Mielitekoja ja liikuntaunelmia

Kuva on omani

Ehkä huomaattekin, että blogi on suurin piirtein taas jaloillaan. Löysin onnekseni yllättävän monen vanhan merkinnän blogin varmuuskopioiden ja sähköpostini luonnoksista, mutta kaikkea en saanut palautettua ja osa teksteistä on omasta paperipäiväkirjastani otettu versio. Ei se, minkä olin alun perin kirjoittanut tänne.

Uskallan palata ainakin väliaikaisesti, koska tiedän, että henkilö X:stä ei hetkeen tule olemaan harmia. Menen kuitenkin edelleen päivä kerrallaan ja yksi vaihtoehto on vieläkin salainen blogi, mutta en vielä tiedä, miten pystyisin varmentamaan, että sinne haluavat eivät ole henkilö X...

Joka tapauksessa tämän viikon saldo onnistuneissa päivissä on nyt 3/4. Maanantaina söin lihaa ja juustoa ciabattan sisällä ja lisäksi söin vähän karkkia "jälkiruoaksi". Muina päivinä olen pysynyt kurissa, vaikka voin sanoa, että etenkin eilen herkutteluhimot puskivat päälle kovaa.

Mietin mitä kaikkea haluaisin syödä viikonloppuna... Rapeaksi paahdettuja, mausteisia ristikkoperunoita majoneesilla, kananugetteja tai sipulirenkaita, jäätelöä, chew ja spit tyylillä karkkeja, kaksi munapasteijaa... Niin iso osa minusta oli jo antamassa tuohon luvan, mutta sitten kysyin itseltäni milloin tämä päättyy, jos en itse lopeta sitä NYT?

Suolistobakteereilla menee kaksi viikkoa uusiutua ja tiedän, että jos nyt kahden viikon ajan syön pääosin terveellisesti, niin mielihalut katoavat, koska olen ruokkinut lähes ainoastaan vain hyvää bakteerikantaa fiksuilla valinnoilla. Jos nyt syön huonoja rasvoja, suolaa, lisäaineita ja valkoista sokeria, ruokin huonoja bakteereita ja ylläpidän riippuvuutta ikuisuuteen asti, kunnes katkaisen tuon syklin.

En voi odottaa jotain maagista uutta viikkoa, jolloin kaikki sujuu automaattisesti hyvin. Ei, minun on nyt valitettavasti rämmittävä hetken aikaa suossa, jotta saan riippuvuudet selätettyä ja sen jälkeen minun täytyy pitää huolta siitä, että pysyn kaidalla tiellä. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Ja myös sen takia olen luvannut itselleni jotain pieniä herkkuja tälle ja ensi viikolle, jotta saan edes jollain tavalla "kevennettyä" tätä aloitusta.

Osittain tuntuu ahdistavalta ja hävettää, että en saa enää revittyä itsestäni tarpeeksi joko inhoa tai itsekuria, jotta saisin kerralla katkaistua kaiken roskan pois elämästäni. Mutta sitten muistutan itseäni siitä, että vuonna 2021 aloitin myös tekemään muutoksia pikku hiljaa ja silti pääsin lopulta niin uskomattomiin tuloksiin kuin pääsin. Ah, rasvaprosentti 18, en malta odottaa sinua... Joten nytkin minulla on lupa valaa ensiksi pohja ja sen jälkeen vasta ryhtyä rakentamaan.

Tähän päivään ison plussan on myös tuonut se, että eilisen kotisalitreenin jäljiltä lihakset ovat kipeinä ja tätä tunnetta on ollut ikävä! Haluaisin myös aloittaa ihan kunnolla juoksemisen, jonka siis tietenkin aloitan vain muutamasta kilometristä ja katson, miltä kehossa tuntuu. Juoksemisen voi aloittaa, kun synnytyksestä on kulunut noin kolme kuukautta ja itse olen ensi viikolla neljän kuukauden kohdalla.

Joten ehkä tästä tulee myös jonkinlainen juoksupäiväkirja! Katson ensimmäiset viikot, miltä tuntuu ja sitten ryhdyn mahdollisesti kasvattamaan lenkkien määrää esimerkiksi puolella kilometrillä per viikko ja katson taas, miltä se tuntuu. Minulla on niin tuskastuttavan ikävä niitä aikoja, kun tavallinen viikonloppuaamun juoksulenkkini oli yli kymmenen kilometriä ja juoksin koko matkan kevyesti 11-12 km/h vauhtia. 

