Nopeasti kuulumisia

Kuva on omani

Hei,
anteeksi, kun minusta ei ole hetkeen kuulunut mitään! Niin monta kertaa olen istahtanut koneen ääreen aikomuksenani kirjoittaa tänne vaikka mitä, mutta sitten olen tunnin netissä seilaamisen jälkeen vain sulkenut koneen ja tehnyt jotain muuta.

Tuntuu, että on tapahtunut paljon ja toisaalta ei mitään. Olen saanut painoni laskettua 56 kiloon ja luulen, että tähän se jää tai ainakaan en yritä enää saada useita satoja kaloreita miinusta lähes päivittäin. Tämän jälkeen se, mikä lähtee on plussaa, mutta en pakota kehoani laihtumaan. Päinvastoin, tiedän, että luultavasti tästä painoni vain nousee, mutta se ei ahdista ollenkaan, päinvastoin. Se paino, mitä minulle tulee, on tarpeellista sisälläni kasvavalle ihmiselle ja se on painoa, jota kannan mielellään.

Kuva on omani

Aamupahoinvointia on ollut jonkun verran, mutta olen oksentanut vain pari kertaa. Lisäksi väsymystä, kylmyyttä ja muuta ei niin mukavaa, mutta siitäkin huolimatta olen koko lokakuun ajan ollut aktiivisempi kuin hetkeen! Olen käynyt lenkeillä, kerrostalomme kuntosalilla, olen joogannut ja tanssinut ja käynyt pitkillä kävelyillä I:n äidin tai siskon kanssa. Vain yhtenä viikkona olen ollut yhden päivän lähes kokonaan liikkumatta, mutta muuten olen liikkunut jopa 3-4 tuntia päivän aikana eri tavoin.

En ole syönyt niin paljon raakaruokaa kuin mitä olin toivonut, mutta ehkä tässä kohtaa voin sallia sen, että elän suurimman osan päivistä tavallisella, todella terveellisellä vegaanisella ruokavaliolla. Mistä I toki on ollut huolissaan, koska hän ei tunne ketään, joka olisi ollut ilman lihaa ja maitotuotteita raskauden ajan, mutta olen koonnut hänelle kattavasti tietoa vegaanisen ruokavalion plussista raskaana ollessa.

Ja etenkin alkuraskauden pahoinvointi ja myöskin koko raskauden kestävä turvotus on näyttänyt helpottuneen kaikilla niillä vegaaniäideillä, joiden kokemuksia olen lukenut. Tarkoittaen siis sellaisia äitejä, jotka ovat selvästi todella tietoisia tämän hetken vegaanituotteiden ravintosisällöistä (tai enemmänkin niiden puutteista) ja syövät pääosin puhdasta ravintoa tehden itse pastakastikkeet jne.

Jos I ei ole ollut kotona ruoka-aikaan, olen ilman omantunnon tuskia ottanut esiin taas yhden niistä lukuisista Nikokadon ja Hungy Fat Chickin videoista, joita olen tallentanut omaan soittolistaansa. Samalla olen katsonut tyytyväisenä minun lautasellani olevaa terveellistä ja ravitsevaa ruokaa ja miettinyt miten paljon paremman valinnan minä olen tehnyt.

Kuva on omani

Kävimme noin kuuden viikon kohdalla ultrassa, koska jotenkin minua ahdisti ajatus siitä, että kaikki olisi valhetta ja raskauteni olisi vain minun omaa haluani olla raskaana eikä mitään oikeaa. Mutta siellä se pieni ihme oli. Seesamin siemenen kokoinen olento, josta kehoni rakentaa jokaista pientäkin verisuonta myöten ihmisen. Ajatus, jota en vieläkään osaa tajuta todeksi.

Itaewonin halloweenista on vuosi enkä voi uskoa sitä.
Mihin kaikki nuo 12 kuukautta oikein katosivat?

Pohjalta ylös

Kuva on omani

Anteeksi edellinen, todella nopeasti tehty päivitys!

Palasin siis Souliin viime viikolla, jolloin myös tein useiden eri päivien ajan raskaustestejä ja ne olivat ehdottomasti yhdet elämäni pelottavimmista hetkistä. Sillä huolimatta siitä, että minulla oli kaikki alkuraskauden merkit, pelkäsin, että olin kuvitellut ne päässäni ja minua tuijottaisikin kaikesta huolimatta vain yksi viiva. 

Tein testejä joka aamu kolmen päivän ajan ennen kuin uskalsin uskoa testissä näkyvää tulosta. Meille oikeasti tulee vauva. Kiitos, kiitos, kiitos... Kiitos kehoni, että kaikesta siitä huolimatta, miten olen kohdellut sinua viime aikoina, et ole luovuttanut. Kiitos, että annat minulle ja I:lle tämän toisen mahdollisuuden ja annat minulle mahdollisuuden antaa I:lle jotain sellaista, mitä kukaan muu hänen läheisistään ei pysty hänelle antamaan. 

Kuva on omani

Sillä se, mistä en ole kertonut täällä, on se, että viimeisen kuukauden aikana olen lihonut aivan liikaa. Kaikki stressi, huoli ja toiveet myrskysivät päivästä toiseen päässäni ja ainoa tapa, jolla osasin ne vaientaa, oli syöminen. Paino onkin siis hivuttautunut yli 60 kilon ja vihaan itseäni tämän takia. 

Välttelen ihmisiä ja joinain päivinä olen kehdannut käydä ulkona ainoastaan todella aikaisin sateisina aamuina kaulahuivi tiukasti kaksoisleukani suojamuurina. Tiedän, että kaikki näkevät tämän muutoksen, mutta kukaan ei sano mitään enkä minä kysy mitään. 

Pahimpina hetkinä olen oikeasti syönyt aamupalaksi kaksi Doritos-sipsipussia ja joko tavallista tai vegaanista jäätelöä?! Minua hävettää tämä kaikki niin paljon, että mietin pitkään, etten kirjoittaisi tänne enää mitään. Sillä kaikki tämä ja niin paljon muuta on tapahtunut aivan viimeisen viikon sisällä, joten en voi edes hihkua siitä, että olisin voittanut nuo kiusaukset.

Tällä hetkellä olen vain yksinkertaisesti niin koukussa roskaan, että siitä irrottautuminen on todella vaikeaa. Mutta minun on se tehtävä. Oman itseni ja ennen kaikkea sisälläni kasvavan uuden elämän takia. Minulla on kaikki tieto siitä, miten minun kuuluu syödä, joten minun on lopetettava elämästä tällaista outoa kaksoiselämää, jossa teen kaiken päinvastoin kuin mistä muille saarnaan. Tällä viikolla aion siis syödä hieman "rennommin" eli en poista heti kaikkea ylimääräistä, valitsen ainoastaan terveellisemmän vaihtoehdon, ja ensi viikolla alan syödä 100%:sesti niin kuin kuuluukin. 

En voi luovuttaa nyt.

♡

Tällä kertaa tiedän, että kaikki menee niin kuin pitääkin.
Tällä kertaa minä teen kaikkeni, jotta mikään ei mene pieleen.
Pidän sinusta ja itsestäni huolta enkä enää anna pelolle tilaa. 

Uusia alkuja

Kuva on netistä

Tämä koko viikko on tuntunut jotenkin todella erilaiselta. Siltä, että minä olen viimeinkin muuttunut jotenkin perustavanlaatuisesti ja olen onnistunut siten keräämään ympärilleni kaikkea uudenlaista. Onneksi en perunut tiistaista ystävän tapaamista, sillä siitä tulikin syvällisempi tapaaminen kuin olin edes uskaltanut odottaa! Tuntui hyvältä tulla kerrankin ihan vain kuulluksi ja haluan itsekin opetella olemaan samalla tavalla tukena kuin mitä ystäväni oli.

Olen niin tottunut siihen, että kun vaahtoan jostain häiritsevästä asiasta, tuolle asialle täytyy keksiä jokin ratkaisu. Ja tämä pakotettu ratkaisun löytyminen oli yksi sellaisia asioita, jotka alkoivat hiertää minun välejäni B:hen ja O:hon, sillä en koskaan saanut vain huutaa asioita autiomaahan ihan vain päästääkseni niistä sitten irti. Ei, kaikkeen täytyi kehitellä kolmen askeleen toimitamallia.

Mutta tuolloin tiistaina minusta tuntui siltä, että minua ymmärrettiin, kuunneltiin ja minusta vilpittömästi välitettiin. Ja kaikista ihaninta oli saada kuulla ystävältäni, miten paljon tuo meidän iltapäivämme ja iltamme oli tuonut positiivista energiaa, luottamusta tulevaisuuteen ja uudenlaisen innon oman elämän parantamiseen.

Keskiviikkona kävin uutta energiaa täynnä ostamassa itselleni tanssitarvikkeet ja oli ihanaa, että sain valita balettipukuni juuri omien mieltymysteni mukaan eikä minun tarvinnut alistua balettikoulun vaatimuksiin. Valitsinkin itselleni kauniin vaalean viininpunaisen puvun ja tiedän, että en juuri nyt näytä se päällä kovin hehkeältä, mutta saan kyllä entisen kehoni takaisin!

Paino on tällä viikolla jäänyt jumittamaan hieman yli 60 kiloon enkä voi edes sanoin kuvailla tuota ahdistusta. Silti tuntuu, että tällä viikolla on tapahtunut niin paljon ihanaa, että painon lasku on "huomisen huoli". Aion siis olla ensi viikolla lauantai-iltapäivään asti kokonaan smoothie-ruokavaliolla, sillä tuntuu, että tällä hetkellä tarvitsen jonkun hieman erilaisen kickstartin. 

Toisaalta mieleni tekisi jo nyt mieli sitoutua pidemmäksi aikaa. Saattaa kerrankin jotain ihan kunnolla päätökseen ja onnistua jossain. Ehkä ensi viikon lauantain jälkeen voisin siirtyä noudattamaan "oikeaa" 21 päivän smoothiehaastetta eli haastetta, jossa päivän kaksi ateriaa korvataan smoothiella. 

