Vapaa(sti vankilassa)

Kuva on omani

Olen tämän viikon aikana laittanut blogin yksityiseksi ja taas julkiseksi ainakin viisi kertaa. Jotenkin minussa on kasvanut tarve olla vapaa ei pelkästään ruokaan liittyvissä asioissa vaan jollain muullakin, aiemmin kokemattomalla tavalla. Ja se, mikä minulle tuli mieleen, oli ikään kuin blogimaailmasta "valmistuminen", graduation.

Aloitin ensimmäisen blogini vuonna 2018, mutta sitä kesti vain lyhyen hetken. Sen jälkeen aloitin uuden blogin vuoden 2020 alussa, kun aloin laihduttaa minun ja I:n tapaamista varten, mutta korona luonnollisesti vei kaikilta suunnitelmiltamme pohjan. Sitten palasin vuoden 2022 tammikuussa takaisin tänne ja onpahan ollut matka, ei voi muuta sanoa!

Blogin kirjoittamisesta on tullut minulle tapa ja myös osa identiteettiä. Täällä minä höpötän monologiani, kun kaikki muut ovat hiljaa, mutta käyvät silti tasaisena virtana katsomassa, mitä minulle kuuluu. Ja selvästi muutama kokonaan uusikin lukija on tänä syksynä löytänyt tänne, tervetuloa! Tämän kaiken takia kuluvan vuoden tapahtumat ovatkin olleet todella raskaita.

Huomaan jatkuvasti miettiväni sanojani ja jotenkin vain haluaisin aloittaa alusta ja toisaalta en, koska realistisesti tiedän, että läpikäymäni matka vaikuttaa ajatuksiini ja tekoihin ja matkani on myös asia, josta en koe, että sitä pitäisi joutua peittelemään. Tällä viikolla jokainen aamu heti herättyäni olen ollut sitä mieltä, että laitan tämän blogin yksityiseksi lopullisesti ja iltapäivään asti olen tätä mieltä, kunnes sitten pehmitän tuota ajatusta todeten, että ehkä voisin vain olla koko marraskuun poissa ja katsoa, miltä se tuntuu. Ja sitten illalla olen sitä mieltä, että ei hitto, räjähdän, jos en pääse jakamaan asioita jonnekin!

Esimerkiksi eilen aloin taas olla todella huolissani terveydestäni. Kurkkukipuni on äitynyt kunnon nuhaksi, mutta ilman kuumetta ja lisäksi eilen iltapäivällä aloin taas kärsiä epätyypillisen vetisestä ja runsaasta vuodosta aina, kun vaikkapa niistin nenäni. Yön jälkeen tuo oire on sentään onneksi loppunut ja muutenkin olo on ollut tänään parempi johtuen joko eilisestä höyryhengittelystä, nelinkertaisesta sinkki- ja C-vitamiiniannoksesta tai ihan vain levosta. Eilen nimittäin poikkeuksellisesti kävelin vain vajaan tunnin ja senkin kahdessa erässä todella rauhalliseen tahtiin.

 

Kuva on omani

Joka tapauksessa olen ollut tänä vuonna aivan liian usein kipeänä ja se huolestuttaa minua. Heti vuoden alussa olin kuumeessa, tästä puolitoista viikkoa eteenpäin ja olin kurkkukivussa ja lievässä nuhassa, helmikuun puolessa välissä olin kunnon nuhakuumeessa, toukokuussa olin taas nuhakuumeessa ja tällä kertaa oireilu jatkui lähes kaksi viikkoa, noin kolme viikkoa sitten heräsin maanantain ja tiistain välisenä yönä korkeaan kuumeeseen ja sen jälkeen minulla oli lievää kurkkukipua muutaman päivän ajan. Ja nyt sitten vielä tämänhetkinen nuha.

Nuha-kuumeilun lisäksi minulla on ollut erinäisiä iho-ongelmia, joita olen hoitanut kortisonivoiteilla ja lisäksi tuota epätyypillisen runsasta vuotoa, joka alkoi viime kuussa ja se on aaltoillut todella paljon. Koskaan tuo vuoto ei kuitenkaan pahimpina aikoinakaan ole ollut selvästi oudon näköistä tai hajuista, vaan tavallaan ihan "perus minua". Kaikki nämä oireet ovat sellaisia, joita minulla ei ole koskaan aiemmin ollut. Aiemmin sairastuin flunssaan ehkä kerran tai pari kertaa vuodessa ja huolimatta siitä, että ihoni on herkkä, en kärsi lähes koskaan ihottumista eikä minulla oikeastaan koskaan ole ollut mitään gynekologisia ongelmia. 

Voisiko tämä kaikki olla kuitenkin jotenkin hormonaalista? Esimerkiksi tämän kuun oireilu on tapahtunut vain muutaman päivän viiveellä alkoholin liiallisen käytön jälkeen ja alkoholihan tunnetusti vaikuttaa hormoneihin ja myös häiritsee kehon vastustuskykyä. Eilen tuo runsas vuoto alkoi muutama tunti sen jälkeen, kun olin syönyt oikein kunnon maito- ja lihapommin lounaaksi ja myös nuo ruoat voivat heilauttaa etenkin jo lähtökohtaisesti epätasapainossa olevia hormonitasoja vieläkin huonommiksi. 

Varaa aika lääkärille, hoopo! Juu, tiedän... Ja toisaalta tiedän sen, että perus verikokeista ei tulla saamaan mitään irti ja jotenkin haluaisin löytää tälle tilanteelle ratkaisun itse, etenkin elämäntavoistani. Sillä se, mikä on myös fakta, on se, että tänä vuonna olen syönyt huonommin kuin hetkeen ja silloinkin, kun olen palannut takaisin niin sanotusti terveellisiin tapoihin, nuo terveet tavat ovat sisältäneet lihaa ja maitotuotteita. 

