Painojumituksesta

Kuva on omani

Huolimatta kauniista sanoistani edellisessä tekstissä painon jumitus alkaa oikeasti ahdistaa. Luvut ovat liikkuneet 59 ja 61 välillä riippuen hieman siitä, kuinka huonosti tai hyvin olen nukkunut ja miten paljon suolaa olen päivän aikana syönyt. Miten on taas voinut kulua kohta neljä kokonaista kuukautta enkä vieläkään ole edes lähellä painotavoitteitani?! Milloin minusta tuli näin surkea laihduttamaan ja miten voin epäonnistua painonpudotuksessa kaikista maailman kolkista juuri Etelä-Koreassa? Näännytyksen ja dieettien ihmemaassa!

Lisäksi lievä pahoinvointisuus on jatkunut aaltoilevana. Joinakin päivinä sitä on enemmän, toisinaan taas ei ollenkaan. Olen yrittänyt miettiä onko syömissäni ruoissa jotain ainesosia, joista kehoni ei pidä ja jotka mahdollisesti aiheuttavat jonkinlaisen allergisen reaktion, mikä selittäisi sen, että paino pysyy samana päivästä ja viikosta toiseen. Olen syynännyt vainoharhaisena jokaisen syömäni ruoka-aineen pakkausselosteen ja yrittänyt miettiä, miten saisin tämän turhauttavan jumituksen keikautettua eteenpäin. 

Joka tapauksessa häämekon etsintä sujui painojumituksesta huolimatta yllättävän hyvin ja nyt voin sen suhteen olla rauhallisimmin mielin. Sillä suurista numeroista huolimatta en ole yhtään niin valtava kuin miltä yleensä olen tämän painoisena ja morsiusliikkeen peilistä ei tuijottanutkaan takaisin hirviön mitoissa oleva norsu, vaan ihan sievän näköinen nuori nainen. 

Osa minusta käskeekin minun nyt rauhoittua ja antaa asioiden ja painon mennä miten se menee, sillä selvästi tilanteeni ei kuitenkaan ole ihan niin paha kuin mitä se voisi olla. Ja osa minusta taas sihisee, että minun täytyy tehdä jokin kunnon morsiusdetox, en todellakaan voi olla tällaisissa kiloissa elämäni tärkeimpänä päivänä. En ole vielä varma kumpi voittaa. Se jää nähtäväksi...

Tässä vatsani eiliseltä, joten ehkä peli ei ole vielä pelattu...?

Keskellä kaikkea kaunista

Kuva on omani

Edellisen tekstin jälkeen asiat ovat taas tasoittuneet tai ehkä enemmänkin olen uskaltanut antaa asioiden tasoittua. Piiloudun sen taakse, että viime aikoina on vain tapahtunut aivan liikaa, jolloin I halaa minua ymmärtäväisenä ja suutelee pehmeästi hiuksiani. Joka tapauksessa olen nauttinut keväästä ja katsellut hymyillen vaaleanpunaista Soulia. Olen kävellyt kirsikankukkien keskellä käsi kädessä I:n kanssa ja miettinyt sitä, miten onnekas olen, kun saan elää juuri tätä elämää. 

On tuntunut suorastaan satumaiselta olla täällä siitäkin huolimatta, että vietän ison osan päivistäni yksin. Kuitenkin Soul tuntuu silloin ystävältäni, jonka kanssa viettää aikaa ja kokea elämää. Muistan, kun ensimmäisen kerran kävin Soulissa vuosia sitten ja tunsin heti saapuneeni kotiin. Tuntemattomatkin sivukujat tuntuivat sellaisilta, joilla olin kävellyt koko ikäni ja matkaseuranikin ihmetteli sitä, miten helposti ja nopeasti opin suunnistamaan ympäri kaupunkia. Ennen tuota matkaa en koskaan ollut uskonut siihen, että meillä jokaisella on ollut aiempi elämä. Mutta tuon kokemuksen jälkeen on ollut vaikeaa kiistää sitä, ettenkö minäkin olisi voinut käydä läpi jo vähintään yhden elämän,

Ensimmäisen Soulin matkan jälkeen jäin haaveilemaan siitä, millaista olisi päästä kokemaan kevät tässä kaupungissa, sillä harmikseni teimme matkamme vasta loppukesästä. Kuvittelin käveleväni jonkun komea paikallisen miehen kanssa käsi kädessä ympäri Seokchon-järveä kevään vaaleanpunaisessa loistossa. Kuvittelin miehen pitkäksi, hieman kiharahiuksiseksi ja jostain syystä hänellä olisi pyöreäsankaiset silmälasit. Mies olisi hieman ujo, rauhallinen ja kiltti, mutta hänen suudelmansa olisivat ahnaita ja hänen kätensä olisivat uteliaat. Kuvittelin, miten olisin tutustunut häneen yliopiston kampuksella ja se olisi rakkautta ensikohtaamisella. Minun kirjani putoaisivat, hän auttaisi nostamaan ne ja sen jälkeen olisimme erottamattomat. 

Ihan noin helposti rakkauden löytäminen ei todellakaan onnistunut, mutta en vaihtaisi I:tä hetkeksikään tuohon silmälasipäiseen kuvitelmaan.

Kuva on omani

Häävalmistelut etenevät ja I:n kielloista huolimatta olen auttanut häntä. Käyn ensi viikon keskiviikkona I:n äidin ja siskon kanssa sovittamassa häämekkoja ja tiedän, että en ole millään tavalla unelmamitoissani sovitukseen mennessä, sillä paino on pysynyt itsepäisesti juuri ja juuri 60 kilon alapuolella. Mutta kunhan löydän oikean mekon, sitä saa kyllä vielä pienennettyä, joten yritän olla stressaamatta liikoja. Tärkeintä on löytää se oikea mekko - muu järjestyy sen jälkeen!

Ja toisaalta jossain määrin minun on ollut helppoa olla nykyisessä kehossani. Ei, tämä ei ole se, millaiseksi haluaisin jäädä, mutta jokin on saanut minut rauhoittumaan. Tai sitten se on vain yksinkertaisesti sitä, että kaiken muun keskellä minulla ei ole tarpeeksi aikaa jumittua peilikuvaani ja jokaiseen senttiin fyysisessä olomuodossani. Olen kokenut aivan liian ihania hetkiä ja suurta onnea, jotta osaisin enää rikkoa tuota iloa kehollani. 

Silti... 42 päivää häihin. Minun on annettava kaikkeni.