Tämä olisi siinäkin mielessä hyvä, että yhdellä aterialla (luultavasti aamuinen tuorepuuro marjoilla) tulisin syöneeksi kiinteää ruokaa, joka pitää huolen siitä, että ruoansulatuselimistöni ei nukahtaisi aivan kokonaan. 

Mutta ainakin nyt keskityn aluksi tuohon ensi viikkoon!

Kuva on netistä

Toinen iso asia on se, että olemme I:n kanssa päättäneet yrittää uudestaan saada lasta. En vain ole päässyt irti siitä ajatuksesta, että minusta tulisi äiti ja myös I vaikuttaa olevan yhtäkkiä todella hukassa. Hän on useasti sanonut hiljaa, että oli täysin valmis tulemaan isäksi ensi vuoden alussa ja nuo sanat sattuvat aina niin paljon. Ehkä keskenmeno tapahtui, jotta kumpikin meistä ymmärtäisi sen, että me oikeasti olemme valmiita tähän. Että me oikeasti haluamme tämän suunnan elämällemme.

Niinpä kävin torstaina ennen toimistolle saapumista ostamassa ovulaatiotestipaketin ja avasin paketin tärisevin käsin työpaikan vessassa ennen muiden saapumista toimistolle. Olin laskenut niin, että parhaimmat päivät osuisivat juuri tähän kohtaan, kun I on Helsingissä, mutta vasta perjantaiaamun testi totesi laskuni oikeaksi. 

Perjantaina istuin sängyn reunalla ja yritin koota ajatuksiani järkevään muotoon ennen kuin esittäisin ne I:lle, mutta loppujen lopuksi minun ei tarvinnut sanoa paljoakaan, sillä hänestä on tuntunut aivan samalta kuin minustakin. Ja tuolloin ensimmäistä kertaa keskenmenon jälkeen minusta tuntui siltä, että olimme takaisin niin lähellä toisiamme kuin aiemminkin. Mikään outo sanomattomuus tai suru ei vellonut verhona välillämme, vaan olimme onnellisina ja elämää täynnä toisissamme. 

Ensi viikolla alkaa siis kahden viikon piinaava odotus. Ja vaikka I muistuttaakin minua jatkuvasti siitä, että jos tällä kertaa mitään ei tapahdu niin jatkamme vain yrittämistä, minä tiedän, että juuri tästä meidän ensimmäisen lapsemme on tarkoitus alkaa. Juuri tässä ja nyt.

Anna minun tulla raskaaksi.
Lupaan, että en pilaa tätä kertaa.
Anna minun saada positiivinen raskaustesti kahden viikon kuluttua.
Anna minun tehdä I onnelliseksi tavalla, johon kukaan muu ei pysty.

Tämä viikko tiivistettynä

Kuva on netistä

  ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 
ɪᴋᴏʟɪᴋꜱ - ᴘᴇʀꜰᴇᴄᴛʟʏ ɢᴏ
2:43 ──────❍── 3:43
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

Paino 60,9 kg
Rasvaprosentti 25.3%

 ✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Anteeksi, että olen taas kadonnut hetkellisesti! :( En voi sanoa muuta kuin että siltä tämä kaikki on tuntunut myös omassa elämässäni: elämä on on ja off, siellä ja täällä, yksi askel eteenpäin ja iso loikka taakse. Kuitenkin tämä viikko on tuntunut todella käänteentekevältä viikolta elämässäni eikä pelkästään tuntunut, vaan se on ollut sitä.

Olen jo pitkään miettinyt, että tarvitsisin tanssilajin, jota voin harrastaa yksin missä sitten ikinä olenkin.

Niinpä kävin sekä torstaina että perjantaina baletin alkeistunneilla, koska ennen kuin siirryin jazziin, tanssin klassista balettia kuusi vuotta ja otin myös aina silloin tällöin yksittäisi balettitunteja. Olin keskiviikkona tutkinut YouTuben sisältöä ja löysin todella suuren määrän eri tasoisia ja tyylisiä balettitunteja, joten tuo olisi tanssilaji, jota voisin harrastaa yksin aivan sama, missä olen. 

Torstain alkeistunti jännitti minua aivan kamalasti ja olin jo perumassa sinne menoa, mutta onneksi en perunut, sillä tunti oli aivan tajuttoman ihana! Tanssiessa tuntui siltä kuin verisuoniini olisi hiljalleen virrannut kaikki muistoni ja loppujen lopuksi olin paljon, paljon parempi kuin olin koskaan ajatellutkaan. Perjantain tunti oli vieläkin parempi ja olen ollut tästä todella innoissani! Jazz on totta kai varmasti aina se sydäntä lähimpänä oleva tanssilaji, mutta sitä on niin paljon vaikeampaa harrastaa yksin sen tasoisena kuin minun pitäisi. 

Niinpä tanssi on nyt vihdoinkin saapunut elämääni niin, että en ole enää sidottuna mihinkään sijaintiin! 

 

Kuva on netistä

Lauantaina minut kutsuttiin juhliin, joissa pitkästä aikaa hmm... Matkustin, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Juhlat olivat vain kutsutuille ja niille, jotka vain sattuvat tuntemaan oikeat henkilöt ja olen osallistunut niihin aiemminkin, mutta en ole koskaan erityisesti innostunut kyseisestä skenestä. Kuitenkin nyt tuntui jotenkin siltä, että siellä olisi jotain minua varten ja niin todella olikin. 

Alkuun se kaikki tuntuu aina jotenkin pelottavalta. On pimeää ja vain siellä täällä hohtaa valoja. Olet kuin oudossa luolassa, keskellä suurta joukkoa tuntemattomia. Mutta ne tuntemattomat ovat juuri se, joka loppujen lopuksi saa sinut rauhoittumaan, sillä se vilpittömän rakkauden, hymyn ja naurun määrä on jotain, mitä on vaikeaa kokea muualla. "Pakko sanoa, Minni, et oon tosi yllättynyt siitä, että sä oikeasti tulit tänne!" Niin minäkin.

Kun basso painautui kehooni ja nauroin lävitse lukuisten laulujen, tuntui siltä kuin minusta olisi yhtäkkiä pöllähtänyt ilmaan jotain sellaista väriä, jota en koskaan aiemmin ole nähnyt. Jokin muisto, jokin minua aloillaan pitänyt voima, tunne tai ajatus. Katselin, kun tuo kevyeltä pölyltä näyttänyt väri leijaili huoneessa yläpuolellamme ja mietin, miten minussa oli joskus ollut jotain noin outoa. Jotain sellaista, jota en ollut koskaan saanut taivuteltua sanoilla sellaiseen muotoon, jotta olisin voinut tehdä siitä nätin lankakerän ja päästänyt siitä sen jälkeen irti. 

Tuo yläpuolellani leijaillut pöly oli jokin outo minun vääränlaisista luistani murskattu pilvi, jonka olemassaolosta minulla ei ollut aiemmin minkäänlaista tietoa. Olin vain ihmetellyt sitä, miksi jotkin tietyt asiat olivat aina niin vaikeita ja miksi halusin aina takaisin joihinkin outoihin hetkiin. Huoneisin, joissa en ollut koskaan tuntenut olevani turvassa. 

Tuossa hetkessä oli kuin kaikki ympärilläni olisi hetkeksi hidastunut lähes paikoilleen, kun tuijotin tuota pölyä, joka hiljalleen hajosi bassoon, hikeen, savuun ja tanssiviin ihmisiin. Se oli loppujen lopuksi kuin pieni tähtisade, joka satoi tanssijoiden päälle ja lopetti olematta olemassa sellaisessa muodossa, jossa se oli minussa kaiken tämän ajan asunut.

Kuva on netistä

Palasin aamuyöstä kotiin väsyneenä ja niin kovin onnellisena ja helpottuneena ja heräsin tähän päivään yllättävän virkeänä. Oikeastaan tuntuu siltä, että tänään olen ollut enemmän hereillä kuin muina päivinä tällä viikolla. En ole kertonut läheisimmille ystävilleni tai I:lle mitään eilisestä, sillä en halua, että he alkavat pelätä sitä, että putoan sellaiseen elämään, jossa ei ole enää mitään muuta kuin tuo maailma. Sillä niin ei todellakaan ole nyt(kään) käymässä.

Tuntuu ihanan uudelta. Tanssi. Tänään aamulla juostu yhdeksän kilometrin lenkki, josta pääsen jatkamaan kohti puolimaratonmatkan tavoittelua. Tämä niin kovin kaunis ja aurinkoinen sunnuntaipäivä, joka värjää hetkellisesti kaikki Helsingin katot kesän värisiksi. Ja huolimatta siitä, että en haluaisi palata takaisin töihin huomenna, olen kiitollinen siitä, että saan taas kunnon ruokailurytmin. On paljon helpompaa kestää nälkää, kun koko päivä on tarkasti rytmitelty. 

Olen päättänyt palata takaisin tiukkaan RT4-ruokavalioon niin, että saan hetkellisesti aivan kunnon miinukset, koska minun on saatava tämä kuvottava kuutosella alkava luku pois elämästäni. Sitten syön enemmän, mutta edelleen RT4:n mukaisesti. Se on oikeasti ainoa tapa syödä, jolla saan kaiken, minkä haluankin enkä malta odottaa sitä, kun olen taas antanut tuolle elämäntavalle koko elämäni ja saan nähdä sen, mitä ihmeitä kehossani tapahtuu. 

Tässä loppukesän auringossa minussa on läiskähtänyt jokin alkukevään herääminen ja olen siitä niin uskomattoman kiitollinen. Kaikki ne rakkaat ihmiset, joiden kanssa olen saanut tämän viikon viettää... Kaikki se, mistä olen saanut päästää irti ja jota en ole miettinyt hetkeäkään tällä viikolla ennen tätä lyhyttä hetkeä, kun kirjoitan tätä tekstiä. Kaikki se uskomattoman ihana, joka on vielä edessä. Se suloinen, lyhyt viesti Linessa, johon saan taas aamulla herätä, kun I on toivottanut minulle hyvää huomenta sydänemojin kera.

