Päätin eilen ahmia, koska minua turhautti se, että terveellinen ruoka aiheuttaa nykyään mahani turpoamista kivuliaaksi palloksi, koska kehoni on ehtinyt tottua roskaan. Kyllä, se oli ainoa syyni.
Ja näin ollen tänään aamulla vaa'asta minua tuijotti silmiin painoindeksi, joka vanhalla laskukaavalla on 24,31 ja uudella järkyttävät 24,83 eli olen sen mukaan vain 0,17 pisteen päässä siitä, että olen taas lievästi ylipainoinen. Ja siltä minä kyllä näytänkin.
Kuitenkin tiedän, että minussa on suolan kerryttämää vesipainoa ja jokin outo voima minussa käskee vain jatkamaan niin kaikki kääntyy kyllä hyväksi. Vaikka jos pysähdyn hetkeksikin, minua alkaa ahdistaa sodat ja mietin voinko oikeasti enää koskaan ikinä olla vilpittömän onnellinen? Onnellinen ilman minkäänlaista pelkoa tai pientä varjoa.
Tuntuu vaikealta antaa lupa keskittyä iloa tuoviin asioihin, kun samalla Etelä- ja Pohjois-Korean välit alkavat kääntyä suuntaan, jota ei ole vuosikymmeniin nähty. Onko minulla lupa olla onnellinen tällaisen kaiken keskellä? Keskityn johonkin helvetin painoon, vaikka voi olla, että I ei edes pääse armeijasta ennen kuin joutuu jo tosipaikkaan ja ja.....
Mutta ihmismielen on pakko antaa keskittyä vähäpätöisiltä vaikuttaviin asioihin, jotta et menetä järkeäsi ja kuluta mahdollisia viimeisiä oikeasti onnellisia kuukausiasi pelossa ja ahdistuksessa. Sitä ehdit luultavasti kokea myöhemminkin.
Mietin pitkään kävisinkö tänään lenkillä. Mietin haluanko masentaa itseni kaiken muun ahdistuksen lisäksi vielä sillä, miten kivuliaaksi suola ja vesi ovat turvottaneet pohkeeni ja nilkkani. Miten jokainen hidas askel tuntuisi siltä kuin rämpisin epätoivoisesti suossa pääsemättä eteenpäin.
Lopulta päätin lähteä ja annoin itselleni luvan hölkätä vaikka kävelyvauhtia, kunhan saisin kolme kilometriä täyteen. Hölkkäsin rauhassa samaan aikaan, kun taivaan täyttäneet pilvet alkoivat hajaantua ja oranssi auringonvalo pääsi tervehtimään minua. Siinä hetkessä, kun katselin sitä, miten auringonvalo loi talojen ikkunoiden kautta kuvioita vastapäätä oleviin rakennuksiin, mieleni täytti ajatus.
Ajatus siitä, että minulla on lupa olla onnellinen tässä ja nyt huolimatta siitä, mitä tulevaisuudessa ehkä tapahtuu tai ei tapahdu. Eikä minun tämän hetken onneni ole mitenkään noloa tai typerää tulevaisuuden linssin läpi katsottuna, vaan se on yksinkertaisesti elämää. Se sen sijaan ei ole, että synkistelen jo valmiiksi asioita, joihin en voi vaikuttaa ja jotka eivät koskaan mahdollisesti edes tulee tapahtumaan.
Ja tuossa hetkessä minusta tuntui taas kokonaiselta, loppu 3,24 kilometrin lenkki meni ohi hetkessä koko matkan läpi hymyillen ja tuo oli ehdottomasti tähän astisista lenkeistä helpoin. Olen todella onnellinen, että uskaltauduin ulos kokeilemaan rajojani!
Tämä oli viimeinen päivä, kun en ole raskaana ja painoni alkaa luvuilla kuusi ja kolme. Ja tämä oli viimeinen päivä, kun käytän energiaa turhaan ahdistumiseen. Tulevaisuutta ei ole vielä olemassa eikä mitään ole vielä kirjoitettu loppuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti