Minun piti tulla kirjoittamaan aivan tavallisia kuulumisia, mutta sen sijaan haluan kirjoittaa auki siitä kaikesta, josta tämä kuukausi on minua muistuttanut. Sillä kolme vuotta sitten tänä samana kuukautena tulin Souliin ja tuo liikahdus muutti enemmän kuin olisin koskaan uskonut. Se toi minulle niin paljon, mutta samalla sai minut katoamaan syvemmälle kuin missä olin koskaan aiemmin käynyt.
Juuri nyt Soul on taas pehmenemässä. Aamuisin ilma on vielä hetken viileää, mutta niissäkin hetkissä on lupaus jostain kevyemmästä ja valoisammasta. Tänään aamukävelyllä kevätauringossa kimaltelevaa kaupunkia tuijottaessani huomasin hidastavani tahtiani, vaikka minun oli tarkoitus tehdä tehokas puolen tunnin kävely ennen aamupalaa. Hidastamiseni ei johtunut siitä, että olisin väsynyt. Hidastin, koska olin siinä. Tuossa hetkessä enkä missään muualla. Ja juuri sellasena kuin oikeasti olen nyt.
Katsoin tuttua, rakasta kotikaupunkiani ja ihmettelin sitä. Miten monilla eri kasvoilla se on tuntunut minua katsoneen näiden vuosien aikana! Ja nyt ymmärrän, että tosiasiassa se on aina ollut sama, mutta minä olen itse tuijottanut takaisin erilaisin filtterein. Tuossa hetkessä minusta tuntui jotenkin siltä, että olin enemmän selvinpäin kuin koskaan ikinä aiemmin ja hämmästyksekseni mieleni ei edes yrittänyt heti vuorata minua pehmusteilla, vaan pystyin olemaan siinä ilman minkäänlaista muuria.
Olen käyttänyt vuosia pakenemiseen joskus tiedostaen tämän itsekin, joskus ymmärtämättä, mitä olin oikeasti tekemässä. Jos olet ollut täällä pidempään niin kuin luultavasti oletkin, olet nähnyt tämän sekasorron. Minun fragmenttini ja epämääräiset pyristelyni. Tarinani, jotka ovat tuntuneet oikeilta, koska niinä hetkinä olen paennut niin kauas pääni uumeniin, että ne ovat olleet lähes oikeita minulle.
Se kaikki on näyttäytynyt kaaoksena, ristiriitoina ja varmasti osittain aivan täydellisenä psykoosina. Enkä syytä yhtäkään lukijaani: olen tuntenut aivan samoin! Olen lukenut noita tarinoita ja tuntenut suuren möykyn mahassani. Kuka tämä ihminen on? Ja miten helvetissä hän pystyy siirtymään oikeasta elämästään kirjoittamaan noin yksityiskohtaisia kuvauksia tapahtumista ja tunteista, joista ei ole oikeasti koskaan ollut? Ja sitten sulkea läppärin ja jatkaa oikeaa elämäänsä?
Tähän ei ole mitään kauniita sanoja, sillä se ei ole ollut kaunista. Se on ollut sotkuista, kiusallista, häiritsevää, inhottavaa ja ahdistavaa. Tiedän kuitenkin nyt, että tässä ei lopulta ole ollut kyse siitä, että pitäisin valehtelemisesta ja että se olisi se, mitä oikeasti janoan elämääni. Kyse on ollut vain ja ainoastaan turvasta.
Kaikki alkoi siitä pienestä tytöstä, joka ei kokenut oloaan turvalliseksi. Olen kirjoittanut näistä kokemuksista aiemminkin esimerkiksi täällä. Liian pitkään en tiedostanut tätä minulle kehittynyttä tapaa paeta ja siinä vaiheessa, kun uskon alkaneeni ymmärtää tätä hieman päälle parikymppisenä, halusin keksiä tekosyitä sille miksi se ei ollut niin vaarallista. Miksi minä en ollut riittävän traumatisoitunut, jotta minulle olisi kehittynyt mitään todella syvälle juurtuneita suojelumekanismeja. Miksi kaikki oli kyllä ihan hallinnassa.
Olen sättinyt itseäni paljon tämän kaiken takia, mutta tiedän, että turvallisuudessa ei ole kyse logiikasta vaan tunteesta. Kaikki se jatkuva jännitys ja räjähtävä ilmapiiri teki olostani niin pienen ja voimattoman, joten minä lähdin. En fyysisesti, mutta mielessäni. Koska en ymmärtänyt mitä ympärilläni tapahtui, loin maailmoja, joissa kaikissa oli järkeä. Maailmoja, joissa minä olin rakastettu ja joissa uskalsin ilmaista rakkauttani ilman, että minun piti pelätä hylätyksi tulemista. Maailmoja, joissa olin kuultu, nähty ja tärkeä. Joissa kaikki eteni kauniisti kuin elokuvissa sen sijaan miten oikeassa elämässä, jossa jouduin jatkuvasti selviytymään tiukoista mutkista ja yllätyksistä.
Ja se kaikki toimi. Niin monen vuoden ajan se oikeasti toimi: pakeneminen piti minut turvassa, kontrollissa ja järjissäni. Mutta se, mikä alkaa puhtaasti selviytymiskeinona ei aina pysy sellaisena. Samalla, kun elämäni meni eteenpäin ja siihen tuli uusia ulottuvuuksia ja sävyjä, niin myös tuli tähän selviytymiskeinona alkaneeseen tapaan. Se ulotti juurensa syvämmälle ja laajemmalle kietoutuen kaikkeen siihen, mitä olin ja mitä tein.
Ja tämä on asia, jota minun on ollut ja on osittain yhä edelleen erityisen vaikeaa ymmärtää: en ole enää vuosiin paennut sen takia, että minun pitäisi oikeasti päästä eroon elämästäni. Sen sijaan olen paennut, kun olen kohdannut epämukavia tilanteita onnellisessa elämässäni ja osittain tuntuukin, että tämä maailmojen ristiriita on se, mikä laittoi minut oireilemaan vieläkin pahemmin.
Yhtäkkiä minulla oli kaikki. Rakkaus, tasapainoinen arki, olin ympäröity ihmisillä, jotka välittivät minusta ja ottivat minut osaksi perhettään. Minulla oli elämä, josta olin aiemmin vain haaveillut. Juuri se elämä, johon olin mielessäni paennut niin monta kertaa. Ja silti minua veti jatkuvasti tarve olla jossain muualla. Oikeasti mitä helvettiä?! Tämän kaiken keskellä yritin saada jotain järkeä ajatuksiini ja toimintaani. Enkö ollutkaan onnellinen? Oliko elämässäni sitten kuitenkin jotain, mikä on pielessä, mutta jota en ehkä antanut itseni nähdä? Miksi halusin paeta jostain, mitä en missään nimessä edelleenkään halua menettää?
Tuo kaikki iski minuun sellaisen syyllisyyden, jota on vieläkään ole saanut itsestäni pois enkä varmasti hetkeen saakaan. Ja tuo syyllisyys taas sai minut pakenemaan vieläkin enemmän, sillä miten ihmeessä selität sen, että olet saanut kaiken, mitä olet rukoillut ja silti haluat paeta? Millainen ihminen sinä oikein olet, jos teet noin? Yhtäkkiä tämä ristiriita oli se, josta etsin pelastusta ja näin pakenemisesta tuli itseään ruokkiva kehä.
Pitkään olenkin puhunut itsestäni valehtelijana ja ihmishirviönä. Kertonut itselleni, että olen kiittämätön kusipää, jolle ei riitä mikään. Että olen järjestelmällinen ja totaalinen oman itseni ja elämäni sabotoija ja murskaaja. Nyt kuitenkin ymmärrän sen, että minun tarpeeni paeta ei ole reflektio omasta elämästäni ja sen tilasta, vaan se on peilikuva sille, mitä minun piti joskus opetella, jotta selvisin vaikeiden tunteiden kanssa. Ja että tällä hetkellä tämä kaikki on muuttanut muotoaan siten, että vastoinkäymiset onnellisessa elämässäni saattavat laittaa minut katoamaan mieleeni.
Minun mieleni ei vain yksinkertaisesti osaa erottaa vaaraa ja epämukavuutta toisistaan, vaan se reagoi automaattisesti samalla tavalla. Kun minulla on ollut ikävä I:tä hänen ollessaan armeijassa, kun H:n kanssa on ollut tavallista vaikeampi päivä, kun ystävyyssuhteissa on ollut kupruja, kun olen univelkainen, kun maailman tilanne huolestuttaa…
Se, että olen kokenut tarvetta paeta rakkaan pienen perheeni keskeltä on rikkonut minua enemmän kuin olen uskaltanut myöntää. Äidiksi tuleminen toi elämääni niin paljon syviä tunteita, jotka tuntuivat hukuttavan minut. Se rakkaus, mitä tunsin tuota sisälläni rakentunutta ja yhdeksän kuukauden jälkeen sylissäni nukkunutta pientä ihmistä kohtaan, oli jotain niin raakaa, välitöntä ja ylitsevuotavaa, että olin oikeasti sanaton kaiken sen edessä. Ja se, miten tuo pieni ihminen syvensi tunteitani I:tä kohtaan, oli toinen ainesosa, joka aiheutti syvää hämmennystä ja välillä jopa ahdistusta.
Yhtäkkiä minun oli pakko olla pehmeä ja välitön. Yhtäkkiä en voinut olla kova ja seisoa tukevasti kahdella jalalla isona kalliona vaan minun piti muuttua soljuvaksi vedeksi, joka mukautui tuon pienen pojan viesteihin ja reaktioihin. Tuo kaikki tuntui tekevän minusta alastoman ja niin minä tunsin sitä tuttua vetoa kohti mieleni syviä luolastoja.
Ja sitten tuokin alkoi vain vahvistaa itseään: en ollut enää se pikkutyttö, joka pakeni, vaan minusta tuli aikuinen nainen, joka pakeni. Mutta nyt, juuri nyt tässä hetkessä, olen sellainen minä, joka opettelee jäämään.