Vaikka niin moni asia on edelleen rempallaan elämässäni, tuntuu siltä kuin juuri nyt eläisin jo siinä, millaista elämäni tulee olemaan. Ja jos tämä tosiaan on esimakua siihen, niin en malta odottaa, että saan elää tällaista onnea joka ikinen päivä!

Kuulumiset

Kuva on omani

Painot:
12.8. 58,9 kg
16.8. 61,2 kg

 ✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Voi luoja, mistä edes aloitan... Edelliset päivät ovat olleet samaan aikaan aivan ihania ja toisaalta kuten painostakin huomaa, olen ollut aivan kuutamolla kaikesta terveellisestä...

Lauantai meni hyvin siitäkin huolimatta, että en ollut onnistunut laihtumaan niin paljoa kuin olin toivonut. Ja tämän tajusin vasta aivan liian myöhään: otin koko edellisen viikon vähintään yhden nesteenpoistajan päivässä ja vasta perjantaiaamuna muistin, että minun ei pitäisi enää ollenkaan ottaa noita. Nuo pillerit eivät enää auta poistamaan ylimääräistä vettä vaan nimenomaan kehoni kerryttää vettä itseensä ja tulen tavallista turvonneemmaksi.

Tämä muutos on ollut niin yllättävä, että unohdan sen edelleen todella usein. Sen jälkeen, kun olin ensimmäisen kerran pidemmän aikaa RT4-ruokavaliolla, huomasin, että nesteenpoistajien vaikutus muuttui yhtäkkiä käänteiseksi ja sen jälkeen olen yrittänyt välttää niitä. Mutta silloin, kun minulla on jotain erityisempää sosiaalista ohjelmaa ja haluaisin näyttää niin hyvältä kuin mahdollista, haksahdan näemmä edelleen tuohon vanhaan ansaan.

Joka tapauksessa, lauantai oli aivan ihana päivä! Tapahtuman jälkeen lähdimme vähän juhlimaan muiden osallistujen kumppanit ja ystävät tulivat myöhemmin mukaamme. Tulin kotiin hieman ennen puoltayötä, mutta minun olisi ehdottomasti pitänyt juoda vähemmän.

Sunnuntaina pääasiassa makoilin sängyssä ja illemmalla kävin kanssa parin tunnin kävelyllä sen jälkeen, kun I oli lähtenyt takaisin Souliin. Maanantaina aamupäivästä ystäväni pyysivät minua brunssille ja olin helpottunut siitä, että minun ei tarvitsisi olla vain yksin kotona. Tämä kuitenkin aloitti jonkun aivan ihmeellisen alamäen, joka johti lopulta siihen, että saavuin aivan kaatohumalassa kotiin yhdeltä tiistaiaamuna. Ja aamulla kahdeksalta herätessäni huomasin kauhukseni, että olin ollut yöllä kotiin tullessa niin väsynyt ja humalassa, että en ollut vetänyt ulko-oveani kokonaan kiinni! 

Kuka tahansa olisi siis voinut kävellä asuntooni sinä aikana, kun nukuin ja ajatus tästä tuntui todella ahdistavalta tuon tajuttuani. Onneksi asun toiseksi ylimmäisessä kerroksessa eli tämä ei ole mikään ohikulkumatka kenellekään muille kuin ylimmässä kerroksessa asuville, mutta silti. 

Tämän päivän aamupala, sillä mahani on vain aivan järkyttävän kipeä ja herkkä...

Eilen tiistaina sain itseni raahattua kauppaan hieman pidempää reittiä, mutta muuten makoilin sängyssä neljän asti, kunnes oli pakko valmistautua elokuvaa varten. Kävin katsomassa ystävieni kanssa Barbien ja illasta virkosin niin, että tein heidän kanssaan vielä melkein parin tunnin rauhallisen kävelyn. Tänään olen taas makoillut sängyssä lähes yhteentoista asti ja vihaan tällaista valumista... En ole edes tainnut tänne kirjoittaa, että olin siis viime viikon ja vielä tämän viikon lomalla ja sen kyllä huomaa.

Kehoni on täynnä lihaskramppeja ja muita yhtäkkisiä kivuliaita iskuja, mutta se täytyy vain sietää. Tätä alkoholi tekee keholleni. Tästä kaikesta viisastuneena olen nyt kertonut kaikille ympärilläni oleville, että alan tällä viikolla treenata puolimaratonia varten, mikä on aivan totta; en vain ollut ajatellut tehdä siitä vielä julkista. Mutta tiedän, että tämä on tapa, jolla saan tulevaisuudessa kiemurreltua itseni irti alkoholista, koska minun "täytyy" olla treenikunnossa etenkin viikonloppuisin, jolloin olen suunnitellut juoksevani viikkoni pisimmät lenkit. 

Lisäksi tämä ilmoitus on inspiroinut kolmea muutakin ystävääni aloittamaan treenaamisen, joten uskon, että tästä syksystä on tulossa oikea kunnon treenisyksy! Ruokavalion osalta tuntuu, että olen taas klassisesti hukassa. Haluaisin kokeilla jotain muutaman viikon dieettiä, koska jotenkin tuntuu, että haluaisin saada ison voiton siinä, että pystyn sitoutumaan johonkin tuollaiseen. 

Toisaalta olen aina sitä mieltä, että haluaisin laihtua sellaisella ruokavaliolla, jolla aion elää senkin jälkeen, kun saavutan tavoitteeni. Näin ollen tämä tarkoittaisi sellaista RT4-ruokavaliota, jolla saan tarpeeksi miinuksia per päivä. Mutta tällä hetkellä en jotenkin osaa ajatella järkevästi yhtään mitään ruokaan liittyvää... Luultavasti tänään syön päivälliseksi vain jonkun valmisruoan ja lounas on näemmä jäänyt kokonaan välistä, koska tuo aikaikkuna meni jo, hupsista.

Palaan huomenna vielä suunnitelmiini ja käyn myös heti aamusta InBody-mittauksessa pitkästä aikaa! Toki tiedostan, että kahden humalakerran, suolaisen ruoan ja muutenkin ruokailuvälien epämääräisyydestä johtuen tulokseni ei huomenna tule olemaan aivan sataprosenttisesti paikkaansa pitävä, mutta se on se tämän hetken tulokseni ja sillä mennään.

Tässä nyt tämän hetken kuulumiset ja anteeksi, kun en todellakaan ole ollut esimerkillinen! :( Haluan ajatella, että tämä aallonpohja (ja järkyttävä 10 kilon turpoaminen tämän vuoden alimmasta painostani...) on se, mikä vaaditaan, jotta tulevan syksyn ja talven tulokset tuntuvat vieläkin upeammilta!

Pala kesää

Kuva on omani

  ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 
ᴍɪᴄʜᴀᴇʟ ꜱʜʏɴᴇꜱ - ᴀ ʜᴏᴜꜱᴇ ᴍᴀᴅᴇ ᴏꜰ ʏᴏᴜ
1:38 ────❍──── 3:23
↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Lauantai oli aivan i-h-a-n-a! Ja jollain oudolla tavalla tuntui melkein ensimmäistä kertaa siltä, että oli oikeasti kesä, vaikka jouduimmekin hetken aikaa etsimään kohtaa, jossa tuuli ei tehnyt kesästä alkusyksyä. Löysimme kuitenkin paikan ja huolimatta ajatuksestani olla kokonaan alkoholiton, ystäväni olivat tuoneet yhden pullon kylmää proseccoa.

Korkki poksahti pirteänä, kaadoimme lasimme täyteen. Tuossa hetkessä olin niin uskomattoman onnellinen ja kiitollinen. Istuimme puistossa tunteja, kunnes lähdimme ystäväni kautta kävelemään ympäri kesäistä Helsinkiä. Ja vaikka olenkin viime aikoina haikaillut pelkästään Toscanan ja Soulin perään ,kesäinen Töölö on jotain niin rakasta minulle. Se on paikka, jossa edes huonot muistot eivät haittaa, koska olen kokenut liikaa hyvää. 

Sen kaduilla liikkuvat muistot siitä, miten muutin ensimmäiseen omaan asuntooni. Miten juoksin marraskuun kamalassa kaatosateessa Töölön kirjastoon, koska olin lukenut Eat, pray loven ja minulla oli niin polttava halu aloittaa jooga. Miten lähdin niin monena kesäiltana ulos hiukset vielä märkinä, korot kuumaan asvalttiin kopisten. Miten istuin erään unettoman yön jälkeisenä aamuna Temppelinaukiolla ja katsoin oranssiksi muuttuvaa kaupunkia. Miten ujolta I näytti, kun tapasimme muutama vuosi sitten ensimmäistä kertaa ja hän odotti minua kahvilan ulkopuolella...

Suuntasimme ystävieni kanssa kävelyn jälkeen ruokakaupan kautta luokseni ja pian muutama henkilö lisää liittyi pizzerian kautta asuntooni. Minulla oli niin ihanaa ja aurinkoinen asuntoni kimalteli kesää, ystäviä ja onnea. Söin omia ruokiani, kun muut söivät pizzojaan ja join vain muutaman lasillisen hyvää punaviiniä. Avasimme kaikki olohuoneen ikkunat ja parvekkeen oven, jolloin koko olohuoneen seinästä paahtoi sisään kesän aurinko ja istuimme lattialla musiikin virratessa välissämme. 

Tuntui kuin olisin meditoinut siellä kaiken iloisen puheensorinan, naurun ja alhaalta kantautuvan kesäisen Helsingin äänten keskellä. Olin niin sanoinkuvaamattoman onnellinen. 

