Toinen mahdollisuus

Kuva on omani

Yritän kirjoittaa tänne edes jotain, sillä tunnen, että pääni on taas niin täynnä ajatuksia, että minun on vaikeaa saada mitään ulos. Tämä viikko on ollut... Tämän vuoden pahin ja parhain. Pahoittelen sitä, että tämä ei ole mitenkään erityisen tyylikkäästi kirjoitettu teksti. Tämä on parasta mihin pystyn juuri nyt. 

Viime viikon sunnuntaina katsoin itseäni peilistä ja mietin I:n sanoja sekä omia tuntemuksiani. Ovatko rintani oikeasti isommat? Ne ovat tuntuneet raskailta, mutta toisaalta odotan kuukautisteni alkamista, joten rintoihin liittyvät oudot tuntemukset eivät ole mitenkään poikkeuksellisia.

Heräsin maanantaihin pää sekaisin, sillä olin miettinyt koko yön kaikenlaisia mahdollisia skenaarioita ja päätin käydä aamukävelyllä ostamassa raskaustestin. Testin ostaminen ja tekeminen hävettivät tavalla, jollaista en ole kokenut pitkään aikaan. Oli kuin olisin katsonut itseäni ulkopuolisen silmin ja tiesin itsekin, miten epätoivoinen ja surullinen olin tuota kaikkea touhottaessani. Kunnes testiin ilmestyi kaksi viivaa, toinen haaleampi.

Toistin tämän aamurutiinin tiistaina ja keskiviikkona. Jälkimmäisenä aamuna annoin testin H:n pieniin käsiin ja kävimme yhdessä herättämässä isin. Samana päivänä minulla oli soittoaika lääkärille ja torstaina kävin heti aamulla verikokeissa. Ennen iltapäivää verikokeiden tulokset varmistivat raskauden ja näyttivät myös, että maksa-arvoni ovat lähes normalisoituneet. Ainoastaan GT on edelleen koholla, mutta tämän osalta lasku on aina hitaampaa ja pääasia on se, että se on laskenut tammikuun 82 U/L:stä 52:teen eli kehitystä on tapahtunut.

Ensi viikolla käyn kunnon verikokeissa ja kahden viikon päästä käyn ravitsemusterapeutilla. Kirjoitin, että tämä viikko on ollut vuoden pahin ja mitä tarkoitan tällä on se, että torstaista tämän päivän aamuun asti olen kokenut oloni todella surulliseksi ja pettyneeksi, sillä yksi isoimmista armollisuuden kulmakivistäni on ollut se, että vaikka en voi enää muuttaa mitään H:n kohdalla, voin pitää huolen siitä, että seuraavan raskauden alkaessa olen terveimmilläni. 

Kuva on omani

Ja kun kirjoitin labroja, terapiakäyntejä ja ravitsemusterapian aloitustapaamisia kalenteriini, tajusin, miten kaukana olen siitä, millainen olin haaveillut olevani. Nytkin tätä kirjoittaessani kyyneleet nousevat silmiini, koska en koskaan ajatellut olevani näin syvällä. Olen ollut täynnä huolta ja pelkoja, sillä olen joutunut useammin kuin kerran tämän viikon aikana ottamaan esiin sen, että olen käynyt läpi yhden keskenmenon ja tuo koko tapahtuma on taas hiipinyt ja pesiytynyt mieleeni. En ole koskaan käynyt kunnolla läpi sitä kaikkea, mitä tapahtui ja mitä tunsin ja tiedän, että minun täytyy ottaa tämä puheeksi traumaterapeuttini kanssa ensi viikolla.

I on niin kevyen onnellinen. Yhtä aurinkoinen ja lähes keväinen kuin Seoulkin on koko viikon ollut. Minä sen sijaan olen seisonut varjossa enkä ole uskaltanut liikahtaa. I kietonut kätensä ympärilleni ja kuiskannut pehmeästi korvaani miten ihmeellinen olen ja vasta tänään olen hiljalleen alkanut uskoa tuohon. Olen alkanut ottaa pieniä askeleita pois varjostani, sillä yksi asia, jota kadun eniten H:n odotusajassa, on se, miten surullinen ja jopa lievästi masentunut olin koko tuon maagisen ajan. En saa sitä aikaa enää takaisin, mutta voin kävellä eteenpäin erilaista polkua pitkin. 

Tunnen surua siitä, miten paljon tiedän tarvitsevani tukea ja ammattiapua ja minun täytyykin saada oma asenteeni muutettua. Olen todella etuoikeutetussa asemassa, kun minulla on niin paljon auttajia ympärilläni - monilla ei ole, vaikka he saattaisivat tarvita apua jopa enemmän kuin minä. Elämä voi edelleen olla yhtä kaunista kuin se on parhaimpina hetkinä ollut ja saadakseni elämästä kaiken irti, miksi en käyttäisi kaikkia mahdollisia työkaluja, joita on saatavilla? 

Ajatukset siitä, että olen paha, sekaisin, menetetty tapaus ja sekopää täytyy saada pehmennettyä ajatuksiksi siitä, että jossain kohtaa osa asioista elämässäni alkoi luisua väärään suuntaan, mutta tämä ei tee minusta läpimätää. Olen tällä hetkellä tekemässä kaikkeni, jotta saan annettua itsestäni parhaimmat puoleni. Ja loppujen lopuksi se kenelle minun täytyy nuo parhaimmat puolet näyttää, olen minä itse. Rakkaani ovat aina menneet edelleni ja olen heidän takiaan raapinut kasaan kaiken vähäisen energiani ja elämän iloni ja jäänyt sitten itse ilman tuota kaikkea. 

Tässä tekstissä ei ole päätä eikä häntää enkä osaa lopettaa tätä mihinkään hienoihin loppusanoihin. Tiedän kuitenkin, että nousen täältä kunhan olen vellonut tässä kaikessa vielä hetken. Pidän sinusta huolta, rakas. Olen kaukana täydellisestä, mutta teen kaikkeni, jotta saat parhaan mahdollisen alun elämällesi. Teen kaikkeni, jotta yhdeksän kuukauden kuluttua saamme ylpeän isäsi kanssa tuoda sinut synnytyssairaalasta kotiin isoveljesi luokse ja pääset elämään terveenä ja rakastettuna. Tämä ei mennyt juuri niin kuin piti, mutta sinä olet juuri se, joka meidän kuului saada.