Tämä vuosi on siis ollut poikkeuksellisen "standard diet"-tyylinen, joten sinänsä ei kai ole ihme, että kehoni on aivan ulapalla. Vuodesta 2020 lähtien olen kuitenkin nimenomaan pyrkinyt kokonaan vegaaniin ruokavalioon ja tämä on ensimmäinen vuosi, kun olen muistaakseni lähes joka viikko syönyt eläinperäisiä ruokia. Totta kai varmasti myös ilmansaasteet ovat osaltan voineet vaikuttaa kipeäksi tulemiseen, mutta tällöinkin uskon, että jokin on romahduttanut vastustuskykyni jo aiemmin.

Mutta minunhan piti olla vapaa... Tiedän. Mutta en minä näinkään voi elää, nuhasta nuhaan, ihottumasta ihottumaan... Minun on saatava terveyteni takaisin. Miksi helvetissä kaikki on taas niin vaikeaa...

Viikonlopun kuulumisia

Kuva on omani

Juhlin lauantaina taas I:n siskon ja hänen ystäviensä kanssa ja tällä kertaa varmasti monta asiaa vaikutti yhdessä siihen, miksi en sunnuntaina kirjaimellisesti tehnyt muuta kuin makasin ja torkuin koko päivän sen, mitä H:n kanssa touhuamiselta pystyin... Kävin lauantaina perinteisellä puolen tunnin aamukävelyllä ja sen jälkeen tein heti vielä ennen aamupalaa kotisalitreenin, joka tuntui niin huumaavan ihanalta! Nostin jokaisessa sarjassa painoja ja pitkästä aikaa sarjat loppuivat oikeasti juuri niin kuin kuuluukin eli niin, että saat hädin tuskin vielä sen yhden viimeisen toiston tehtyä.

Olo oli treenin jälkeen aivan ihana ja ehkä siitä sitten innostuinkin liiaksi ja sen takia loppupäivä meni miten meni. Iltapäivän aikana tuli käveltyä melkein tunti, lopulta jätin H:n isovanhemmilleen ja sitten erehdyin tosiaan juomaan muutaman, josta tuli plus yhdet plus kolmannet yhdet plus....... Nukkumaan menin kolmelta aamuyöllä ja lauantaina olin syönyt vain aamupalan ja seuraavan kerran söin vajaan 500 kalorin ruoka-annoksen puoli yhdeksältä illalla. 

Sunnuntaihin heräsin loppumattoman väsyneenä vajaan viiden tunnin yöunien jäljiltä. En sanoisi, että kärsin krapulasta, mutta olin vain todella väsynyt eikä kai ihme, kun lauantain aikana tuli poltettua noin 3200 kaloria ja söin vain kaksi ateriaa. Toki alkoholista tuli jonkin verran kaloreita, mutta laskin päivän kokonaissaldoksi silti vajaan 2200 kaloria. 

Eilinen menikin vain lepäillessä ja yritin jatkuvasti olla tuntematta ahdistusta siitä, että päivä meni käytännössä katsoen lähes kokonaan hukkaan. Tällä hetkellä olo on fyysisesti ihan normaali, mutta henkisesti hassu: tuntuu oudolta, että alkoholi on taas yhtäkkiä jysähtänyt elämääni kahden suuren ylilyönnin kautta ja osa minusta pelkää sitä, että tämä lähtee taas käsistä niin kuin se lähti esimerkiksi vuonna 2020 ja myös hetkellisesti 2022 kesällä. 

Ja toisaalta olen vasta ihan "alussa" ja tästä on vielä helppoa poistua takavasemmalle ja antaa muiden juoda, kun itse vietän terveellistä koti-iltaa! Loppujen lopuksi minulla on maailman paras syy olla juomatta vaikka en edes laskisi omaa terveyttäni yhdeksi syyksi, joten uskon, että pystyn kyllä palaamaan takaisin hyvin minimaaliseen alkoholin käyttöön. Minun vain täytyy kouluttaa itsestäni taas se, joka pystyy tyytymään vain muutamaan lasilliseen aivan niin kuin lauantaina yksi I:n siskon ystävistäkin pystyi. Hänellä oli oikein ihana ja rentouttava ilta ja yö ja silti häneen solahti vain kolme lasillista samppanjaa ja yksi martini. 

Minun oli tänään alun perin tarkoitus käydä lenkillä ja nostaa matka vajaaseen neljään kilometriin, mutta kuinka ollakaan heräsin taas kurkkukipuun! Ja mietin voiko tämä liittyä alkoholiin, sillä edellisen juomiskerran jälkeenkin minulle tuli kipeä olo, mikä muistutti juuri niistä ajanjaksoista, jolloin join aivan liikaa ja minulle tuli kuumeoireilua. Toki tällä hetkellä enemmän ja vähemmän kaikki tuntuvat olevan nuhassa, joten kai tämä voi olla sitäkin... 

Olen vain niin super pettynyt tähän, koska olisin halunnut aloittaa viikon urheilullisesti! Lenkin sijaan kävinkin sitten vain tunnin kävelyllä eli tämän päivän osalta liikuntasaldo on puolitoista tuntia kävelyä. Toivon, että tämä menisi nopeasti ohi ja olisi vain jotain univelkoihin liittyvää oireilua, joka katoaa huomiseen mennessä. Sinkkiä, punahattu-uuttetta, sitruuna-inkivääriteetä hunajalla ja kunnolla unta. Toivon selviäväni takaisin terveiden kirjoihin tämän kombinaation avulla, jotta pääsisin huomenna salille...

-3,5 kg

Kuva on omani

Paino: 60,3 kg

Painoindeksi: 22,98 (vanha), 23,47 (uusi)

Pudotus: -3,5 kg

Tänään on tuntunut niin paljon helpommalta, enemmän minulta kuin hetkeen. En ehtinyt syödä lounaaksi kuin banaanin ja söin toisen banaanin kolmen aikoihin. Seuraavaksi söin viideltä halloumisalaatin ja jälkiruoaksi kreikkalaista jugurttia marjoilla ja raakakaakaohipuilla. Enkä koe huonoa omaatuntoa. 

Ja tiedättekö mitä? Tajusin tänään, että juuri näinhän minä aloitin myös 2021. En yrittänyt pakottaa vegaaniutta enää, vaihdoin perjantain sipsit, dipin ja karkit kahteen broilerin fileeseen, isoon kasaan täysjyväriisiä, BBQ-kastikkeeseen ja Valio Eilan kreikkalaisiin jugurtteihin. 

Joten ehkä tämä näkökulman muutos voikin viedä minut juuri sinne, minne olen yrittänyt pakottaa itseäni kaikki nämä vuodet. Näkisinköhän huomenna vaa'alla jo tutut numerot viisi ja yhdeksän... Milloin olen viimeeksi ollut innoissani painon laskusta? En pitkään aikaan, mutta tämä tuntui hyvältä!

Ahdistuksesta voittoon

Kuva on omani

Paino: 63.8 kg

Päätin eilen ahmia, koska minua turhautti se, että terveellinen ruoka aiheuttaa nykyään mahani turpoamista kivuliaaksi palloksi, koska kehoni on ehtinyt tottua roskaan. Kyllä, se oli ainoa syyni. 

Ja näin ollen tänään aamulla vaa'asta minua tuijotti silmiin painoindeksi, joka vanhalla laskukaavalla on 24,31 ja uudella järkyttävät 24,83 eli olen sen mukaan vain 0,17 pisteen päässä siitä, että olen taas lievästi ylipainoinen. Ja siltä minä kyllä näytänkin. 

Kuitenkin tiedän, että minussa on suolan kerryttämää vesipainoa ja jokin outo voima minussa käskee vain jatkamaan niin kaikki kääntyy kyllä hyväksi. Vaikka jos pysähdyn hetkeksikin, minua alkaa ahdistaa sodat ja mietin voinko oikeasti enää koskaan ikinä olla vilpittömän onnellinen? Onnellinen ilman minkäänlaista pelkoa tai pientä varjoa. 

Tuntuu vaikealta antaa lupa keskittyä iloa tuoviin asioihin, kun samalla Etelä- ja Pohjois-Korean välit alkavat kääntyä suuntaan, jota ei ole vuosikymmeniin nähty. Onko minulla lupa olla onnellinen tällaisen kaiken keskellä? Keskityn johonkin helvetin painoon, vaikka voi olla, että I ei edes pääse armeijasta ennen kuin joutuu jo tosipaikkaan ja ja.....

Mutta ihmismielen on pakko antaa keskittyä vähäpätöisiltä vaikuttaviin asioihin, jotta et menetä järkeäsi ja kuluta mahdollisia viimeisiä oikeasti onnellisia kuukausiasi pelossa ja ahdistuksessa. Sitä ehdit luultavasti kokea myöhemminkin. 

Mietin pitkään kävisinkö tänään lenkillä. Mietin haluanko masentaa itseni kaiken muun ahdistuksen lisäksi vielä sillä, miten kivuliaaksi suola ja vesi ovat turvottaneet pohkeeni ja nilkkani. Miten jokainen hidas askel tuntuisi siltä kuin rämpisin epätoivoisesti suossa pääsemättä eteenpäin. 

Lopulta päätin lähteä ja annoin itselleni luvan hölkätä vaikka kävelyvauhtia, kunhan saisin kolme kilometriä täyteen. Hölkkäsin rauhassa samaan aikaan, kun taivaan täyttäneet pilvet alkoivat hajaantua ja oranssi auringonvalo pääsi tervehtimään minua. Siinä hetkessä, kun katselin sitä, miten auringonvalo loi talojen ikkunoiden kautta kuvioita vastapäätä oleviin rakennuksiin, mieleni täytti ajatus. 

Ajatus siitä, että minulla on lupa olla onnellinen tässä ja nyt huolimatta siitä, mitä tulevaisuudessa ehkä tapahtuu tai ei tapahdu. Eikä minun tämän hetken onneni ole mitenkään noloa tai typerää tulevaisuuden linssin läpi katsottuna, vaan se on yksinkertaisesti elämää. Se sen sijaan ei ole, että synkistelen jo valmiiksi asioita, joihin en voi vaikuttaa ja jotka eivät koskaan mahdollisesti edes tulee tapahtumaan.  

Ja tuossa hetkessä minusta tuntui taas kokonaiselta, loppu 3,24 kilometrin lenkki meni ohi hetkessä koko matkan läpi hymyillen ja tuo oli ehdottomasti tähän astisista lenkeistä helpoin. Olen todella onnellinen, että uskaltauduin ulos kokeilemaan rajojani! 

Tämä oli viimeinen päivä, kun en ole raskaana ja painoni alkaa luvuilla kuusi ja kolme. Ja tämä oli viimeinen päivä, kun käytän energiaa turhaan ahdistumiseen. Tulevaisuutta ei ole vielä olemassa eikä mitään ole vielä kirjoitettu loppuun.