Kuva on omani

Sunnuntaina sen sijaan nukuin liian pitkään ja juoksin ympäri asuntoani näennäisesti siivoten ennen kuin I saapuisi pitkästä aikaa luokseni. Piilotin pizzalaatikot, kaadoin muutamista punaviinilaseista loput juomat tiskialtaaseen, heitin vaatteeni piiloon vaatekaappiin, vein roskat, pesin astiat, kävin suihkussa ja hiukset vielä märkinä kasvoihini liimautuneena lakkasin varpaankynteni punaisella. Asia, jota en jostain syystä ikinä uskalla tehdä Soulissa, mutta josta tiedän I:n pitävän.

Siinä poukkoillessani ympäri asuntoa ja yrittäessäni piilottaa jälkiäni naureskelin sille kaikelle typeryydelle. Sille, miten yritin piilottaa jotain ihmeellisiä jälkiä sinkkuelämästäni niin kuin tämän ikäinen nuori nainen ei voisi olla hieman sotkuinen ja lauantain jäljiltä punaviinin tahrima. Mutta jotenkin tuo on sellainen puoli minussa, jota en halua I:n edelleenkään näkevän minusta. En ainakaan vielä. Sain siivottua juuri sopivasti, kun ovikello soi.

Maanantaina kävin heti aamusta kahdeksan kilometrin lenkillä ja olen niin helpottunut siitä, että olen pystynyt palaamaan takaisin juoksun pariin näinkin kivuttomasti! Minulla on ollut niin kova ikävä niitä aikoja, kun 10-12 kilometrin juokseminen oli nopea vajaa tunnin aamulenkki ja on ollut todella harmillista joutua aloittamaan uudestaan kolmen kilometrin lenkeistä. Mutta olen taas hyvässä rytmissä ja olen joka viikko nostanut juostavaa kilometrimäärää ilman ongelmia!

Loppupäivän pääasiassa vain nautin auringosta, I:stä ja ystävistä. Kävelimme I:n kanssa Töölöstä Hernesaareen ystäväni luokse ja hänen luotaan rannalle. Jotkut porukastamme kävivät uimassa, osa minä mukaan lukien jäi rannalle kirjan pariin. I ei koskaan ui Koreassa, mutta jostain syystä ulkomailla hän rakastaan uimista. Niinpä hän oli yksi lämpimään kesäveteen upottautuneista. Hänen palattuaan kuumille rantakiville katselin pisaroiden tipahtelua hänen ihollaan ja mietin, miten paljon halusin häntä juuri siinä hetkessä. Keskenmenon jälkeen meidän välillämme on ollut outoa, epämukavaa etäisyyttä enkä osaa rikkoa sitä.

Joka tapauksessa muutaman tunnin jälkeen kävimme syömässä ystäväni luona ja palasimme sitten takaisin auringon alle. Seuraamme liittyi muitakin ystäviä, tuttuja ja tuntemattomia. Nautimme isolla porukalla kaksi punaviinipulloa ja minulla on niin onnellinen olo siitä, että olen vihdoinkin löytänyt ihmisiä, jotka oikeasti pystyvät pitämään juomisen vain siinä muutamassa lasillisessa eivätkä tarvitse yhtään enempää.

 

Kuva on omani

Seitsemän aikoihin auringon laskiessa katosin taas keskusteluista. Oli kuin olisin ottanut askeleen taaksepäin pois siitä ihanasta hetkestä, missä olin ja mietin sitä, miten pitkälle olen päässyt ja miten ihanalta tämä kaikki muutos oikeasti tuntuu. Viime kesänä haikailin haavoittuneena edelleen kaiken vanhan perään ja mietin sitä vanhaa ystäväporukkaa, jossa aiemmin vietin kesäni. Kaipasin sitä, miten näennäisen hauskoja bilettäjiä me olimme. Oikea ryhmärämä, joka järjesti kaikki parhaimmat juhlat. 

Ja draamat. Niinpä eilen en tuntenut hetkeäkään kaipuuta mihinkään vanhaan ja tuntui jotenkin siltä kuin tuo ovi olisi nyt vihdoinkin kunnolla suljettu. Mikä on helpottavaa, koska olen ollut todella turhautunut siihen ristiriitaan, jossa tiedän asioiden olevan paremmin nyt, mutta silti minussa on elänyt kaipuu noihin vanhoihin aikoihin. Mutta ei enää. Eilen niillä kuumilla rantakivillä en kaivannut hetkeäkään sitä, mitä oli joskus. 

Kahdeksan aikoihin lähdimme I:n ja muutaman muun kanssa kävelemään takaisin Töölöön ja joukostamme tippui hiljalleen matkan varrella pois ihmisiä, kunnes vain minä ja I jäimme jäljelle taittamaan loppumatkan. Minun jo kömpiessä sänkyyn I istui vielä tumman oranssissa ilta-auringossa parvekkeellani ja vain tuijotti kesäistä kaupunkia.

Tämän päivän myrsky oli onneksi vain hieman tavallista tuulisempi päivä, joten käynti suurlähetystössä sujui ongelmitta. Muuten olen ollut tänään eilisestä liikkumisesta johtuen hieman tavallista väsyneempi ja päätimme, että tänään emme tee mitään kovin erikoista. Toki osansa vaikuttaa myös se, että olen ollut todella tiukalla ruokavaliolla, sillä minut pyydettiin nyt lauantaina malliksi ystäväni muotinäytökseen, mistä olen sekä kauhuissani että innoissani! Mallit eivät siis ole mitenkään "oikeita" malleja - olenhan aikamoinen pätkä - mutta haluan silti näyttää niin hyvältä kuin mahdollista!

Toivoisin, että saisin painoni laskettua 57 kiloon lauantaiksi, mutta en tiedä onko se realistista... Joka tapauksessa en tästä päivästä eteenpäin syö mitään muuta kuin hedelmiä, kasviksia ja itse tehtyä seitania päivällissalaatissa. Toivon, että ehtisin huomenna katsoa aamupainoni...

Joka tapauksessa, päivitän viime viikon lopun ja tämän viikon kaloreita ja painoja tänne myöhemmin tällä viikolla. Viimeistään torstaina! :)

Helsingissä jälleen...

Kuva on omani

Palasin eilen illalla takaisin Helsinkiin ja vastassa odottanut suoranainen kylmyys tuli suurena shokkina. I tulee tänne sunnuntaina ja ensi viikon tiistaina käymme Etelä-Korean suurlähetystössä viemässä kaikki viisumihakemukseen vaadittavat dokumentit sinne. Toivottavasti pääsemme tuon myrskyn keskellä hengissä perille ja takaisin... Tänään ilmeisesti poikkeuksellisen kauniina kesälauantaina aion kuitenkin nauttia tästä ystävieni kanssa, ilman alkoholia ja terveellisen ruoan kanssa!

Mutta sitten siihen tärkeimpään eli lukuihin: olen ollut todella hämmentynyt ja huojentunut siitä, miten paino on tasaantunut! Tässä raadolliset ja rehelliset luvut:

30.7.	Syötynä: 2643
	Poltettuna: 2505
	Yhteensä +138
31.7.	Syötynä: 3462
	Poltettuna: 2399
	Yhteensä: +1063
1.8.	Syötynä: 5088
	Poltettuna: 2410
	Yhteensä: +2678
2.8.	Syötynä: 2452
Paino: 61.4 kg	Poltettuna: 2150
	Yhteensä: +302
3.8.	Syötynä: 1176
Paino: 60.5 kg	Poltettuna: 2368
	Yhteensä +1192
4.8.	Syötynä: 1789
Paino: 59.9 kg	Poltettuna: 2417
	Yhteensä: -628

 

En voinut uskoa, että painoni oli tuollaisten järkyttävien lukujen jälkeen kuitenkin "vain" hieman yli 61 kiloa ja nyt paino on jo normalisoitunut alle 60 kiloon! Aluksi olin ajatellut, että en olisi olleenkaan kirjannut kalorilaskuriin noiden huonojen päivien lukuja ja jatkanut niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta totuus on se, että ne syödyt kalorit ovat jo minussa enkä voi vain pyyhkiä niitä pois. 5088 kaloria. Plussaa melkein 3000 kaloria?! 

Ja silti paino on jo tippunut takaisin 59-alkuisiin lukuihin... Otan tämän minulle lahjoitettuna toisena mahdollisuutena enkä mokaile näin enää ikinä. Tänään aamulla kävin hieman yli kuuden kilometrin lenkillä ja olen vain jotenkin niin helpottunut ja onnellinen kaikesta. Nyt syön nopeasti tomaattinyhtökaurapastaa, laittaudun ja lähden ulos hyytävän kylmältä tuntuvaan Helsingin kesään. Kun on ehtinyt tottua 35-asteen päiviin, tuntuu tämä lokaaleille lämpimältä tuntuva päivä minulle lähes talvelta!

Ahmimisjakson jälkeen...

Kuva on netistä

Mietin tätä pääasiassa itselleni, mutta ajattelin, että tästä voisi olla hyötyä muillekin, joten jaan nämä vinkit myös täällä!

1. Siirry saman tien sellaiseen ruokavalioon, jolla toivot jatkavasi, mutta pidä tuo ruokavalio hieman modifoituna muutamana ensimmäisenä päivänä

Esimerkiksi omalla kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että aamupuuroni on tavallista pienempi, samoin päivälliseni, mutta muuten palaan takaisin sellaiseen ruokailutapaan, jonka tiedän toimivan minulle. 

2. Syö enemmän kasviksia, hedelmiä ja marjoja

Nämä auttavat kehoasi puhdistamaan itseään, kuidut auttavat suoliston tyhjennyksessä ja suolistosi hyvä bakteerikanta tulee ruokituksi. Etenkin mikäli olet ahminut roskaruokaa etkä vain pelkkää kotiruokaa, olet tullut antaneeksi kunnon herkkubuffetin suolistosi huonoille bakteereille ja näin ollen kehosi huutaa lisää tuota roskaa.