Miten elossa tunsinkaan olevani, kun maisema vilisi ohitseni ja tervehdin vastaantulevia aamulenkkeilijöitä, vaikka en edes asunut siellä, missä juoksin. Mutta se oli aamulenkkeilijöiden salainen sopimus: siihen aikaan sunnuntaina lenkkeilijät olivat automaattisesti ystäviäsi.

Ehkä tässä riittämiin tekstiä tälle torstaille! Kokeilen ensimmäistä lenkkiä joko lauantaina tai sunnuntaina ja raportoin sitten, miten meni. :D

Ajatuksia tulevasta

Kuva on omani

Mitään ei ole vieläkään tapahtunut, olen saanut olla rauhassa. Olin jo luomassa ketjua EDSF:iin, mutta en vain koe tuota foorumia enää kodikseni. Lisäksi tiedän, että tuolla merkintäni olisivat tuhansien ihmisten edessä enkä suoraan sanottuna halua sitä. Kaikesta huolimatta tämä tuntuu tarpeeksi pieneltä ja huomaamattomalta paikalta, joten kokeillaan, katsotaan. Tunnustellaan, mihin tämä kaikki johtaa.

Mielialani on vaihdellut tällä viikolla todella paljon. Eilen kävin tunnin iltakävelyllä ja tunsin niin pakahduttavaa onnellisuutta, että minun piti oikeasti pidätellä kyyneleitä, mutta muutama tunti tästä, kun tuijotin ikkunasta pimenevää iltaa, ahdistus puristi kaiken ilman minusta. Nukkumaan mennessä pelkäsin sotaa, maailmanloppua, jonkun mystisen ajan loppumista kesken... Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa vaikka yritin hengittää niin syvään ja rauhallisesti kuin mahdollista.

Olin hereillä useita tunteja kunnes viimeinkin nukahdin ja heräsin onnellisena ja rauhallisena. Tänään on ollut kaunis, aurinkoinen päivä ja olen nauttinut lähes kolmestakymmenestä asteesta. Kuitenkin jostain syystä juuri tänään minulla on ollut kamala ikävä Töölöäni. Minulla on ikävä niitä rauhallisia sunnuntaikävelyitä, joita rakastin etenkin kesäisin, jolloin kävelin Hietaniemen rantaviivaa pitkin Kesärannan ohi kohti Seurasaarta ja sieltä Meilahden kautta takaisin kotiin. 

Minulla on ikävä sitä, kun kävelin ystäväni kanssa kummankin ponihännät edes takaisin heiluen lähes pari tuntia. Pari tuntia, jotka tuntuivat 20 minuutilta, koska meillä vain oli niin paljon vaahdottavaa elämästä, töistä ja tulevaisuuden suunnitelmista. Tällä hetkellä ponihäntäni heiluu yksinään samalla, kun työnnän kärryjä ja puhun langattomiin kuulokkeisiini ystävälleni, joka on vasta aamukävelyllä, kun itse olen päivän toisella kävelyllä ja kello lähenee iltaseitsemää. 

Kuva on omani

Joka tapauksessa en oo sanoa, mitkä kaikki mielialan vaihtelut johtuvat yksistään hormoneista, sillä  ne saattavat heilahdella puoli vuottakin synnytyksen jälkeen. Vai johtuvatko mielialan vaihtelut ihan vain siitä, että minulla on jatkuvasti aivan järkyttävä ikävä I:tä, olen muutenkin kokenut viime aikoina olevani poikkeuksellisen yksinäinen enkä ole tyytyväinen siihen, miten syön ja liikun.

Painoni ja kehoni ovat suurimmaksi osaksi palautuneet raskautta edeltäneeseen aikaan ja olen kyllä aloittanut liikkumisen uudestaan ilman sen suurempia ongelmia. Toki olen edelleen varovainen ja kuuntelen kehoni merkkejä hyvin tarkkaan. Olen pelännyt vatsalihasten erkaumaa enemmän kuin yhtäkään raskausarpea, vaikka pientä erkaumaa tapahtuu kaikille ja se on täysin normaalia.