Uudenlainen luku elämässäni ja tavoissani

Kuva on omani

Piilotin joitakin tekstejä, mutta ei hätää, mitään sen ihmeellisempää ei ole tapahtunut henkilö X:n suhteen! Koin vain, että tulevaisuuden kannalta on ehkä järkevintä, että pidän I:n ja H:n poissa täältä niin paljon kuin vain mahdollista. Kaikkea en tietenkään pysty tai edes halua piilottaa heistä, koska kumpikin on luonnollisesti iso osa elämääni, mutta suurimmaksi osaksi pitäydyn vastaisuudessa ruokailuissa ja liikunnassa arkisilla ajatuksilla ja mietteillä höystettynä.

Osittain tähän kai liittyy myös halu siihen, että minulla olisi edes joku paikka, jossa olla "vain minä" olematta jatkuvasti sekä vaimo että äiti. Tällä viikolla olen huomannut sen, miten täydellisyyden tavoittelu vie pois iloa arjen pienistä hetkistä, ja etenkin täydellisyyden tavoittelu äitiydessä tekee minusta surullisen ja ahdistuneen. Kun kirjoitan ajatuksiani auki äitiyden linssin läpi, pienetkin asiat tuovat minulle tunteen siitä, että olen huono. 

Jos päätänkin juoda aamulla kupillisen aitoa, ihanaa italialaista cappucinoa ja tästä syystä ruokin H:n rintamaidon sijaan maidonkorvikkeella, jotta hän ei tule saaneeksi kofeiinia, koen olevani huono äiti enkä edes kehtaa kirjoittaa kahvin juomisesta tänne. Mietin jokaista liikahdustani aivan liikaa ja etenkin, kun kirjoitan asioita ylös, näen ne jotenkin selvemmin, jolloin alan ylianalysoimaan kaikkea. Ja kun alan ylianalysoimaan, katoaa kykyni tehdä niitä oikeita valintoja, joita intuitioni ohjaa, jolloin eksyn aivan totaalisesti suunnastani.

Viimeisen parin viikon aikana sanat "vapaus" ja "vapaa" ovatkin ponnahtaneet eteeni mitä erillaisimmissa tilanteissa ja tällä viikolla olen huomannut, että se, mikä tuo minulle vapauden tunteen, ei ehkä olekaan mikään tarkkaviivainen pieni tila, vaan jotain paljon joustavampaa kuin olen antanut itseni kokea. Mitä tarkoitan tällä on se, että tämän viikon mehupaasto on sujunut aikalailla ongelmitta, mutta se ei ole tuonut yhtään sellaista iloa, jollaista oletin kokevani. Se on tuntunut pakolta ja jotenkin päälle liimatulta valheelta. Kuin maskilta, joka ei sulaudu omaan ihooni, vaan jää hassusti pullottamaan todellisen minän päälle. 

Olen pohdiskellut sitä, että ehkä olen jatkuvasti epäonnistunut yrityksissäni päästä ortoreksiaan takaisin kiinni siitä syystä, että en vain yksinkertaisesti pysty enää toisintamaan sitä tilannetta, jossa olin vuoden 2021 alussa. Minussa oli silloin niin paljon vähemmän kokemuksia, ajatuksia ja tunteita liittyen siihen, mitä tein, jolloin elämän aallokoiden keskellä navigoiminen oli tavallaan helpompaa.

Kuva on omani

Iso teema jo vuosien ajan on ollut se, että tuolloin aiemmin en pelännyt epäonnistumista, koska silloin minulla ei yksinkertaisesti ollut kokemuksia sellaisesta, joten minun oli helppoa liikkua eteenpäin täydellisen optimistisena. Ja tarkoitan siis epäonnistumisia tilanteessa, jossa kerrankin oikeasti söin ja myös urheilin. Kunnon näännytysdieeteissä olin epäonnistunut lukuisasti ja ehkä juuri sen takia tuo vuoden 2021 alkukevään elämäntapa onnistui niin hyvin: se oli minulle jotain aivan uutta. 

Olen aiemminkin kirjoittanut tästä teemasta esimerkiksi täällä ja tuntuu hassulta lukea viime vuoden tammikuulta aivan se sama, mitä koen nytkin:

Juuri nyt en ole onnellinen. Vaikka syitä onneen onkin suuri kasa, totta kai on. Mutta jotain syvällä juurissani on tällä hetkellä rikki ja minun täytyy korjata se, jotta pystyn vihdoinkin astumaan eteenpäin sinä pelottomana olentona, joka minun on tarkoituskin olla.

Olen jo pitkään yrittänyt pakottaa itseäni kävelemään samoja askeleita, joita joskus kävelin, vaikka vuodet ovat kuluttaneet noita kivisiä askelmia tavalla, joka on tehnyt niiden pinnasta röpelöisiä ja osa askelmista on jopa jossain vaiheessa napsahtanut kahteen osaan. Ne eivät ole enää ne samat askelmat, joita pitkin hypin kohti vuoden 2021 kesää, joten on ehkä ollut todellista typeryyttä minulta olettaa, että saisin kaiken palautettua entiseen tilaan. 

Ja arvatkaapa vain onko minulla todella tyhmä olo, kun mietin sitä, että olen luultavasti kaksi vuotta yrittänyt pakottaa jotain sellaista, mikä ei yksinkertaisesti voi enää koskaan tapahtua? Jotain sellaista, jonka on tarkoitus muovautua hieman eri näköiseksi nykyisessä elämässäni ja tilanteessani, jolloin en voi käyttää aiempaa elämäntapaani ja -tilannettani karttana?

Kyllä, kyllä on ja toisaalta koen myös helpotusta tästä tajuamisesta. Tämä tuntuu luvan antamiselta siihen, että saan elää joustavemmin nykyisen minän sanelemin ehdoin, koska nykyinen minä on myös se, joka pystyy rakentamaan tulevaisuuteni. Jos toisin vuoden 2021 minän nykyhetkeen, ei hän osaisi navigoida elämässäni päivääkään, koska niin monia asia on muuttunut. 