Bakteerikantasi uudistuu parin viikon välein, joten kun pidät itsesi erossa huonosta sokerista, liiasta rasvasta ja suolasta niin uusiutunut bakteerikantasi tulee olemaan täynnä hyviä bakteereja! Huonojen bakteerien kuoleman voi kirjaimellisesti tuntea: yhtäkkiä mielesi ei vain enää pyydä mitään herkkuja, kun suolistosi ei lähetä tälläistä signaalia!

Lisäksi hevi-osaston ruoat ovat pääasiassa hyvin alhaisen kalorimäärän ruokia, joten voit syödä niitä enemmän, jolloin sinulle tulee tunne siitä, että olet täynnä vaikka et oikeasti olisi syönyt paljoakaan.

3. Suosi matalarasitteisia liikuntamuotoja kuten kävelyä

Olen todennut kävelyn olevan minulle paras liikuntamuoto ahmimisen jälkeen, koska se ei kerrytä lihaksiin niin paljoa nestettä kuin esimerkiksi HIIT- ja salitreenit. 

Lisäksi käveleminen ei rasita kroppaa samalla tavalla kuin vaativammat lajit, joten vaikka kaloreita kuluukin, et luultavasti ole samalla tavalla väsynyt kuin kunnon salitreenin jälkeen. Iisimpi liikkuminen pitää huolen siitä, että kehosi stressitasot eivät nouse liian korkeiksi vaan keho päästää ylimääräisen veden pois nopeasti!

Kehosi on myös ahmimisen jälkeen aikamoisella koetuksella, joten on hyvin mahdollista, että liian rankka treeni vain pahentaisi oloasi mikä taas tuo tunteen aivan täydellisestä epäonnistumisesta. On siis tärkeää aloittaa sellaisella liikuntamuodolla, joka tuo onnistumisen tunteen!

4. Yritä löytää jokin kultareunus

Tämä on vaikea steppi, mutta jokaisessa mokassa on jotain hyvää ja on tärkeää löytää se! Omalla kohdallani hyviä puolia ovat esimerkiksi seuraavat: edelleen vahvempi tunne siitä mikä on oma polkuni (alkoholittomuus ja mahdollisimman terveellisesti eläminen), kiitollisuus siitä, että saan vihdoinkin "palata kotiin" ja nauttia kunnon ruoasta, ylpeys siitä, että olen katkaisemassa tämän putken NYT sen sijaan, että antaisin sen jatkua esimerkiksi koko viikon, koska "tämä viikko on jo pilalla muutenkin".

5. Pidä itsesi kiireisenä seuraavien muutaman päivän ajan

Älä jää miettimään mokaasi, vaan keskity tekemään niin paljon etenkin mukavia asioita kuin pystyt! Voi tuntua "väärältä" antaa itselleen lupa esimerkiksi elokuvailtaan, koska haluaisit vain rankaista itseäsi, mutta on tärkeää osoittaa itsellesi, että ahmimiselämässä ei ole mitään, mitä haluaisit ja että ruoho on niin paljon vihreämpää aidan tällä puolella!

Tee pieniä mukavia asioita itsellesi: sheivaa, laita uudet kynsilakat, tee jalkakylpy, kasvomaski, vaihda petivaatteet, siivoa huone/asunto jne. Nämä asiat helpottavat tekemään rajan menneen ahmimisen ja nykyisyyden välille, kun et vain jätä itseäsi samaan fyysiseen tilaan - kehossasi ja ympäristössäsi - kuin missä olit ahmiessasi.

Korealaisen dieettaamisen numero 1 vinkki: asettele kaikki ruokasi nätisti huolimatta siitä, mitä olet syömässä! Lounaaksi on neljä omenaa? Mahtavaa, paloittele ne ja laita johonkin sievään astiaan. 

Mikäli et omista tarjotinta, jolle voisit asettaa kulhon, haarukan ja lautasliinan, jo pelkkä kunnon lautasliina tuo ruokailuun pientä juhlavuutta ja koet olosi kylläisemmäksi ruokailun jälkeen. 

Toivottavasti näistä oli jotain apua ja muista, että et ole yksin! Loppuun yksi todella motivoiva video eli: never give up! 

Häpeällisen huono alku tälle viikolle

 

Kuva on netistä

Lauantaina laitoin päälleni kullan värisen satiinisen mekon, jonka kaula-aukko paljasti aivan liikaa korealaisten standardien mukaan, mutta minusta tuntui upealta eikä I:täkään selvästi haitannut asuvalintani. Kävin syömässä ravintolassa ja sen jälkeen jatkoimme vielä muutamille korkealle kattojen yläpuolelle. Sunnuntaina tapasin I:n sisarukset ja totesin, että vihaan sitä etteivät korealaiset laske sojua alkoholiksi, vaan tavalliseksi ruokajuomaksi. Ja miten paljon vihaankaan olla humalassa.

Lauantaina minusta tuntui jumalaiselta, kun kävelin korkeilla koroilla I:n vierellä viinin ansioista hieman tavallista kevyempänä. Mekkoni lyhyt helma liehui kevyessä yötuulessa ja keräsimme katseita. Sunnuntaina olin humalassa, vihasin sitä ja päästyäni kotiin jo kuuden aikoihin alkuillasta, panikoin. Humala oli ahdistava paksu peitto, joka hivuttautui päämäärätietoisena päälleni ja minun oli saatava se pois niin nopeasti kuin mahdollista. Joten söin, söin ja söin.

Yritin kuunnella kaikkia niitä biisejä, joiden tahtiin aiemmin tanssin aamuyöhön asti iso hymy kasvoillani, mutta nyt en vain enää pystynyt tuohon. En voi enkä halua. Humalatilaan liittyy edelleen paljon viime vuosina tapahtuneita traumoja, joiden takia pelkään viettäväni loppupäivän vain itkiessä mennyttä. Mutta toinen syy on yksinkertaisesti se, että en vain ole enää sellainen kuin olin joskus. 

Ennen minua ei haittanut käyttää seuraavaa päivää darrassa, vaan se oli hauska naurun aihe ystävien kesken. Ennen minua ei haitannut se, että sain vain muutaman tunnin unta yön aikana. Ennen minua ei kiinnostanut se, että humalassa oleminen on kirjaimellisesti kehon myrkytystila. Aiemmin sillä ei ollut mitään väliä, miten paljon rasvaa ja kemikaaleja upotin kehooni alkoholin ja roskaruoan muodossa.

Nyt kaikella noilla oikeasti on väliä ja olen saanut kuulla siitä ihmisiltä kyllästymiseen asti. Mutta ne isoimmat vastaan vänkääjät, ne eniten tiellä olleet ihmiset, ovat poistuneet elämästäni ja nyt minulla on oikeasti ollu mahdollisuus olla minä itse. Ei enää se bilemimä, vaan terveydestään sairaalloisesti huolta pitävä urheilullinen minä. 

Tai siis minun pitäisi olla. Olen nimittäin klassisesti taas ahminut kaksi päivää putkeen ja vihaan sitä, että näin käy aina, kun olen vähääkään poikennut normaalirutiineistani. Tästä on tullut tapa, jota noudatan sokeasti kaikkiin mahdollisiin syihin vedoten. Tällä kertaa ensiksi siihen, että heinäkuun viimeisen päivän voi vielä mässäillä ja eilisen sen takia, että maanantailta jäi vielä sipsejä syömättä, joten kävin ostamassa useasta eri kaupasta lisää roskaa. M-i-t-ä-?

Tänään ja huomenna myrkyistä vieroittautuminen tulee olemaan rankkaa, mutta minun on vain (taas...) käytävä se läpi. Sunnuntaina sentään kävelin paljon, maanantaina samoin ja eilen aamukävelyn lisäksi tein iltapäivällä vielä kunnon 40 minuutin HIIT-treenin, joten olen onneksi liikuttanut kehoani enemmän kuin aiemmilla ahmimiskerroilla. 

Mutta ei tämä voi näin mennä, herran jumala.... Nousen taas täältä tahmasta. Kyllä minä vielä tulen valmiiksi. Minun on pakko.

Il ritorno pt. 2

Keskenmenon biologinen selitys on luonnon pyrkimys pyrkiä varmistamaan se, että syntyvät lapset olisivat mahdollisimman terveitä

Kaksi päivää sen jälkeen, kun kirjoitin edellisen merkinnän, lähdin verenvuodon takia päivystykseen. Viimeisen viikon ajan kaikki ympärilläni ovat vakuuttaneet siitä, että yksi ensimmäisen raskauden keskenmeno ei ole ennuste tulevasta. Viime viikonloppuna I:n äiti kertoi minulle, että hän kävi läpi kaksi keskenmenoa ennen kuin sai kolme täysin tervettä lasta. Ja että ilman noita keskenmenoja I, juuri sellaisena kokonaisuutenaan kuin hän on, ei olisi koskaan syntynyt.

Rehellisesti sanottuna olen oikeastaan loppujen lopuksi helpottunut ja alun epäuskon jälkeen myös I on rauhoittunut. Olemme sopineet, että mitään ylimääräistä pelleilyä pillereiden kanssa ei enää tapahdu ja olen oikeasti iloinen, että I pääsee kokemaan koko ensimmäisen raskauden sitten, kun sen aika on. Se on myös se surullisen asian kultareunus, johon I on hirttäytynyt. Kumpikin on myös onnellinen ja ylpeä siitä, miten pitkälle me olimme oikeasti valmiita hyppäämään yhdessä.

Muille kertominen on ollut vaikeinta, mutta nyt kaikki tietävät. Ja elämä jatkuu. Enkä halua kuulostaa tunteettomalta, koska sitä en todellakaan ole, mutta olen helpottunut, että pystyn keskittymään siihen, että saan elämäni tasaiseksi täällä, Italiassa, Suomessa, kaikkialla. Olen helpottunut siitä, että minun ei tarvitse kokea raskautta yksin tai I:n vanhempien tuella.