Mutta en ole halunnut, että vatsani alkaisi pömpöttää enemmän kuin normaalisti sen takia, että olisin aloittanut vääränlaisen treenaamisen liian aikaisin synnytyksen jälkeen. Olenkin seurannut tarkasti treeniohjeita, jotta olen saanut vatsalihakseni palautumaan mahdollisimman normaaleiksi. Tunnen, että tuolla jossain lihakseni ovat edelleen ja etenkin peppuni lihakset tuntuvat aivan selvästi. Mutta olen liian pehmeä, jotta ne näkyisivät. 

Joinain päivinä on ollut todella, todella vaikeaa pysyä erossa kunnon urheilusta, vaikka tiedänkin, että kehon täytyy antaa toipua synnytyksestä. Ja mitä paremmin kohtelen kehoani nyt, sitä nopeammin ja vaivattomammin toivun. Huomaan kuitenkin kaipaavani sitä, että saisin halutessani vetäistä kunnon 40 minuutin HIIT-treenin tai aloittaa juoksutreenit, mutta sen sijaan liikkumiseni on ollut vain kävelemistä ja pilates-tyyppistä lantionpohja- ja vatsalihastreeniä. Joinakin päivinä kävelen vain puoli tuntia, toisinaan kolme tuntia kahdessa tai kolmessa eri jaksossa. 

Kuva on omani

Käännänkin nyt suurimman huomioni ruokavaliooni. Torjuakseni ahmimista siirryin tämän vuoden helmikuussa syömään tavalliseen korealaiseen tyyliin, vaikka toki edelleen koinkin ällötystä lihan suhteen. Silti aina silloin tällöin söin mediumiksi paistettua lihaa ja sain tällä tavoin siirrettyä huomioni pois roskaruoasta ja ahmimisesta. 

Ja niin vaikeaa kuin tähän olikin taipua, se oikeasti toimi ja pahin bulimikointi loppui. Saatoin aina silloin tällöin toki syödä ja herkutella hieman liikaa, mutta se oli sellaista "tavallisten ihmisten" herkuttelua eikä syömishäiriökäyttäytymistä. Hiljalleen "tavallinen" syöminen alkoi jopa tuntua ihan hauskalta: yhtäkkiä ruokakaupoissa minulle avautui niin paljon kaikenlaista uutta ja erilaista, mitä kokeilla! 

Tiedän kuitenkin aivan liikaa siitä, mitä tuollainen syöminen tekee terveydelleni, joten koen, että nyt olen viimein valmis siirtymään ruokavalioon, joka perustuu tieteelle eikä sille, mikä on helppoa tai vaikeaa tai mitä pääni aina välillä vastustaa ja välillä tukee. Ja tämä kaikki on lähes se sama ruokavalio ja elämäntapa, jolla sain kolme vuotta sitten itseni hoikimpaan ja kiinteimpään kuntoon kuin koskaan aiemmin. 

Ensi viikolla alan siis vieroittautua kaikesta siitä, mitä olen nyt syönyt: maitopohjaiset tuotteet ja liha. Kananmunat eivät tule olemaan ongelma, sillä niitä olen pystynyt syömään vain silloin tällöin, sillä ne aiheuttavat edelleen minulle refluksiaa. Lihan osalta olen tykästynyt kanasalaatteihin, mutta tästä on nyt luovuttava. Terveyden nimissä.

Alussa tavoitteeni ei niinkään ole laihtua, vaan seuraavan kahden viikon aikana tavoitteeni on vain siirtyä vegaaniin ruokavalioon. Annan itseni vielä syödä joitain vegaaneita roskaruokia, mutta hiljalleen jätän nuokin pois. Tiedän nimittäin, että minun täytyy nyt tehdä tämä rauhallisemmin kuin aiemmin ehkä olisin tehnyt, sillä muuten palaan aivan varmasti takaisin liha- ja maitoruokiin tai pahimmillaan bulimia palaa takaisin. Ja siihen en enää suostu ikinä. 