Kuva on omani

Ja höpötettyäni tämän kaiken läpi niin haluan korostaa sitä, että tavoitteeni eivät ole muuttuneet: haluan lopettaa tämän vuoden parhaimmassa fyysisessä ja myös henkisessä kunnossa, missä olen koko vuoden 2024 aikana ollut. Ja siitä jatkan sitten vieläkin pidemmälle kehoprojektiani ja luon elämän, jossa terveyteni on todellakin ykkösprioriteettini. Haluan olla terve. Haluan elämän, jossa minun ei tarvitse enää elää läpi ahmimisjaksojen, vaan ruokin kehoani tasaisesti pitkin päivää, viikkoa, kuukautta ja vuotta ravitsevalla ja monipuolisella ruoalla. Haluan liikkua päivittäin, juosta puolimaratonin, kehittyä tanssijana ja olla notkeampi. Haluan, että näytän urheilullista ja aktiivista elämää elävältä, positiiviselta ja vahvalta naiselta.

Tämä kaikki on tuttua huttua. Mutta se, miten minä pääsen tuonne, on se, mikä tulee ehkä hieman muuttumaan. Uudelleenohjelmointi lakkaakin ehkä kokonaan olemasta nimenomaan tuota eli pään ohjelmointia siihen vanhaan ja sen sijaan dokumentoin, mitä teen tällä kertaa eri tavalla. Totuushan on kuitenkin se, että minun pitäisi joka tapauksessa tehdä jotain eri tavalla, jotta myös pysyisin tavoitteessani toisin kuin viime kerralla. Tarvitsen erilaisen perustan, jotta en taas kaadu, kun olen saanu unelmakroppani ja -elämäni ja kaikki kova työni valuu hukkaan. 

Miten sitten lähden käytännössä tästä eteenpäin? Olen pohdiskellut sitä, mikä on tänä vuonna tuonut minulle iloa ja helpotusta ja huolimatta siitä, että moni asia olikin loppujen lopuksi ehkä hieman pielessä, niin olin todella onnellinen, kun söin neljä kertaa päivässä ihan "tavallisen" terveellisesti. Ja silloin, kun minulle tuli himo aloittaa aamu kokonaisella pienellä vesimelonilla tai kuudella jääkaapissa ihanasti viilenneellä, mehukkaalla omenalla niin sitten minä noudatin tuota himoa enkä pakottanut itseäni pysymään jossain lukitussa ruokasuunnitelmassa.

Pyrin siihen, että syön edelleen suurimman osan ajasta kokonaan kasvipohjaisesti, mutta jos huomaan lipuvani kohti ahmimista, saan valita myös liha- ja maitotuotteita, kunhan ne ovat terveelliseksi luokiteltavia. Eli esimerkiksi tuplapepperonipizzan ja jäätelötönikän sijaan saan syödä annoksen täysjyväriisiä ja bulgogia ja jälkiruoaksi pienen leivoksen - joko itse tehdyn tai leipomosta ostetun. Ja minun täytyy jatkuvasti muistuttaa itseäni siitä, että tämä ei ole häviö. Tämä ei ole sitä, että luovutan. Olen valinnut tavoitteeni ja niihin pääsemistä hyödyttää paljon enemmän se, että suhtaudun elämään ja sitä kautta syömiseen realistisesti sen sijaan, että saan jatkuvasti pelätä seuraavaa ahmimiskohtausta ja sitä kautta totaalista epäonnistumista. 

Jonkinlainen uudenlainen alku siis käsillä. Sellainen kappale, jota en ole vielä koskaan lukenut ja ehkä se on juuri sitä, mitä tarvitsen tässä ja nyt. 

Viime viikko ja mehupaaston aloitus

Kuva on omani

Viime viikon täydelliset päivät: 2/7

Yhteensä täydellisiä päiviä maanantaiaamuun mennessä: 12/21

Viime viikko olikin sitten loppujen lopuksi aikamoinen... Ahmittua tuli yhteensä neljänä päivänä, täydellisesti söin vain kahtena päivänä ja yksi päivä eli sunnuntai oli näiden kahden välissä.

Tuntui siltä, että tilanne lähti jotenkin ihan kokonaan käsistä siinä vaiheessa, kun sain äidiltäni kuvia syksyn oranssina hohtavasta Töölöstä ja asunnostani, jota hän on pitänyt Airbnb-asuntona aina välillä minun poissaollessani. Ikävän määrä nousi sellaiseksi, että en kai vain osannut käsitellä sitä muulla tavalla kuin vaientamalla tunteet ahmimalla, mikä taas tekee olostani vieläkin kamalamman.

Aina, kun ahmin, tuntuu siltä, että elämä polkee paikoillaan, menetän kallisarvoista aikaa ja päiviä ja viime viikolla näinkin useana yönä unia siitä, miten pakenen H:n kanssa sotaa ja kadun jokaista ahmimiseen käyttämääni päivää. Iltaisin on myös ollut vaikeaa saada unta, kun käyn päässäni läpi kaikkea sitä, mitä jäi tekemättä ja kokematta sen takia, koska käytin päiväni ruoan ympärillä olemiseen. Ja tässäkin sota on ollut todella suurena ja lyijynraskaana teemana, jota en varsinaisesti ole aktiivisesti ajatellut, mutta jonka huomaan kurkkivan koko ajan olkani ylitse.