Olen helpottunut siitä, että ehdin vielä näkemään itsestäni sen version, jonka tiimoilta tämän blogin perustinkin. Aloitin jo aiemmin kirjoittamaan luonnosta ortoreksiamatkani viimeisestä luvusta ja jatkan sitä nyt. Samalla täytän viimeinkin puuttuvat tiedot tekemistäni blogisivuista. 

Painoni oli sunnuntaina 58.9 kiloa ja eilen kävin ensimmäisellä juoksulenkillä pitkään aikaan. Minussa on outoa aiemmin kokematta jäänyttä tyhjyyttä, mutta tiedän, millä täytän sen enkä enää pelkää mitään. Se kaikki, mihin olin valmis loikkaamaan ja mihin olen jo loikannut, ei ole mitään siihen verrattuna, että annan itseni vihdoinkin muotoutua minuksi. Tosin monessa mielessä olen jo "perillä", mutta voin kirjoittaa noista myöhemmin lisää! 

Tämä ei ollut se jatko blogilleni, mitä olin ajatellut, mutta olen onnellinen, että minulla on jotain tuttua, mihin palata.

Syyllisyyden purkua

Kuva on omani

Ensinnäkin haluan pyytää anteeksi sitä, että tämä blogi ei enää hetkeen ole ollut nimensä veroinen. Ja tämän avautumisen jälkeen aion palata takaisin ihanaan ortoreksiahöttööni enkä myöskään enää sensuroi itseäni täällä blogissa. Sillä myönnän, että yksi kirjoittamisen lopahduttanut tunne oli se, että en yksinkertaisesti kehdannut tuoda aitoja ajatuksiani esiin mitä tulee ruokaan, liikuntaan ja kehooni. 

Nyt kuitenkin olen enemmän kuin valmis sensuroimattomuuteen ja alan vihdoinkin täyttää tuon luomani Uudelleenohjelmointi-sivun sisältöä! Painoseurantaa en raskauden takia voi tehdä järkevästi, mutta kehonkoostumusmittauksissa aion käydä vähintään kerran kuukaudessa. Mittoja on nimittäin myöskään turha ottaa alkuraskauden jälkeen, sillä tiedän turpoavani joka tapauksessa. Näin ollen kehonkoostumusmittaus on ainoa järkevä tapa mitata kehoni edistystä. 

Edellisen kunnon tekstin jälkeen olemme käyneet Soulissa ja sieltä matkustin I:n työmatkan mukana New Yorkiin. Nyt olemme laskeutuneet Helsinkiin ja olemme täällä niin kauan kuin mahdollista. I on liikuttavan hämmästynyt suomalaisesta valoisasta kesästä ja nauttii silmin nähden siitä, miten erilaista elämäntahtimme on Helsingissä verrattuna Souliin. Soulissa hän ei oikeastaan ikinä ole parvekkeellamme, mutta Töölön asunnossani hän lähes asuu siellä ja on monena iltana vielä jäänyt sinne istumaan, kun minä olen jo mennyt nukkumaan.

 

Kuva on omani

Toscanasta lähtö oli oikeasti minulle todella vaikeaa ja itkun pidätteleminen oli välillä mahdotonta. Nonnan pehmeä ja lämmin hyvästelyhalaus tuntui veitseltä kurkullani ja nytkin tätä tekstiä kirjoittaessani kyyneleet aloittavat itsepäisen matkansa silmäkulmiini. Yhtäkkiä huomasin kaipaavani minua. Sitä, että olen yksin. Ilman ketään miestä tai minulle valmiiksi suunniteltua tulevaisuutta. 

Ja samaan aikaan kuitenkin huomasin kaipaavani kaipuuta. Sellaista, joka repi minua rikki, sai minut hulluuden partaalle ja joka teki I:stä niin todellisen minulle. Nyt hän on "vain" läsnä koko ajan, joka päivä ja yhtäkkiä havahduin kauhun ja syyllisyyden painoon siitä, että minulla oli ikävä sitä, kun I ei ollut niin helposti ulottuvissani. Kun koko kehoni tarvitsi häntä iholleni enemmän kuin ruokaa tai vettä ja kun pelkästään hänen äänensä kuuleminen sai sydämeni läikähtämään rakkaudesta.

Tosin... En voi kieltää, ettenkö häidemme jälkeen olisi tarvinnut I:tä kuin olisin ollut nääntymäisilläni joka ikinen hetki, kun kehomme eivät ole olleet kietoutuneina hikisinä toisiaan vasten. Enkä voi vieläkään kieltää sitä, ettenkö voisi aivan hyvin viettää koko päivää makuhuoneessa ja ajatellen, miten ihanan erilaista päälläni oleva paino on nyt, kun se on aviomieheni eikä vain seurustelukumppanin tai kihlatun. Tästäkin huolimatta kaikki on nyt pehmeämpää ja syvempää. 

 

Kuva on omani

Kuitenkin huomaan kaipaavani entistä minää, mikä se ikinä onkaan. Luulenkin, että entinen minä on sellainen versio, joka ei ole koskaan ollut olemassa ainakaan kovin johdonmukaisesti ja uskonkin kaipaavani oikeasti vain joitain kullalla koristeltuja hetkiä. Hetkiä, jotka olivat oikeasti elämäni upeimpia, mutta jotka eivät olleet se koko totuus. 

Kun poljimme serkkuni kanssa lähes kaksi tuntia Arezzosta Arno-jokea pitkin Bibbienaan vain, koska hän halusi vihdoinkin kertoa pitkäaikaiselle ihastukselleen tunteistaan kasvotusten. "Mamma mia, Jacopo", huudahdin hiestä märkänä, kun olimme polkeneet vasta hieman yli tunnin ja saavuimme pieneen Rassinan kylään. "Amo l'amore (rakastan rakkautta)!", serkkuni nauroi minulle nostaen kummatkin kätensä ilmaan pyörän ohjaustangolta enkä voinut olla hänelle vihainen. 

Illalla poljimme takaisin pyörien koreissa muutama pullo punaviiniä ja serkullani ensisuudelma rakkautensa, nykyisen kihlattunsa kanssa. Tämä kaikki on se, mikä nousee pintaan. Kaikki ne loppukevään tuoksut, peltojen, joen ja rakennusten värit ja se, miten ei ollut muuta kuin se kaikki, mitä oli juuri siinä hetkessä. Vaikka realistisesti seuraavina päivinä en tehnyt muuta kuin pyöräillyt Coopiin ostamaan sellaisen määrän herkkuja, joka olisi riittänyt juuri täydellisesti isolle italialaiselle perheelle ja loput kaksi tai kolme päivää olin linnoittautuneena neljän seinän sisään heittämään elämääni hukkaan. 

Kun käyn noita muistoissani onnellisia hetkiä läpi ja asetan niitä oikeisiin mittasuhteisiin, ymmärrän, että kyse on usein oikeasti vain yksittäisistä hyvistä hetkistä ja näen sen, miten paljon onnellisempi ja tasapainoisempi olen nyt. Pelkästään, kun vertaan itseäni siihen, millainen olin tämän blogin aloittaessani, en voi uskoa sitä muutosta, jonka olen saanut aikaan fyysisessä ja mieleni voinnissa! Mutta silti olen öisin maannut valveilla yrittäen karkottaa pois jatkuvasti mieleeni uudestaan palavaa kysymystä: olenko minä oikeasti ollut tähän kaikkeen sittenkään valmis?

Vielä tämän vuoden tammikuussa olin varma, että meitä ei oikeasti ollutkaan tarkoitettu yhteen I:n kanssa ja nyt olemme naimisissa ja odotan hänen lastaan. Olen muuttamassa pääasiallisesti asumaan toiseen maahan ja pelkästään siinä on paljon oppimista, mutta lisäksi tulevaisuuden nuorallataiteiluun kuuluu se, miten ihmeessä saan omista vanhemmistani yhtä rakkaita lapsilleni kuin mitä I:n vanhemmista tulee. Ja haluanko lasteni oppivan suomea vai italiaa vai kumpaakin. Ja miten ihmeessä he oppisivat nuo kielet, kun vain toinen vanhemmista osaa puhua niitä? 

Yhtäkkiä en voikaan tulla ja mennä miten haluan vaikka tätähän minä aina halusin silloinkin, kun tein äkillisiä liikkeitä Suomen ja Italian välillä. Halusin jonkun turvallisen pysyvän paikan. Ja missä ikinä olinkin suurin minua hitaasti tappanut kaipuu oli I:n viereen ja arkeen. Esikoisemme on oikeasti kokonaan minun vastuullani vähintään vuoden ennen kuin I palaa armeijasta. Mitä jos en osaa? Miten pystyn paniikissa soittamaan esimerkiksi hätäpuhelua, kun tuollaisen puhelun tekeminen omalla äidinkielelläänkin on vaikeaa? 

Tällä hetkellä kaikki Soulissa oleva aiheuttaa ahdistusta, joka puristuu rintakehääni ja painuu syvälle minuun itkuiseksi palloksi. Ja ainoa asia, mitä haluaisin tehdä, olisi ottaa ensimmäinen mahdollinen lentokone takaisin Italiaan. Palata turvaan, jossa minun ei tarvitse uskaltaa elää vaan saan ainoastaan haaveilla. Enkä pysty sanoittamaan näitä tunteita kenellekään läheiselleni, sillä koen tästä kaikesta niin paljon syyllisyyttä.

Syyllisyyttä kaikesta siitä, mitä I on tehnyt vuokseni etenkin kun tiedän, että tämä on elämä, jonka olen ihan vilpittömästi halunnutkin eikä mikään siellä menneisyydessä ole nykyisyyteni arvoista. (Niin paitsi se ortoreksia-aikani, jonka osalta häpeän sitä, että en vieläkään päässyt siinä samaan kuin mihin pari vuotta sitten pääsin.)