En ole ylpeä siitä, miten olen hoitanut asiani ja osa minusta toivoo, että voisin palata vuoteen 2023 ja hoitaa tämän kaiken kuntoon jo silloin. Toivoisin voivani elää uudelleen niin monet hetket. Elää eri tavalla monet hetket. Kaikki ne kuukaudet ja vuodet, jotka tuntuvat sotkulta ja osittain menetetyiltä. Kadun monia asioita ja mietin haikeana sitä minää, joka olisi aivan hyvin voinut olla kokonaan läsnä, sillä minä olen oikeasti ollut turvassa. Mieleni ei vain ole ymmärtänyt sitä.
Isoin terapian kautta saamana muutos on se, että en enää näe itseäni henkilönä, joka täytyy saada korjattua. Tuo ajattelu nimittäin tekee minusta automaattisesti henkilön, joka on rikki ja se ei ole totta. Sen sijaan näen itseni kuin pienenä lapsena, jota täytyy pehmeästi ja rakastavasti ohjata toisenlaiseen käyttäytymiseen. En ole lattialla sirpaleina makaava astia, vaan kosteaa savea, josta saa vielä muovattua jotain kaunista.
Tällä hetkellä käytän mielikuvitustani pääasiassa vain silloin, kun makaan sängyssä ja odotan unta. Se tuntuu siltä kuin katsoisin elokuvaa yksin pimeässä, sillä pelkästään ilman ajatuksia oleminen tuntuu tylsältä. Olen aina väittänyt, etten ymmärrä ihmisiä, jotka pystyvät nukahtamaan vain elokuvia katsoessaan, mutta minäkin taidan oikeasti olla yksi heistä. Joskus myös tietyt tilanteet arjessa heittävät minut kuvittelemaan keskusteluja, joita ei tule koskaan tapahtumaan ja noita on välillä vaikeaa katkaista.
Mutta minä opettelen ja etenen. Väsyneenä ja stressaantuneena mieleni hallinta on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Ja terapeuttini on sanonut, että minun ei edes tarvitse kokonaan olla kääntymättä mieleeni, vaan tärkeintä on se, että osaan palata nopeammin kuin aiemmin. Että ihan ”normaalitkin ihmiset” käyvät läpi päässään erilaisia skenaarioita ja miettivät, mitä olisivat toivoneet voivansa jossain tietyssä tilanteessa sanoa. Mutta minun täytyy luultavasti koko loppuelämäni ajan varoa sitä, että en enää katoa mieleeni.
Jotenkin minulle vain tuli tarve kirjoittaa tämä kaikki auki. Ehkä selittää tai avata tätä tavalla, jolla en aiemmin ole tehnyt yrittämättä kuitenkaan oikeuttaa tekemisiäni. Sillä asioiden ymmärtäminen ei ole sama asia kuin niiden hyväksyminen. Tiedän, että tämän matkan seuraaminen on ollut hämmentävää, mutta ehkä hämmentävintä on se, että teitä edelleen käy täällä. Se tuo minulle toivoa siitä, että ehkä minussa on jokin pohjavire, joka on pysynyt samana kaikki nämä vuodet. Yritän mennä eteenpäin tuntematta liikaa syyllisyyttä, sillä syyllisyys pitää minut paikoillaan eikä tee tilaa uudelle versiolle itsestäni.
Aloitin tämän blogin ajatuksenani kirjoittaa tänne paluustani ortoreksiaan, mutta näen nyt, että tuo oli naiivi ajatus. Sillä oikeasti tuossakin on kyse paljon laajemmasta asiasta: koko elämästäni. Juuri nyt sisälläni kasvaa toinen uusi elämä ja olen enemmän tietoinen kuin koskaan aiemmin siitä, miten herkkä olen. En heikko, vaan herkkä. Tiedän, miten vahvasti reagoin edellisellä kerralla, jolloin syöksyin bulimian syövereihin ja en voi kieltää sitä, ettenkö olisi hieman peloissani. Lisäksi olen huolissani terveydestäni, vaikka tunnenkin jo suuren eron nyt, kun olen siirtynyt syömään lähes kokonaan kasvipohjaisesti.
Mutta se, mikä minun täytyy ymmärtää on, että en ole enää se sama ihminen, sillä nyt olen tietoinen siitä, miten herkkä olen. Olen nähnyt miten reagoin asioihin ja nyt minulla on mahdollisuus reagoida toisin. Olen uuden edessä, mutta nyt minulla on työkaluja, joita käyttää pysyäkseni tässä. En ole tässä täydellisenä, mutta olen ääriviivoiltani selkeämpi. Edelleen hieman sotkuinen ja kompuroiva, mutta matkalla.
Mä valitsin juosta
Koska luulin, etten osaisi muuta
En enää tunnista itseäni tuosta
Se ihminen on jäänyt menneeseen aikaan
En odota yllätystä
En pidätä hengitystä
Mä haluan jättää sen kaiken taakse
Tää mun pakoni loppuun juostu on
En mä rohkea oo, enkä kuolematon
Mut mä tiedän vaan sen
Minkä sydän on tiennyt kauan
Tää mun pakoni loppuun juostu on
Kaija Koo - Vapaa