Askel kerrallaan siis. Kohti elämää, josta on repäisty irti kaikki, mikä ei palvele terveyttäni ja samalla perheeni hyvinvointia. Osa minusta miettii, että ei tämä taaskaan tule onnistumaan. Katso nyt, Minni, miten surkeasti olet yrittänyt koko blogin ajan tavoitella paluuta vuoteen 2021, mutta et ole onnistunut siinä. En kuitenkaan voi antaa periksi. Mitä, jos olisin antanut periksi I:n suhteen juuri ennen, kun alkoi tapahtua? Haluan uskoa, että läpimurtoni on vain muutaman kuukauden taistelun päässä. Pystyn tähän kyllä! Ei minulla ole muuta vaihtoehtoa.

Elämäni sekavin ajanjakso

Hei,
ehkä on viimeinkin aika istua alas ja kertoa kaikki.

Olen nyt saanut olla puolitoista kuukautta rauhassa, sillä hämmästyksekseni tuo elokuinen [nyt piilotettu] blogimerkintä ei aiheuttanutkaan minkäänlaista reaktiota. Ilmeisesti rikosilmoitukset ovat saaneet henkilön X siirtymään uuteen uhriin...

Ensinnäkin kiitos kaikille, jotka toivotitte tsemppiä edelliseen tekstiin ja myös kerroitte, että teistä on jo pidemmän aikaa tuntunut, etteivät tekstini ole olleet minua! Noita kommentteja lukiessa purskahdin monta kertaa itkuun, sillä minusta on hyvin useasti etenkin tänä vuonna tuntunut siltä, että minulla ei ole mitään pysyvää sisintä tai minää.

Asiat ovat muuttuneet niin paljon lyhyessä ajassa, että olen usein kokenut oloni eksyneeksi. Kuitenkin teidän sananne toivat minulle tunteen siitä, että kyllä minä oikeasti olen jokin pysyvä muoto, jolla ehkä kaiken lisäksi on ihan hyvä sydän ja pää paikoillaan. Suuri kiitos siis siitä! ♡︎ 

 

Kuva on omani

Sitten siihen, mikä teitä on varmasti monia mietityttänyt: kyllä, asun edelleen Soulissa, kyllä, olen edelleen naimisissa I:n kanssa ja kyllä, meille syntyi 2.6. kello 12.36 pienen pieni poikavauva, joka on useasti ollut se ainoa syy, jonka avulla olen onnistunut pysymään edes jotenkin järjissäni tämän kaiken keskellä. 

Mitä sitten on ollut tekeillä? Vuoden 2022 alkusyksystä ystäväni tapasi baarissa erään henkilö X:n, jolle antoi Instagram-käyttäjätunnuksensa. Tämä mies siirtyi kuitenkin hyvin nopeasti kyselemään kuulumisia minulta, sillä hän tietenkin löysi profiilini ystäväni kautta.

Hieman outoa, mutta harmitonta etenkin, kun ystäväni katui heti sitä, että oli antanut tuolle miehelle yhtään mitään yhteydenpitokeinoa eli ystäväni ei ollut kiinnostunut hänestä. Vaihdoimme siis aika ajoin nopeasti kuulumisia eikä siinä ollut mitään sen huolestuttavampaa tai ihmeellisempää. Aina välillä hän toki kysyi haluaisinko siirtyä WhatsAppiin, mutta uskoi, kun totesin, etten halunnut antaa puhelinnumeroani lähes tuntemattomille.

2.1.2023 hän pyysi minua Facebookissa kaveriksi ja minun piti oikeasti käydä hyväksymässä eräs toinen kaveripyyntö, mutta hyväksyin vahingossa hänen pyyntönsä. En kehdannut enää poistaakaan henkilö X:ää kavereistani, joten annoin asian olla. Postattuani Souliin lähtemisestä huomasin, että hänen yhteydenpitonsa muuttui hieman aktiivisemmaksi sekä Instagramissa että Facebookissa.

Hän kyseli useammin kuulumisiani ja alkoi nyt ensimmäistä kertaa ikinä reagoida Instagramiin laittamiini storyihin ja julkaisuihin. Aika ajoin hän myös tykkäili ystävieni ja sukulaisteni päivityksistä sekä Instassa että Facessa. Tässä kohtaa vedin syvään henkeä ja mietin nostaisinko asian esiin, sillä muutama ystäväni oli kysynyt minulta kuka ihme tämä tyyppi on ja miksi hän on alkanut seuraamaan ja reagoimaan heidän julkaisuihinsa. 