 

Kuva on omani

Kaipaan jotain outoa vapautta, jota en kuitenkaan osaa tuntea silloin, kun olen siinä vapaudessa. Ja tiedän, mitä Jacopo sanoisi, jos kertoisin hänelle tämän kaiken. Hän nauraisi, pyörittäisi päätään ja sanoisi: "Voi Minni, eikö ole niin ihanaa, että elämä muuttuu eikä polje paikoillaan!". Ja minä vastaisin vain puolikkaalla sydämellä "on", sillä jokin minussa kuitenkin kaipaisi jotain muuta. 

En koskaan ajatellut tuntevani näin. En koskaan ajatellut, että saatuani unelmaelämäni kaikki minussa huutaisi paluuta vanhaan. Joka kerta, kun katson I:tä minuun sattuu tuntea näin ja toisaalta yritän myös olla armollinen itseäni kohtaan, sillä oikeasti tämä vuosi on ollut todellinen tieltä raivaaja elämässäni. Asiat ovat tapahtuneet niin nopeasti ja nyt raskaana ollessani olen jotenkin havahtunut siihen, miten peruuttamattomia moni näistä muutoksista on. Ensi vuoden helmikuussa minun täytyy oikeasti osata pitää huolta kokonaisesta toisesta elämästä.

Ja silti niin paljon on oikeasti hyvin. Enkä ehkä juuri nyt koe olevani vielä valmis, mutta voin kasvaa siihen. Eräs toinen serkkuni, neljän lapsen äiti, totesi meille, että pahin virhe, minkä voi vanhempana tehdä, on luulla tietävänsä jo kaiken. Jokainen lapsi on niin erilainen, että edellisten lasten tuomasta kokemuksesta ei välttämättä ole lähes ollenkaan hyötyä. Joskus pelkästään haittaa, jos lapsia yrittää runnoa liian samanlaisiin muotteihin.

Enkä minä ole Soulissa yksin, vaan koko I:n perhe on tukenani. Jotenkin maagisesti he ovat hyväksyneet minut osaksi elämäänsä ja I:n vanhemmat laskevat suurin piirtein päiviä ja tunteja siihen, kun heidän ensimmäinen lapsenlapsensa syntyy. Yksistään tämä palauttaa minut aina nykyhetkeen ja saa minut kiitollisuuden kyyneliin siitä, millaista elämäni on ja millaisten ihmisten ympäröimänä saan sitä viettää. Tiedän, että rumat kielet puhuvat siitä, että tämä on jonkinlainen rahallinen ja I:n perheen yritykseen liittyvä avioliitto, jonka on tarkoitus helpottaa mahdollista laajentamista Italiaan, mutta jostain syystä tämä ei edes häiritse minua. They keep on talkin', I keep on walkin'.

 

Kuva on omani
Juuri nyt, kirjoitettuani tämän kaiken ulos, oloni tuntuu kevyemmältä. Everything works out for me, everything works out for me... Saan olla hämmentynyt ja peloissani, mutta en voi antaa sen viedä minulta tulevaisuuden pohjaani. Enkä halua syksyllä katsoa tätä kesää suoraan silmiin ja todeta, että oli maailman typerintä, että en nauttinut täydellä sydämellä näistä ihanista hetkistä I:n ja perheeni kanssa. En halua jatkuvasti elää menneisyydestä menneisyyteen, sillä siten menetän kaiken, millä on juuri nyt oikeasti väliä. 

Minulle on annettu niin paljon ja minun täytyy pitää siitä kaikesta huolta. Terveydestäni, I:stä, meidän lapsestamme, ystävistäni, perheestäni. Sillä loppujen lopuksi, kun pysähdyn paikoilleni ja päästän irti siitä valheellisesta muka täydellistä elämää eläneestä Minnistä, jonka kesämekko hulmusi pyörän selässä pitkin Toscanan hiekkateitä, olen niin rakastunut siihen elämään, jota saan elää nyt. 

Rakastan niitä kaikkia pieniä kahviloita ja putiikkeja, joita Soul kuhisee. Rakastan sitä jumalaista näkymää, joka ikkunoistamme avautuu sekä kohti keskustan välkkyviä valoja että kohti sumuisia kukkuloita. Rakastan sitä, miten olen huomaamattani edistynyt korean ymmärtämisessä ja puhumisessa. Rakastan sitä, miten aivan suurimpien ostoskatujen kupeessa voin piiloutua temppelipihan hiljaisuuteen ja tuijottaa puissa sääntäileviä lintuja. Miten voin hetkessä kävellä ylös kukkuloille ja pitää käsissäni koko Soulia.

Rakastan niitä kahden kulttuurin outoja kohtaamisia, joita minun ja I:n välillä edelleen on. Kun tuijotamme toisiamme hämmennyksen vallassa emmekä ole varma vitsaileeko toinen vai onko hän tosissaan. Ja oikeastaan kai rakastan juuri sitä, että minua ei saa lopullisesti kahlehdittua korealaiseen kulttuuriin vaikka miten yrittäisin vaikka se tarkoittaakin sitä, että en koskaan kuulu aivan täydellisesti joukkoon. Rakastan, että mikään outouteni ei tule kenellekään yllätyksenä, sillä minulta ei odoteta paljoakaan. 

Kuva on omani

Niin, nyt, kun olen saanut tämän kaiken oksennettua ulos, tulevaisuuteni ei näytäkään yhtään niin huonolta kuin miltä se näytti aiemmin. Mitä menneisyydessä tapahtuikin on sellaista, että kukaan meistä ei koskaan pääse aivan sataprosenttisesti takaisin juuri siihen autenttiseen kokemukseen. Edes minä tässä ortoreksiahaaveilussani. Tiedän, että niin moni asia on muuttunut, jotta voisin tulla täsmälleen samaksi versioksi kuin mitä olin vuonna 2021 ortoreksiani kukintavuonna, mutta toisaalta uskon, että minulla on nyt paljon enemmän työkaluja pysyäkseni tuolla, kun sinne taas uudelleen pääsen. 

29.1.2022 kirjoitin tänne jotain, mikä on tullut todeksi ja josta minun täytyy olla kiitollinen: 

Ei. Minsta tulee jotain enemmän kuin monista. Eikä se tule olemaan helppo elämä, ei missään nimessä eikä moni haluaisi elää elämääni! Mutta se on minulle tarkoitettu ja otan sen vastaan, sillä vain minä pystyn täyttämään tuon roolin. Tästä tulee sekopäisin, ihanin, rauhallisin, hulluin, retrofiltteröidyin ja pehmein kappale elämässäni ikinä. Se pehmeä alternative popmelodia, joka ansaitsisi niin paljon enemmän kuin mitä valtavirralta saa.

Uuden ajan alku

Kuva on omani

Kaikki oli juuri niin maagista kuin olin unelmoinutkin. I näytti maailman komeimmalta mieheltä ja minusta ei tuntunut lihavalta häämekossani. Häät olivat korealaisesta näkökulmasta vaatimattomat, mutta sillä minimaalisella ajalla, joka meillä oli käytettävissä, kaikki oli enemmän kuin olisin voinut toivoa. Valojen lukeminen ääneen oli pelottavampaa kuin mitä olin odottanut. Vaikka olin lukenut omat valani ääneen monta kertaa, tuli niistä jollain tavalla tosia vasta, kun muutkin kuulivat kaiken sen, miltä minusta on tuntunut ja tuntuu edelleen. 

I pystyi pidättelemään kyyneleitään juuri niin vähän aikaa, kun olin ajatellutkin, mutta hämmästyin ehkä jossain määrin omasta tunteikkuudestani. Niin pitkään asiat ovat vain menneet jyrinällä eteenpäin eikä minulla edes ole ollut aikaa miettiä mitään. Nyt kuitenkin tuossa hetkessä tuntui, että koko maailma pysähtyi hetkeksi ja minäkin sain vedettyä kunnolla happea ensimmäistä kertaa useisiin kuukausiin.

Monet kuvaavat häissä turhauttavimmaksi asiaksi sen, että kuukausien, joskus jopa vuosien rankka työ ja järjestely on loppujen lopuksi ohi vain muutamassa kymmenessä minuutissa. Mutta minusta tuntui siltä, että tuo meidän hetkemme kesti vähintään tunnin. Niin täydellisesti olin siihen hetkeen kietoutuneena. Tuntuu edelleen absurdilta, että loppujen lopuksi kaikki meni näin helposti minun edes itse järjestämättä suurinta osaa koko toimituksesta. Tuntuu naurettavalta katsoa niitä vuosia, jolloin yritin hiki otsalla ja kirosanat huulilla saada palapelin paloja kasaantumaan järkeväksi kuvaksi kuitenkin samaan aikaan koko ajan tiedostaen sen, että minun pitäisi päästää irti.

Tiedän, että monille naimisiinmeno on vain nimi paperiin, mutta minulle tämä merkitsee niin paljon enemmän ja minusta tuntuu erilaiselta nyt, kun olen oikeasti vaimo. 

Kuva on omani

Häitä seuraavana aamuna heräsin väsyneenä, mutta onnellisena I:n viereltä. Olimme juhlineet hieman pienemmällä porukalla aamuyöhön ja vaikka en juonutkaan yhtään alkoholia, tunsin valvomisen silti kehossani. Ja jokin siinä hetkessä sai minut kertomaan I:lle pahan olon tunteistani ja raskausepäilyistäni, vaikka kaduinkin heti sitä, että olin avannut suuni. I kysyi olinko tehnyt testin, mutta pudistin päätäni. 

"Jos tämä jatkuu vielä ensi viikolla, niin teen sitten."
"Miksi odottaa niin pitkään, jos pahoinvointia on kuitenkin jo ollut viikkoja?" 

Istun hiljaa sängyn reunalla enkä uskalla sanoa mitään. Koska en tiedä, mitä teen jos testin tulos olisi negatiivinen. Koska en tiedä, mitä ajattelisin, jos testi olisi positiivinen. Koska kaikki vaihtoehdot tuntuvat pelottavilta ja musertavilta. Koska kaikki vaihtoehdot muuttavat identiteettiäni tavalla, johon en ehkä ole valmis. 

