Keskenmenon biologinen selitys on luonnon pyrkimys pyrkiä varmistamaan se, että syntyvät lapset olisivat mahdollisimman terveitä
Kaksi päivää sen jälkeen, kun kirjoitin edellisen merkinnän, lähdin verenvuodon takia päivystykseen. Viimeisen viikon ajan kaikki ympärilläni ovat vakuuttaneet siitä, että yksi ensimmäisen raskauden keskenmeno ei ole ennuste tulevasta. Viime viikonloppuna I:n äiti kertoi minulle, että hän kävi läpi kaksi keskenmenoa ennen kuin sai kolme täysin tervettä lasta. Ja että ilman noita keskenmenoja I, juuri sellaisena kokonaisuutenaan kuin hän on, ei olisi koskaan syntynyt.
Rehellisesti sanottuna olen oikeastaan loppujen lopuksi helpottunut ja alun epäuskon jälkeen myös I on rauhoittunut. Olemme sopineet, että mitään ylimääräistä pelleilyä pillereiden kanssa ei enää tapahdu ja olen oikeasti iloinen, että I pääsee kokemaan koko ensimmäisen raskauden sitten, kun sen aika on. Se on myös se surullisen asian kultareunus, johon I on hirttäytynyt. Kumpikin on myös onnellinen ja ylpeä siitä, miten pitkälle me olimme oikeasti valmiita hyppäämään yhdessä.
Muille kertominen on ollut vaikeinta, mutta nyt kaikki tietävät. Ja elämä jatkuu. Enkä halua kuulostaa tunteettomalta, koska sitä en todellakaan ole, mutta olen helpottunut, että pystyn keskittymään siihen, että saan elämäni tasaiseksi täällä, Italiassa, Suomessa, kaikkialla. Olen helpottunut siitä, että minun ei tarvitse kokea raskautta yksin tai I:n vanhempien tuella.
Olen helpottunut siitä, että ehdin vielä näkemään itsestäni sen version, jonka tiimoilta tämän blogin perustinkin. Aloitin jo aiemmin kirjoittamaan luonnosta ortoreksiamatkani viimeisestä luvusta ja jatkan sitä nyt. Samalla täytän viimeinkin puuttuvat tiedot tekemistäni blogisivuista.
Painoni oli sunnuntaina 58.9 kiloa ja eilen kävin ensimmäisellä juoksulenkillä pitkään aikaan. Minussa on outoa aiemmin kokematta jäänyttä tyhjyyttä, mutta tiedän, millä täytän sen enkä enää pelkää mitään. Se kaikki, mihin olin valmis loikkaamaan ja mihin olen jo loikannut, ei ole mitään siihen verrattuna, että annan itseni vihdoinkin muotoutua minuksi. Tosin monessa mielessä olen jo "perillä", mutta voin kirjoittaa noista myöhemmin lisää!
Tämä ei ollut se jatko blogilleni, mitä olin ajatellut, mutta olen onnellinen, että minulla on jotain tuttua, mihin palata.