Tämän viikon sitten aloitinkin litralla tuorepuristettua appelsiinimehua eli kyllä, päätin, että paaston aika on nyt eikä huomenna tai ensi viikolla. Haluan nousta täältä harmaasta tuhkasta ja kokea taas onnistumisia ruokailuihin liittyen. Haluan osoittaa itselleni olevani vahva ja pystyväni kyllä pitämään itseni kurissa, kun vain niin päätään.

En voi aina odottaa jotain maagista "täydellistä hetkeä", jolloin kaikki vain sujuu helposti yrittämättä ollenkaan. Kyllä, tuollaista käy välillä ja on aivan uskomattoman ihanaa, miten kaikki esteet vain liukuvat pois edestäni, mutta en voi rakentaa koko elämääni sen varaan, että olen riippuvainen tuollaisista hetkistä. Välillä täytyy vain kärvistellä läpi mahdollisen päänsäryn, kylmyyden ja väsymyksen, jotta tilanne rauhoittuu. Välillä täytyy joka ikinen päivä vääntää rautalangasta itselleen ne uuden elämän rutiinit, jotta niistä sitten oikeasti tulee jossain vaiheessa rutiineja.

Fake it til you make it ja build momentum. Tähän viikkoon lähdinkin ajatuksella "olen jo perillä", vaikka tiedänkin, etten ole, vaan olen hyvin vahvasti kiinni feikkausvaiheessa. On kuitenkin liian masentavaa ajatella tätä uutta viikkoa sellaisena, että joudun taas aloittamaan nollasta, joten mieluummin uskottelen nyt itselleni, että vaatteet eivät istu nätisti päälläni vain jostain mystisestä syystä, joka poistuu kyllä keskiviikkoon mennessä. Ja että mehupaasto on vain yksi osa elämääni eikä mikään yhtäkkinen suunnan muutos ja lähes mahdoton rasti.

Ei, selviän tästäkin, koska tämä on vain osa tavallista elämääni. Ei sen ihmeempää.

Sekavia ajatuksia

Kuva on WANIMAL BLUE:n

Viime viikon täydelliset päivät: 5/7 

Tämän viikon täydelliset päivät perjantaiaamuun mennessä: 2/4

Yhteensä täydellisiä päiviä perjantaiaamuun mennessä: 12/18

Paino sunnuntaina 6.10.: 59.0 kg

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Viime viikko oli jotenkin todella erikoinen ja oudolla tavalla sekava. Ja silti niin paljon ihanaa tapahtui ja tuntui siltä, että olin vihdoinkin lähtenyt liikkumaan oikeaan suuntaan. Treenasin ihan kunnolla, söin terveellisesti ja järkevästi, mutta.... Yksi virheistä tapahtui perjantaina, kun poikkeuksellisesti annoin itselleni tarjottavan punaviiniä. Edellisen kerran join alkoholia vuoden 2023 elokuussa, joten edellisestä kerrasta on todellakin jo aikaa. Ja ei hätää: en tietenkään imettänyt H:ta tuona aikana ja hän oli isovanhempiensa turvallisessa hoidossa. Minä sen sijaan olin I:n siskon ja hänen ystäviensä luona ja join verrattain vähän, mutta selvästi aivan liikaa. 

Lauantaina olin väsynyt ja hieman alakuloinen. Aloitin aamun särkylääkkeellä pään jomotuksen takia enkä saanut koko päivänä mitään otetta mistään. Ajattelin kuitenkin, että joskus on ihan hyvä, että on tällaisia hyvin yksinkertaisia ja minimaalisen tekemisen päiviä, joten annoin itseni nauttia kirjan lukemisesta sohvalla aamu- ja iltakävelyn välissä. Sunnuntaina tarjoilin lounaan I:n perheelle ja tuosta ateriasta luokseni jäi kuusi pientä ja niin ihanan kuohkeaa hedelmäkakun palaa sekä hieman muita ruokien jämiä, jotka laitoin hetkeäkään miettimättä pakastepusseihin ja pakkaseen odottamaan I:tä. Sen sijaan itse tekemäni kasvisateria oli hyvin vähärasvainen enkä lisännyt suolaakaan kuin aivan minimaalisen määrän, joten sen loppujen syömisestä en ole kokenut huonoa omaatuntoa.

Tuon lounaan jälkeen putosin johonkin outoon yksinäisyyteen enkä taaskaan tehnyt mitään järkevää loppupäivänä. Ei, en edes käynyt sillä lenkillä, jonka olin luvannut tehdä. Sen sijaan tein sen maanantaina ja maanantain ja tiistain välisenä yönä heräsin kuumeeseen. Kärvistelin koko yön läpi täristen, mutta tuon yön jälkeen minulla ei ole enää ollut mitään muita oireita kuin hieman kipeä kurkku. En ymmärrä.

Kuva on WANIMAL BLUE:n

Minusta tuntuu etten taaskaan ymmärrä kehoani. Minulle on viime viikkoina jatkuvasti tullut finnejä otsaan - paikkaan, jonne en ikinä saa finnejä. Lisäksi muutamassa sormessani on hassua ihottuman kaltaista jälkeä. Nuo punertavat, epätasaisen röpelöiset alueet eivät kutia enkä oikeastaan huomaa niitä ollenkaan, joten ne eivät ole mitään tavallista ihottumaa tai kuivaa ihoa. Ja edelleen: minulla ei ole minkäänlaista taipumusta ihottumiin tai minkäänlaiseen atooppiseen ihoon.

Olen jo muutaman viikon ajan kokenut, että minun tulisi tehdä ihan kunnon suolihuuhtelu, sillä yleensä finnit otsassani kertovat siitä, että suolistooni on jäänyt jotain liian rasvaista, joten tein sen viimeinkin eilen. Ja siihen meni uskomattomat puolitoista tuntia ennen kuin vesi tuli ulos riittävän puhtaana, yäk! 

