistään valinnoilleen toisin kuin yleensä tekee, koska on vain niin tottunut tekemään töitä sokeana, kärsimään yksin ja lisäksi tällä hetkellä hän ei halua ajatella tulevaa asepalvelustaan, joten on helpompaa vaieta asiasta. 

Näen taas niin paljon asioita, joita minun täytyy oppia häneltä. Nykyään I tekee ehkä hitaita päätöksiä ja muutoksia, mutta samalla hän raivaa niitä eteenpäin varmaan tahtiin ja pitää silmänsä maalissa eikä enää poukkoile sinne ja tänne. Sen sijaan nyt minä olen löytänyt itseni äkkiliikkeitä toivoen ja etsien. Milloin minusta tuli tällainen? Ehkä Ukrainan sota muutti jotain minussa ja vaikka en kovin paljoa ole halunnut viipyä sotaan liittyvissä ajatuksissa, niin ehkä se on kuitenkin takaraivossani piiskaavana voimana. Juokse nopeammin, saavuta nopeammin, aika loppuu, kohta kaikki loppuu!

Söin eilen pizzaa ja se näkyy vaa'alla, mutta ei vielä kehossa. Paastosin koko torstain ja perjantain pelkän vihan voimalla enkä ole viime yönäkään nukkunut kunnolla, joten ei ihme, että keho etsii uudestaan tasapainoa. Kallio. Minä haluan olla hievahtamaton kallio. Tällaisina hetkinä, kun talviaamun hauras aurinko tervehtii ujona kasvojani, muistan miten pitkälle olen jo tullut. Ja tällä viikolla koettu juurettomuus ja oman paikan olemattomuus ovat vain minun uudelleen istutukseni, jolloin aiempi pieni ruukkuni vaihtuu isompaan. 

Katson liian monia asioita siitä näkökulmasta, että jotain maagista täytyy tapahtua minulle. Vaikka oikeasti tärkeintä on se, mitä maagista tapahtuu minussa.

Merkityksetön

Kuva on netistä
Elämä on kulkenut hyvään tahtiin viimeiset pari viikkoa: olen nukkunut aika hyvin, ollut töissä ahkera, urheillut töiden jälkeen, syönyt terveellisen lounaan ja siistinyt kotia ennen nukkumaanmenoa. Olen saanut vuolaasti kehuja tanssitunneilla, nostanut painojen ja toistojen määrää salilla, hölkännyt nopeampaa ja pidempää, kiinteytynyt ja laihtunut. Olen tehnyt kaiken juuri niin kuin minun kuuluukin ja silti tänään aamulla olen useaan kertaan pysähtynyt itkemään, koska tuntuu niin paskalta.

Joudun luultavasti perumaan Soulin ellei ihmettä tapahdu ja luultavasti taas kohta kadun näitä ajatuksia, mutta minusta vain tuntuu, että en kuulu I:n elämään. Ja että minun on tarkoitus elää ihan sitä samaa harmaata työoravanpyöräpaskaa kuin kaikkien muidenkin. Leijailen pää pilvissä ja kuvittelen elämäni tarkoituksen olevan jotain maagista, vaikka oikeasti minunkin on vain tarkoitus tehdä tavallista palkkatyötä kuolemaan asti, pyöräyttää jollekin suomijuntille kaksi lasta, ostaa omakotitalo ja maksaa lainoja pois kunnes minusta ei jää enää mitään muuta jäljelle kuin väärin kasvattamani lapset, jotka joutuivat kärsimään siitä, että minä katkeroiduin siihen värittömään elämään, johon minut olikin koko ajan tarkoitettu.

Olen jotenkin niin pohjattoman pettynyt ja vihainen. Tunteet, joita en muista tunteneeni pitkään aikaan näin syvinä ja polttavina. Haluaisin potkia, huutaa ja lyödä. Repiä hiuksia päästäni ja raapia itseni verille. En halua elää tällaista paskaa, ymmärrättekö!? Ja kaikki lähelläni taputtavat aivottomina käsiään ja huutavat omasta harmaudestaan ”mahtavaa, onneksi olkoon työjutuista” ja ”vau, todella upeaa tuo yleneminen!” Ja se mitä minä näen on hiekkaan valuva potentiaali siitä kaikesta, mitä voisin olla, jos minun ei tarvitsisi käyttää viittä päivää viikossa töiden tekemiseen.

Ja vituttavinta on, että tämän kaiken raivon keskellä tiedän, miten etuoikeutettu olen. Tiedän, että minun elämäni on niin monen unelma ja he voisivat antaa pois käsittämättömän paljon, jotta voisivat vaihtaa paikkaa kanssani. Enkä minä halua olla kiittämätön, mutta tällä hetkellä elämäni suunta tuntuu kylmiltä käsiltä kurkussani ja nuo kädet puristavat koko ajan kovempaa ja kovempaa. Kaikki minun oikkuni, jotka voisin käyttää johonkin hyödylliseen ja oman näköiseeni, valuu verenä ulos suustani. Kaikki oikeat kiinnostuksen kohteeni hukkuvan hiekkaan.

Olen loukussa. Tätäkö muut halusivat? Vai onko muidenkin arjen takana tämä eikä se, että he oikeasti vilpittömästi halusivat sellaisen elämän, jota he elävät? Ovatko muutkin samassa vankilassa, mutta eivät enää arkensa keskeltä pysty huutamaan apua. Kuinka vitun pitkään minun täytyy huutaa universumille olevani valmis, jotta joku kuulee ja pelastaa minut tästä sameasta vedestä?

En tiedä, miten aion selvitä läpi tämän työpäivän, kun kaikki pienetkin asiat saavat minut painamaan kynnet syvälle ihooni. Haluan satuttaa itseäni niin paljon. Satuttaa itseäni, koska olen niin saakelin tyhmä kuvitellessani, että minusta voisi tulla jotain. Että voisin olla juuri Se, koska jonkunhan se täytyy olla. Mutta ei minusta näemmä ole siihen vaan minun kuuluu hiljalleen mädäntyä pois. Merkittävänä ainoastaan veronmaksajana ja se siitä.

Harmaata kylmää loskaa, johon hiljalleen hukun, mutta en minä ilmeisesti muuta ansaitsekaan