Annoin kuitenkin olla, sillä henkilö X:llä oli aiemminkin ollut hieman aktiivisempia kausia, jotka olivat päättyneet nopeasti jopa muutaman kuukauden mittaiseksi hiljaisuudeksi. 

 

Kuva on omani

Ei varmasti yllätä, kun kerron, että hiljalleen hän alkoi saada lisää vauhtia toimintaansa joko huolimatta siitä tai juuri sen takia, että postasin elämästäni vieläkin vähemmän someen kuin aikaisemmin, koska minulla ei vain ollut aikaa somelle. Loppujen lopuksi tilanne kärjistyi tämän vuoden huhtikuussa siihen, että hän sai selville I:n henkilöllisyyden, alkoi soitella I:n työnumeroon ja lähetti sekavia sepustuksiaan hänen ja I:n isänsä työsähköposteihin. Viimeinen pisara oli se, kun hän lähetti I:lle sähköpostin, jossa oli suora englanniksi käännetty lainaus blogitekstistäni.

En vieläkään tiedä sataprosenttisella varmuudella, miten hän löysi tänne, mutta epäilisin, että hän on tietenkin muistanut minun kertoneen syömishäiriöstäni ja taisin silloin 2022 baarissa mainita, että olen joskus bloggaillut. Faktahan on kuitenkin se, että jos joku tuntee minut internetin ulkopuolella, niin ei vaadi paljoakaan, että osaa yhdistää blogini minuun.

Olen kuitenkin ajatellut, että koska suomalainen sh-blogimaailma on niin maailmanlopun jälkeisen ajan tapaan aavemaisen hiljainen, ei tämä olisi ongelma. Olin väärässä ja kaipa siinäkin on järkeä: uusia blogeja on Suomi24:sessakin mainostettu verrattain hyvin vähän, joten minun blogini on siinä mielessä saattanut löytyä todella helposti.

Tässä kohtaa se, mitä minun olisi pitänyt tehdä, oli se, että olisin laittanut blogini kokonaan yksityiseksi, mutta minusta tuntui liian pakahduttavalta menettää yhtäkkiä se ainoa paikka, jonne olin saanut jakaa ajatuksiani. Ajattelin, että kukaan ei uskoisi häntä joka tapauksessa vaikka hän väittäisi ystävillenikin löytäneensä blogini eikä kukaan uskaltaisi avata yhtäkään linkkiä, jonka hän laittaisi. Olisin hetken aikaa voinut olla piilossa ja avata sitten blogini uudelleen jonkun ajan kuluttua, jolloin koko blogijupakka olisi kaikille menneen talven lumia.

Mutta koska henkilö X oli myös I:n ja tämän isän kimpussa, näin blogin auki pitämisessä mahdollisuuden siihen, että saisin ravistettua tuon henkilön pois meidän kaikkien elämästä. Ensimmäisenä vaiheena oli siis se, että valehtelin tänne, että I ei oikeasti ollut osa elämääni enää ja kas kummaa, tämä itse asiassa lopetti yhteydenotot I:hin ja hänen isäänsä. Minua sen sijaan kyseinen henkilö ei tietenkään suostunut jättämään rauhaan. 

Niinpä kävin kuumeisesti läpi aiempia keskustelujamme ja yritin miettiä, millaisia naisia hän väheksyy. Arvaatte varmasti millaisia: sellaisia, jotka sekoilevat kehonkuvansa kanssa, "juovat kuin miehet", harrastavat häpeilemättä irtosuhteita eivätkä ota ehkäisyasioita vakavasti. 

 

Kuva on omani

Kudoin tänne blogiin sellaisen Minnin elämää, jota en ikinä voi kuvitellakaan eläväni ja silti noidenkin tekstien seassa on myös ollut paljon totta: olin oikeasti personal trainerin valmennettavana (tosin tämä on nyt yhteistuumin lopetettu) ja olen laajentanut luovan työn CV:täni. Olen käynyt ihmettelemässä, miten Helsingissä oli tänä vuonna vielä maaliskuussakin valkoinen maa, olen kokenut outoa kevätmasennusta ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan ja olen ahdistunut entisissä työtehtävissäni, kunnes vihdoinkin I sai taottua tarpeeksi järkeä päähäni niin, että lopetin työt huhtikuun lopulla.

