Edellisen tekstin jälkeen asiat ovat taas tasoittuneet tai ehkä enemmänkin olen uskaltanut antaa asioiden tasoittua. Piiloudun sen taakse, että viime aikoina on vain tapahtunut aivan liikaa, jolloin I halaa minua ymmärtäväisenä ja suutelee pehmeästi hiuksiani. Joka tapauksessa olen nauttinut keväästä ja katsellut hymyillen vaaleanpunaista Soulia. Olen kävellyt kirsikankukkien keskellä käsi kädessä I:n kanssa ja miettinyt sitä, miten onnekas olen, kun saan elää juuri tätä elämää.
On tuntunut suorastaan satumaiselta olla täällä siitäkin huolimatta, että vietän ison osan päivistäni yksin. Kuitenkin Soul tuntuu silloin ystävältäni, jonka kanssa viettää aikaa ja kokea elämää. Muistan, kun ensimmäisen kerran kävin Soulissa vuosia sitten ja tunsin heti saapuneeni kotiin. Tuntemattomatkin sivukujat tuntuivat sellaisilta, joilla olin kävellyt koko ikäni ja matkaseuranikin ihmetteli sitä, miten helposti ja nopeasti opin suunnistamaan ympäri kaupunkia. Ennen tuota matkaa en koskaan ollut uskonut siihen, että meillä jokaisella on ollut aiempi elämä. Mutta tuon kokemuksen jälkeen on ollut vaikeaa kiistää sitä, ettenkö minäkin olisi voinut käydä läpi jo vähintään yhden elämän,
Ensimmäisen Soulin matkan jälkeen jäin haaveilemaan siitä, millaista olisi päästä kokemaan kevät tässä kaupungissa, sillä harmikseni teimme matkamme vasta loppukesästä. Kuvittelin käveleväni jonkun komea paikallisen miehen kanssa käsi kädessä ympäri Seokchon-järveä kevään vaaleanpunaisessa loistossa. Kuvittelin miehen pitkäksi, hieman kiharahiuksiseksi ja jostain syystä hänellä olisi pyöreäsankaiset silmälasit. Mies olisi hieman ujo, rauhallinen ja kiltti, mutta hänen suudelmansa olisivat ahnaita ja hänen kätensä olisivat uteliaat. Kuvittelin, miten olisin tutustunut häneen yliopiston kampuksella ja se olisi rakkautta ensikohtaamisella. Minun kirjani putoaisivat, hän auttaisi nostamaan ne ja sen jälkeen olisimme erottamattomat.
Ihan noin helposti rakkauden löytäminen ei todellakaan onnistunut, mutta en vaihtaisi I:tä hetkeksikään tuohon silmälasipäiseen kuvitelmaan.
Häävalmistelut etenevät ja I:n kielloista huolimatta olen auttanut häntä. Käyn ensi viikon keskiviikkona I:n äidin ja siskon kanssa sovittamassa häämekkoja ja tiedän, että en ole millään tavalla unelmamitoissani sovitukseen mennessä, sillä paino on pysynyt itsepäisesti juuri ja juuri 60 kilon alapuolella. Mutta kunhan löydän oikean mekon, sitä saa kyllä vielä pienennettyä, joten yritän olla stressaamatta liikoja. Tärkeintä on löytää se oikea mekko - muu järjestyy sen jälkeen!
Ja toisaalta jossain määrin minun on ollut helppoa olla nykyisessä kehossani. Ei, tämä ei ole se, millaiseksi haluaisin jäädä, mutta jokin on saanut minut rauhoittumaan. Tai sitten se on vain yksinkertaisesti sitä, että kaiken muun keskellä minulla ei ole tarpeeksi aikaa jumittua peilikuvaani ja jokaiseen senttiin fyysisessä olomuodossani. Olen kokenut aivan liian ihania hetkiä ja suurta onnea, jotta osaisin enää rikkoa tuota iloa kehollani.
Silti... 42 päivää häihin. Minun on annettava kaikkeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti