Yritän kirjoittaa tänne edes jotain, sillä tunnen, että pääni on taas niin
täynnä ajatuksia, että minun on vaikeaa saada mitään ulos. Tämä viikko on
ollut... Tämän vuoden pahin ja parhain. Pahoittelen sitä, että tämä ei ole
mitenkään erityisen tyylikkäästi kirjoitettu teksti. Tämä on parasta mihin
pystyn juuri nyt.
Viime viikon sunnuntaina katsoin itseäni peilistä ja mietin I:n sanoja
sekä omia tuntemuksiani. Ovatko rintani oikeasti isommat? Ne ovat tuntuneet
raskailta, mutta toisaalta odotan kuukautisteni alkamista, joten rintoihin
liittyvät oudot tuntemukset eivät ole mitenkään poikkeuksellisia.
Heräsin maanantaihin pää sekaisin, sillä olin miettinyt koko yön
kaikenlaisia mahdollisia skenaarioita ja päätin käydä aamukävelyllä ostamassa
raskaustestin. Testin ostaminen ja tekeminen hävettivät tavalla, jollaista en
ole kokenut pitkään aikaan. Oli kuin olisin katsonut itseäni ulkopuolisen
silmin ja tiesin itsekin, miten epätoivoinen ja surullinen olin tuota kaikkea
touhottaessani. Kunnes testiin ilmestyi kaksi viivaa, toinen haaleampi.
Toistin tämän aamurutiinin tiistaina ja keskiviikkona. Jälkimmäisenä aamuna annoin testin H:n pieniin käsiin ja kävimme yhdessä herättämässä isin. Samana
päivänä minulla oli soittoaika lääkärille ja torstaina kävin heti
aamulla verikokeissa. Ennen iltapäivää verikokeiden tulokset varmistivat
raskauden ja näyttivät myös, että maksa-arvoni ovat lähes normalisoituneet.
Ainoastaan GT on edelleen koholla, mutta tämän osalta lasku on aina hitaampaa
ja pääasia on se, että se on laskenut tammikuun 82 U/L:stä 52:teen eli kehitystä on tapahtunut.
Ensi viikolla käyn kunnon verikokeissa ja kahden viikon päästä käyn
ravitsemusterapeutilla. Kirjoitin, että tämä viikko on ollut vuoden pahin ja
mitä tarkoitan tällä on se, että torstaista tämän päivän aamuun asti olen kokenut
oloni todella surulliseksi ja pettyneeksi, sillä yksi isoimmista armollisuuden
kulmakivistäni on ollut se, että vaikka en voi enää muuttaa mitään H:n
kohdalla, voin pitää huolen siitä, että seuraavan raskauden alkaessa olen
terveimmilläni.
Ja kun kirjoitin labroja, terapiakäyntejä ja ravitsemusterapian
aloitustapaamisia kalenteriini, tajusin,
miten kaukana olen siitä, millainen olin haaveillut olevani. Nytkin
tätä kirjoittaessani kyyneleet nousevat silmiini, koska en koskaan ajatellut
olevani näin syvällä. Olen ollut täynnä huolta ja pelkoja, sillä olen joutunut
useammin kuin kerran tämän viikon aikana ottamaan esiin sen, että olen käynyt
läpi yhden keskenmenon ja tuo koko tapahtuma on taas hiipinyt ja pesiytynyt
mieleeni. En ole koskaan käynyt kunnolla läpi sitä kaikkea, mitä tapahtui ja
mitä tunsin ja tiedän, että minun täytyy ottaa tämä puheeksi
traumaterapeuttini kanssa ensi viikolla.
I on niin kevyen onnellinen. Yhtä aurinkoinen ja lähes keväinen kuin Seoulkin
on koko viikon ollut. Minä sen sijaan olen seisonut varjossa enkä ole
uskaltanut liikahtaa. I kietonut kätensä ympärilleni ja kuiskannut pehmeästi korvaani miten
ihmeellinen olen ja vasta tänään olen hiljalleen alkanut uskoa tuohon. Olen
alkanut ottaa pieniä askeleita pois varjostani, sillä yksi asia, jota kadun
eniten H:n odotusajassa, on se, miten surullinen ja jopa lievästi masentunut
olin koko tuon maagisen ajan. En saa sitä aikaa enää takaisin, mutta voin
kävellä eteenpäin erilaista polkua pitkin.
Tunnen surua siitä, miten paljon tiedän tarvitsevani tukea ja
ammattiapua ja minun täytyykin saada oma asenteeni muutettua. Olen todella
etuoikeutetussa asemassa, kun minulla on niin paljon auttajia ympärilläni -
monilla ei ole, vaikka he saattaisivat tarvita apua jopa enemmän kuin minä.
Elämä voi edelleen olla yhtä kaunista kuin se on parhaimpina hetkinä ollut ja
saadakseni elämästä kaiken irti, miksi en käyttäisi kaikkia mahdollisia
työkaluja, joita on saatavilla?
Ajatukset siitä, että olen paha, sekaisin, menetetty tapaus ja sekopää täytyy
saada pehmennettyä ajatuksiksi siitä, että jossain kohtaa osa asioista
elämässäni alkoi luisua väärään suuntaan, mutta tämä ei tee minusta läpimätää.
Olen tällä hetkellä tekemässä kaikkeni, jotta saan annettua itsestäni parhaimmat puoleni. Ja loppujen lopuksi se kenelle minun täytyy nuo parhaimmat puolet näyttää, olen minä itse. Rakkaani ovat aina menneet edelleni ja olen heidän takiaan raapinut kasaan kaiken vähäisen energiani ja elämän iloni ja jäänyt sitten itse ilman tuota kaikkea.
Tässä tekstissä ei ole päätä eikä häntää enkä osaa lopettaa tätä mihinkään hienoihin loppusanoihin. Tiedän kuitenkin, että nousen täältä kunhan olen vellonut tässä kaikessa vielä hetken. Pidän sinusta huolta, rakas. Olen kaukana täydellisestä, mutta teen kaikkeni, jotta saat parhaan mahdollisen alun elämällesi. Teen kaikkeni, jotta yhdeksän kuukauden kuluttua saamme ylpeän isäsi kanssa tuoda sinut synnytyssairaalasta kotiin isoveljesi luokse ja pääset elämään terveenä ja rakastettuna. Tämä ei mennyt juuri niin kuin piti, mutta sinä olet juuri se, joka meidän kuului saada.