Loppujen lopuksi I lähti hakemaan testipakettia ja odotimme hiljaa tuloksen valmistumista. Tiesimme siinä kohtaa kumpikin, että en ollut aina niin täsmällinen e-pillereitteni kanssa kuin minun olisi pitänyt olla ja kun I käänsi valkoisen liuskan ympäri ja kaksi tumman vaaleanpunaista viivaa katsoi meitä takaisin, minussa vaeltanut levottomuus käpertyi viimeinkin kissan lailla kerälle ja rauhoittui paikoilleen. 

Pelottaako minua? Pelottaa. Olenko huolissani siitä, miten pystyn pitämään huolta jostain toisesta, kun en välillä osaa edes pitää huolta itsestäni? Olen. Mutta tiedän samalla, että jotenkin asiat järjestyvät ja tämän oli tarkoitus mennä juuri näin. Tämän on tarkoitus tapahtua juuri nyt. 

29.1.2022 kirjoitin tänne blogiinkin sanat, jotka voin todellakin ovat tulleet todeksi:

Eikä se tule olemaan helppo elämä, ei missään nimessä eikä moni haluaisi elää elämääni! Mutta se on minulle tarkoitettu ja otan sen vastaan, sillä vain minä pystyn täyttämään tuon roolin. Tästä tulee sekopäisin, ihanin, rauhallisin, hulluin, retrofiltteröidyin ja pehmein kappale elämässäni ikinä.

Enää muutama päivä häihin...

Kuva on omani

Viime viikon lauantaina I:n äiti, sisko ja siskon muutama ystävä järjestivät minulle maailman ihanimmat polttarit. Ja vaikka en koskaan ole täysin ymmärtänyt polttareiden ideaa (miksi juhlit "viimeistä viikkoa/viimeisiä päiviä vapaana, kun olet tässä kohtaa ollut yhdessä kumppanisi kanssa yleensä jo pienen ikuisuuden?) niin lauantai oli jotain sanoinkuvaamattoman ihanaa! Yksistään jo se, miten minut on otettu vastaan I:n perheessä, saa minut aina hymyilemään, mutta myös se, miten I:n siskon ystävät olivat vilpittömän innoissaan puolestani, teki oloni rakastetuksi ja tärkeäksi.

Paino on tipahtanut hieman eli nyt se on pysynyt 58-59 kilossa ja tähän se tulee jäämäänkin. Nyt tärkeintä on pysyä erossa sokerista ja suolasta, jotta minussa ei ole tippaakaan ylimääräistä vettä lauantaina! 

Kuva on omani

Äitini ja paras ystäväni saapuvat Souliin huomenna ja isäni sekä muutama serkkuni perjantaiaamuna. Yritän pysyä rauhallisena, jotta kehoni ei kerrytä ylimääräistä vettä, mutta en voi sille mitään, että pyörittelen päässäni samanaikaisesti useita eri tehtävälistoja. Osa asioista on sellaisia, joista I on luvannut pitää huolta, mutta joita pidän silti kuin varuiksi omilla listoillanikin, jotta ne asiat eivät vahingossakaan unohdu. 

Olen tällä viikolla tuntenut enemmän pahaa oloa kuin normaalisti, mutta uskon sen johtuvan vain piilostressistä ja mahdollisesti muutoksista ruokavaliossa. Jos häiden jälkeen tilanne ei parane, ryhdyn kunnolla selvittämään sitä, mistä tämä johtuu. Nyt haluan vain keskittyä selviämään tästä viikosta...

Painojumituksesta

Kuva on omani

Huolimatta kauniista sanoistani edellisessä tekstissä painon jumitus alkaa oikeasti ahdistaa. Luvut ovat liikkuneet 59 ja 61 välillä riippuen hieman siitä, kuinka huonosti tai hyvin olen nukkunut ja miten paljon suolaa olen päivän aikana syönyt. Miten on taas voinut kulua kohta neljä kokonaista kuukautta enkä vieläkään ole edes lähellä painotavoitteitani?! Milloin minusta tuli näin surkea laihduttamaan ja miten voin epäonnistua painonpudotuksessa kaikista maailman kolkista juuri Etelä-Koreassa? Näännytyksen ja dieettien ihmemaassa!

Lisäksi lievä pahoinvointisuus on jatkunut aaltoilevana. Joinakin päivinä sitä on enemmän, toisinaan taas ei ollenkaan. Olen yrittänyt miettiä onko syömissäni ruoissa jotain ainesosia, joista kehoni ei pidä ja jotka mahdollisesti aiheuttavat jonkinlaisen allergisen reaktion, mikä selittäisi sen, että paino pysyy samana päivästä ja viikosta toiseen. Olen syynännyt vainoharhaisena jokaisen syömäni ruoka-aineen pakkausselosteen ja yrittänyt miettiä, miten saisin tämän turhauttavan jumituksen keikautettua eteenpäin. 

Joka tapauksessa häämekon etsintä sujui painojumituksesta huolimatta yllättävän hyvin ja nyt voin sen suhteen olla rauhallisimmin mielin. Sillä suurista numeroista huolimatta en ole yhtään niin valtava kuin miltä yleensä olen tämän painoisena ja morsiusliikkeen peilistä ei tuijottanutkaan takaisin hirviön mitoissa oleva norsu, vaan ihan sievän näköinen nuori nainen. 

Osa minusta käskeekin minun nyt rauhoittua ja antaa asioiden ja painon mennä miten se menee, sillä selvästi tilanteeni ei kuitenkaan ole ihan niin paha kuin mitä se voisi olla. Ja osa minusta taas sihisee, että minun täytyy tehdä jokin kunnon morsiusdetox, en todellakaan voi olla tällaisissa kiloissa elämäni tärkeimpänä päivänä. En ole vielä varma kumpi voittaa. Se jää nähtäväksi...

Tässä vatsani eiliseltä, joten ehkä peli ei ole vielä pelattu...?

Keskellä kaikkea kaunista

Kuva on omani

Edellisen tekstin jälkeen asiat ovat taas tasoittuneet tai ehkä enemmänkin olen uskaltanut antaa asioiden tasoittua. Piiloudun sen taakse, että viime aikoina on vain tapahtunut aivan liikaa, jolloin I halaa minua ymmärtäväisenä ja suutelee pehmeästi hiuksiani. Joka tapauksessa olen nauttinut keväästä ja katsellut hymyillen vaaleanpunaista Soulia. Olen kävellyt kirsikankukkien keskellä käsi kädessä I:n kanssa ja miettinyt sitä, miten onnekas olen, kun saan elää juuri tätä elämää. 

On tuntunut suorastaan satumaiselta olla täällä siitäkin huolimatta, että vietän ison osan päivistäni yksin. Kuitenkin Soul tuntuu silloin ystävältäni, jonka kanssa viettää aikaa ja kokea elämää. Muistan, kun ensimmäisen kerran kävin Soulissa vuosia sitten ja tunsin heti saapuneeni kotiin. Tuntemattomatkin sivukujat tuntuivat sellaisilta, joilla olin kävellyt koko ikäni ja matkaseuranikin ihmetteli sitä, miten helposti ja nopeasti opin suunnistamaan ympäri kaupunkia. Ennen tuota matkaa en koskaan ollut uskonut siihen, että meillä jokaisella on ollut aiempi elämä. Mutta tuon kokemuksen jälkeen on ollut vaikeaa kiistää sitä, ettenkö minäkin olisi voinut käydä läpi jo vähintään yhden elämän,

Ensimmäisen Soulin matkan jälkeen jäin haaveilemaan siitä, millaista olisi päästä kokemaan kevät tässä kaupungissa, sillä harmikseni teimme matkamme vasta loppukesästä. Kuvittelin käveleväni jonkun komea paikallisen miehen kanssa käsi kädessä ympäri Seokchon-järveä kevään vaaleanpunaisessa loistossa. Kuvittelin miehen pitkäksi, hieman kiharahiuksiseksi ja jostain syystä hänellä olisi pyöreäsankaiset silmälasit. Mies olisi hieman ujo, rauhallinen ja kiltti, mutta hänen suudelmansa olisivat ahnaita ja hänen kätensä olisivat uteliaat. Kuvittelin, miten olisin tutustunut häneen yliopiston kampuksella ja se olisi rakkautta ensikohtaamisella. Minun kirjani putoaisivat, hän auttaisi nostamaan ne ja sen jälkeen olisimme erottamattomat. 

Ihan noin helposti rakkauden löytäminen ei todellakaan onnistunut, mutta en vaihtaisi I:tä hetkeksikään tuohon silmälasipäiseen kuvitelmaan.

Kuva on omani

Häävalmistelut etenevät ja I:n kielloista huolimatta olen auttanut häntä. Käyn ensi viikon keskiviikkona I:n äidin ja siskon kanssa sovittamassa häämekkoja ja tiedän, että en ole millään tavalla unelmamitoissani sovitukseen mennessä, sillä paino on pysynyt itsepäisesti juuri ja juuri 60 kilon alapuolella. Mutta kunhan löydän oikean mekon, sitä saa kyllä vielä pienennettyä, joten yritän olla stressaamatta liikoja. Tärkeintä on löytää se oikea mekko - muu järjestyy sen jälkeen!

Ja toisaalta jossain määrin minun on ollut helppoa olla nykyisessä kehossani. Ei, tämä ei ole se, millaiseksi haluaisin jäädä, mutta jokin on saanut minut rauhoittumaan. Tai sitten se on vain yksinkertaisesti sitä, että kaiken muun keskellä minulla ei ole tarpeeksi aikaa jumittua peilikuvaani ja jokaiseen senttiin fyysisessä olomuodossani. Olen kokenut aivan liian ihania hetkiä ja suurta onnea, jotta osaisin enää rikkoa tuota iloa kehollani. 

Silti... 42 päivää häihin. Minun on annettava kaikkeni.