En oikeasti edes tiedä, miksi pysyin niin pitkään työtehtävässä, josta en vuosiin ole enää pitänyt ja joka on tuonut minulle kamalaa stressiä. Ehkä se tuntui liian suurelta kolahdukselta itsetunnolleni. Ehkä se tuntui luovuttamiselta. Joka tapauksessa töiden lopettaminen on tuonut todella suuren helpotuksen arkeen!

Tämä Toinen Minni - oikea painajaisversio - ei kaikesta huolimatta saanutkaan henkilö X:ää pois kimpustani. Ei, sen sijaan hän päätti, että hänestä tulee se valkoinen ritari, joka pelastaa minut ja sitä kautta saa minut itselleen. Että olen se siipirikko, jonka hän auttaa taas lentoon ja olen siitä kaikesta niin ikuisen kiitollinen hänelle, että rakastun silmittömästi häneen saman tien! Yritin koko ajan kiihdyttää vauhtia ja kirjoitin ennen laskettua aikaa useita sekavia alkoholin ja miesten täyteisiä tekstejä, jotta ei näyttäisi siltä, että touko-kesäkuun vaihteessa olisi mitään outoa taukoa.

Ja voin kertoa, että tuntuu edelleen niin jumalattoman irvokkaalta, että kun meidän rakas lapsemme heräsi vasta elämänsä neljänteen päivään, tänne ilmestyi teksti, jossa kirjoitin varatun miehen kanssa toihuilusta ja siitä, miten joku vanha mies kärsi impotenssista. Nytkin tätä kirjoittaessani silmiini nousee pakostakin kyyneliä, sillä tuo kaikki on vain niin kuvottavaa. 

 

Kuva on omani

I oli kotilomalla neljä viikkoa H:n syntymän jälkeen ja tuona aikana minusta tuntui siltä, että elämä ujuttautui vihdoinkin raiteilleen. Elämässä oli järkeä, kaikella oli syy. Olin muuttanut someni yksityiseksi, blokannut henkilö X:n kaikkialta eikä hän enää häirinnyt I:täkään. Estin suoraan jokaisen uuden tunnuksen, jolla hän lähetti minulle kaveripyynnön niin Instagramissa kuin Facebookissakin. Mutta siinä vaiheessa, kun I palasi takaisin armeijaan heinäkuun alussa, en saanutkaan enää pidettyä itseäni kasassa samalla tavalla kuin aiemmin.

Enkä todellakaan väheksy sitä, miten paljon I:n vanhemmat ovat olleet tukenani ja myös omat vanhempanikin ovat käyneet luonani katsomassa pienokaista. Mutta kukaan noista rakkaista ei saa minua maadutettua samalla tavalla kuin I. Kukaan muu ei saa pulssiani välittömästi laskemaan niin kuin hän eikä kukaan muu saa minua taas nauttimaan elämän pienistä, ihanista hetkistä. Niinpä jokainen kerta, kun näin henkilön X luoman uuden profiilin, menin enemmän ja enemmän rikki ja tulin vihaisemmaksi ja vihaisemmaksi.

Tässä kohtaa myöskään kukaan muu kuin I ja osa ystävistäni eivät tienneet, mitä oli oikeasti tekeillä, koska en ollut kertonut asiasta monille. En yksinkertaisesti halunnut huolestuttaa omia tai I:n vanhempia ja joka ikinen aamu heräsin ajatuksella, että tämä painajainen on ohi enkä halunnut antaa sille enempää energiaa itsestäni.

Ja tiedän, että oli minulta aivan vihoviimeinen virhe hyväksyä se yksi kaveripyyntö ihan vain "saadakseni sanoa viimeiset sanat", mutta jokin minussa vain tuntui räjähtävän. Jos siitä ei ollut mitään apua, että olin vain passiivinen block-nappula niin miksi jatkaisin sitä. 

Niinpä hyväksyin yhden Instagram-pyynnön ja kirjoitin hänelle pitkän, tarkkaan valmistellun ja hiotun viestin kaikesta siitä, mitä hän oli minulle aiheuttanut viimeisten kuukausien aikana. Enkä oikeasti edelleenkään tiedä, miksi uskoin, että hän kuuntelisi minua, mutta jotenkin en vain pystynyt käsittämään sitä, että joku voisi olla niin sokea omalle, haitalliselle toiminnalleen. En halunnut uskoa, että tuollaisia ihmisiä olisi oikeasti olemassa. 