Toinen asia, jota olen miettinyt, on mehupaasto. Alun perin minun piti olla mehupaastolla keskiviikosta sunnuntaihin, koska uskokaa tai älkää, ahmin ihan kunnolla pitkän kaavan kautta tiistaina! Niinpä keskiviikkoaamuna join aamupalaksi kylmäpuristettua mehua, mutta sitten kahdentoista aikoihin naksahti ja loppupäivän mässäilin sisääni sipsiä, pizzaa, karkkia ja jäätelöä. Eli olen tällä viikolla vetänyt ihan kunnon ahmimissessiot kahtena peräkkäisenä päivänä, hip hei!

Kaikista surullisinta tässä kaikessa on se, että en ole tällä viikolla maanantaita lukuun ottamatta edes uskaltanut imettää H:ta muulla kuin maidon korvikkeella, koska en vain uskalla antaa hänen juoda omaa maitoani. Pelkään, että se on täynnä kemikaaleja, joihin en todellakaan halua hänen jäävän koukkuun jo vauvana. Mutta kun oamt himot puskevat päälle niin näemmä edes tällainen asia ei pidättele minua... 

Kuva on WANIMAL BLUE:n

Eilen heräsin yllättävän vähän turvonneena ja puristelin etenkin reisiä ja peppuani helpottuneena: kyllä, kotisalilla viimeisen parin viikon aikana pumpatut lihakset ovat edelleen tallessa. Mutta helpotuksesta huolimata tunsin taas tuttua juurettomuutta ja sen tuomaa epätoivoa. Mieleni täyttyi kaikista erilaisista ruokavalioista ja elämäntavoista, joista mikään ei tunnu juuri nyt kutsuvan minua millään erityisellä äänellä. Ei, ei edes sataprosenttisesti puhtaasti syöminen. Mietin johtuuko se siitä, että olen vuosien saatossa laiskistunut ja 90-10 tai 80-20-tyylinen syöminen on vain paljon helpompaa pitkällä tähtäimellä. Vai siitä, että en vilpittömästi koe liian tiukasti tietynlaiseen syömiseen rajoittunutta elämää omaksi identiteetikseni.

Minulle tulee mieleen vuoden 2022 kesä, jolloin luulin lähteneeni Italiaan elämään unelmieni RT4-elämää ja laihtumaan vihdoinkin tavoitepainooni. Kunnes tajusin, että tuo identiteetti ei sopinutkaan enää itselleni ja sain itseni kiinni siitä, että ruokailutottumusteni täytyi aina olla väkisin jotain valtavirrasta poikkeavaa. Samaan aikaan katsoin edessäni hehkuneita italiattaria, jotka olivat niin paljon terveempiä kuin minä ja silti heidän kaikkien lautasilta löytyi juustoja, lihaa ja pastaa. Ja voi, miten minä hypinkään eri ruokaidentiteettien ja hämmennyksen vallassa koko tuon kesän!

Ja kun alan ajatella tätä kaikkea, minuun pesiytyy kiukku. Herranen aika, enkö oikeasti pysty sitoutumaan edes viideksi päiväksi johonkin yhteen asiaan, josta on oikeasti minulle vain hyötyä?! Mitä helvettiä nyt, Minni! Miten luulet koskaan saavasi elämän, jollaista sinulla ei ole koskaan ollut, jos et uskalla edes viiden päivän ajan olla jotain, mitä et ole koskaan aiemmin ollut? Tai jos ei sentään "et koskaan" niin ainakaan et pitkään aikaan. 

Tuntuukin jotenkin todella hassulta, että vaikka olen tänä vuonna peräti synnyttänyt tähän maailmaan pienen uuden ihmisen ja vieläpä edelleen kuitenkin aika vieraassa maassa, kaukana omasta perheestäni ja ystävistäni, niin silti olen uskomattoman paljon jumissa mukavuusalueellani. Totta kai se on pakon edessä laajentunut hieman, mutta yhä edelleen esimerkiksi välttelen ruokaostoksia kaupoissa, joissa joutuisin puhumaan kassahenkilölle. 

Kuva on WANIMAL BLUE:n

Myös urheilun osalta huomasin viime viikon treeneissä, että kehoni pystyisi kyllä esimerkiksi isompiin painoihin ja vielä siihen yhteen ylimääräiseen toistoon. Mutta harvemmin enää nykyään tulen edes ajatelleeksi, että voisin työntää itseäni vielä vähän pidemmälle. Kun käyn kävelyillä, joiden aikana liikun tavallista ripeämmällä tahdilla, heti, kun minulle tulee kuuma tai tunnen oloni väsyneeksi, käännyn takaisin kohti kotia sen sijaan, että kokeilisin, olisiko tuossa kuitenkin vain kyse pienestä kynnyksestä, jonka yli on kyllä mahdollista kävellä.

Ja mehupaastoon liittyen tiedä, että ruoansulatuselimistöni selvästi rakastaisi sitä juuri nyt, sillä kuten viimeeksi kirjoitin, minulla on ollut ongelmia mahan turpoilun kanssa ja nuo turpoamiset ovat jatkuneet tämän viikon alkuun asti. Maanantaina aloitin vihdoinkin maitohappobakteerit, mutta puhdas ja ravitseva ruokavalio on avain siihen elämään, jossa minun ei tarvitsisi olla noiden jauhepussien varassa. Ja mehupaasto toisi tarpeellista taukoa koko keholle, jolloin se pääsisi korjailemaan itseään. 

Tiedän, mitä elämältäni haluan, mutta en ole varma, miten haluan sen saavuttaa. Osa minusta myös muistuttaa, että tässä on kyse matkasta. Sen takia olinkin asettanut kahden ensimmäisen viikon tavoitteisin vain sen, että palaan syömään täysin kasvipohjaisesti ja muita rajoituksia en asettanut. Minun ei siis tarvitse saada kaikkea toteutettua tässä ja nyt vaan voin ihan hyvin antaa itseni laskeutua hiljalleen esimerkiksi mehupaastojen maailmaan. Tai minun paastoni voi olla vain se, että korvaan pelkän aamupalan tai aamupalan ja lounaan mehulla ja muuten syön normaalisti. 

Luulenkin, että kaikesta päässäni olevasta sekamelskasta huolimatta, jatkan jollain tylsällä puolitiellä olemisella. Osa minusta iloitsee siitä, osa on sitä vastaan ja pitää minua heikkona luuserina, mutta niin kauan, kun en selvästi täysin sataprosenttisesti koe jotain omakseni, niin kauan en pakota itseäni hyppäämään siihen. Minun on saatava impulsiivisuuteni jotenkin kuriin, sillä muuten en ikinä pääse tavoitteisiini. Minun on opittava valjastamaan se voimakseni eikä antaa sen kerta toisensa jälkeen rikkoa kaiken, mitä olen vaivalla saanut rakennettua.

Valoja ja varjoja

Kuva on omani

Viime viikolla täydellisiä päiviä oli: 5/7

Tällä viikolla täydellisiä päiviä on torstaiaamuun mennessä ollut: 2/3

Täydellisenä pidän päivää, jolloin en ole
syönyt mitään epäterveelliseksi luokiteltavaa.

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Täydellisiä päiviä on kertynyt jo ihan mukavasti ja sanoisin, että onnistuneita päiviä on lisäksi kaksi lisää. En kuitenkaan voi täysin laskea niitä täydellisiksi sillä esimerkiksi tämän viikon maanantaina söin I:n siskon seurassa leivonnaisen, jonka kaloreita, rasva ja sokerimäärää en edes uskalla ajatella... Muuten kuitenkin söin terveellisesti.

Turhauttaa, että en pääse vaa'alle tai saa otettua mittoja, koska siinä vaiheessa, kun tunnen, että ylimääräinen aamuturvotus on kadonnut, vatsani alkaa yleensä turvota kivuliaaksi palloksi. Palaudun yhtäkkiä raskauden kuudennelle kuulle ja kipu helpottaa hieman, kun syön jotain, mutta outo jomotus ja lievä turvotus jää päälle koko loppupäiväksi. 

En tiedä johtuuko tämä siitä, että tämä on ensimmäinen kokonainen viikko, kun en ole syönyt maitohappobakteereita, mutta aion varuiksi palata takaisin syömään niitä. Ei, en halua elää koko loppuelämääni riippuvaisena niistä, mutta jos ne auttavan tässä ns. alkuvaiheessa, kun olen vasta palailemassa ortoreksiaan ja totutan suolistoa terveelliseen, kuitupitoiseen ruokaan niin olkoon. 

Tunnen ja tiedän kuitenkin, että olen hoikistunut hieman. Ainakin ylimääräinen vesi on lähtenyt. Treeneihin ja päiviin on tullut lisää energiaa, herään pirteämpänä kuin hetkeen ja mielialani on pysynyt pääosin tasaisena. Kuitenkin luulen, että synnytyksen jälkeiset hormoniheilahtelut ovat edelleen aiheuttaneet välillä sitä, että tipun maailman huipulta hetkeksi lähes itkemään ja sitten muutaman tunnin päästä tunnen oloni jo ihan normaaliksi.

Kuva on omani

Viime sunnuntaina en käynytkään sunnuntaina juoksulenkillä ja se hieman harmittaa, mutta toisaalta tuossa päivässä oli jotain todella ihanaa. Menimme H:n kanssa I:n vanhemmille, jonka luona I:n äidin äiti nykyään asuu ja oli jotenkin niin liikuttavaa, miten onnellinen I:n mummo on aina H:n seurassa. Hän tuntuu nuortuvan kymmenen vuotta ja nauttivan elämästä aivan uudella tavalla, kun saa ihmetellä maailmaa H:n kanssa.  

Tämän viikon sunnuntaina aion kuitenkin pitää lupaukseni. Tai ehkä jo perjantaina. Sunnuntaina tosin ilmeisesti sataa ja lämpötila putoaa 22-asteeseen, joten ehkä se olisi parempi lenkkeilypäivä kuin aurinkoinen 24-asteen perjantai, jolloin luultavasti haluan vain kävellä pienen ikuisuuden valossa kimaltelevassa Soulissa. 

I tulee käymään muutaman päivän kotilomalla ensi kuun alussa ja toivon, että olen siihen mennessä hoikistunut hieman. Tullut enemmän oman itseni näköiseksi. Tällä viikolla olen joka aamu herättyäni liu'uttanut käsiä kylkieni luita pitkin ja hymyillyt sille, miten ylävartaloni alkaa tuntua hassulla tavalla ohuemmalta. Kuin iho olisi jotenkin pingotettu eri tavalla minun ylleni, vaikka oikeasti sen ihon alta vain on lähtenyt turhaa täytettä. 

Mietin pitkään haluanko tehdä jotain tavoitteita lokakuulle, mutta en usko. Tällä hetkellä haluan jatkuvan, pysyvän elämän kuukausitavoitteiden sijaan. Toki vuoden lopun tavoitteita olen miettinyt, joten ehkä niitä rytmittämään jonkinlaiset kuukauteen sidotut tavoitteet voisivat olla järkeviä. Toivon, että ehdin viikonloppuna kunnolla istua alas ja pohtia noita!