 

Kuva on omani

Tämä oli kuitenkin iso virhe, sillä kun blokkasin hänet muutaman viestin vaihdon jälkeen taas, hän alkoi häiriköidä vanhempieni työpuhelimia ja -sähköpostia, koska ei saanut minuun enää yhteyttä. Niinpä tässä kohtaa minun oli avattava koko asia myös vanhemmilleni ja pohdimme pitkään miten jatkaa. Heinäkuun lopulla minä ja vanhempani teimme rikosilmoitukset ja tiedän, että tuollaiset tapaukset johtavat aina tilanteeseen "jos ei ole fyysistä uhkaa, ei ole oikeaa uhkaa".

Samaan aikaan täällä blogin puolella yritin nousta jaloilleni kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mutta se tuntui koko ajan väärältä, sillä teillä oli aivan vääränlainen kuva minusta. Olin pilannut kasvoni teidän edessä ja olin aivan lukossa. Tuntui niin uskomattomalta, että samaan aikaan, kun käsissäni tuhisi uusi elämä ja minun tukiverkkoni piti minusta kiinni tiukemmin kuin koskaan aiemmin, minusta tuntui silti siltä, että olin menettänyt kaiken.

Ilmeisesti rikosilmoitukset kuitenkin saivat henkilö X:ään taottua jotain alkeellista järkeä, sillä niiden tekemisen jälkeen hän ei enää ole ollut minuun yhteydessä. En tiedä, miten asiat etenevät tulevaisuudessa, mutta yritän olla ajattelematta häntä, koska hän ei vain yksinkertaisesti ansaitse nykyisyyttäni. Tuo henkilö ei ansaitse enää yhtäkään ajatustani.

Nyt tuntuu siltä, että olisi aika vihdoinkin pysähtyä ja järjestellä päätäni uudelleen. Miettiä kuka olen ja mitä haluan. Millaisen äidin haluan antaa H:lle, millaisen vaimon haluan antaa I:lle, millainen ystävä ja perheenjäsen haluan olla. Ja ennen kaikkea millainen Minni haluan olla minulle itselleni.

Tuntuu niin absurdilta pitää tätä vuotta elämäni hirveimpänä samaan aikaan, kun tänä vuonna on tapahtunut elämäni parhaimpia asioita. Tunnen suurta syyllisyyttä siitä, miten paljon vihaan tätä vuotta, jona olen saanut tuoda tähän maailmaan pienen vauvan ja tehdä I:stä isän. Kun olen saanut enemmän tukea ja rakkautta läheisiltäni kuin ehkä koskaan ja he ovat väsymättöminä kulkeneet rinnallani. 

 

Kuva on omani

Koen pettymystä siitä, että en nauttinut raskausajastani, vaan kamppailin joko syömishäiriön tai henkilön X kanssa. Pelkäsin synnytystäkin pääasiassa sen takia, että vauvan terveydessä paljastuisi sen jälkeen joitain ongelmia, jotka minä olisin toiminnallani aiheuttanut. Onneksi tähän mennessä H on kuitenkin ollut täysin terve ja normaalisti kehittyvä ihana pieni poika!

Tuntuu, että tämä koko vuosi on mennyt hukkaan, vaikka ei se todellakaan ole. Silti jokainen itselleni osoitettu motivaatiolause tuntuu pelkältä itsepetokselta. Siltä, että yritän hampaat irvessä muuttaa paskaa kullaksi ja tehdä valheista totuuksia. Olen jopa aivan tosissani harkinnut terapiaan hakeutumista pääni sotkujen selvittämiseksi, mutta kynnys siihen taitaa edelleen olla valitettavan korkea.

Tässä siis kuulumiseni tiivistetysti. En ole varma palaanko tänne kirjoittelemaan säännöllisesti, sillä en tiedä saanko päästäni enää mitään irti kokonaisiksi lauseiksi. Lisäksi takaraivossa jyskyttää edelleen ajatus siitä, että minun liikkeeni saavat myös henkilön X liikkeelle. Olen ollut liian onnellinen ilman hänen jatkuvaa läsnäoloaan. Mutta katsotaan!