Kaikki oli juuri niin maagista kuin olin unelmoinutkin. I näytti maailman komeimmalta mieheltä ja minusta ei tuntunut lihavalta häämekossani. Häät olivat korealaisesta näkökulmasta vaatimattomat, mutta sillä minimaalisella ajalla, joka meillä oli käytettävissä, kaikki oli enemmän kuin olisin voinut toivoa. Valojen lukeminen ääneen oli pelottavampaa kuin mitä olin odottanut. Vaikka olin lukenut omat valani ääneen monta kertaa, tuli niistä jollain tavalla tosia vasta, kun muutkin kuulivat kaiken sen, miltä minusta on tuntunut ja tuntuu edelleen.
I pystyi pidättelemään kyyneleitään juuri niin vähän aikaa, kun olin ajatellutkin, mutta hämmästyin ehkä jossain määrin omasta tunteikkuudestani. Niin pitkään asiat ovat vain menneet jyrinällä eteenpäin eikä minulla edes ole ollut aikaa miettiä mitään. Nyt kuitenkin tuossa hetkessä tuntui, että koko maailma pysähtyi hetkeksi ja minäkin sain vedettyä kunnolla happea ensimmäistä kertaa useisiin kuukausiin.
Monet kuvaavat häissä turhauttavimmaksi asiaksi sen, että kuukausien, joskus jopa vuosien rankka työ ja järjestely on loppujen lopuksi ohi vain muutamassa kymmenessä minuutissa. Mutta minusta tuntui siltä, että tuo meidän hetkemme kesti vähintään tunnin. Niin täydellisesti olin siihen hetkeen kietoutuneena. Tuntuu edelleen absurdilta, että loppujen lopuksi kaikki meni näin helposti minun edes itse järjestämättä suurinta osaa koko toimituksesta. Tuntuu naurettavalta katsoa niitä vuosia, jolloin yritin hiki otsalla ja kirosanat huulilla saada palapelin paloja kasaantumaan järkeväksi kuvaksi kuitenkin samaan aikaan koko ajan tiedostaen sen, että minun pitäisi päästää irti.
Tiedän, että monille naimisiinmeno on vain nimi paperiin, mutta minulle tämä merkitsee niin paljon enemmän ja minusta tuntuu erilaiselta nyt, kun olen oikeasti vaimo.
Häitä seuraavana aamuna heräsin väsyneenä, mutta onnellisena I:n viereltä. Olimme juhlineet hieman pienemmällä porukalla aamuyöhön ja vaikka en juonutkaan yhtään alkoholia, tunsin valvomisen silti kehossani. Ja jokin siinä hetkessä sai minut kertomaan I:lle pahan olon tunteistani ja raskausepäilyistäni, vaikka kaduinkin heti sitä, että olin avannut suuni. I kysyi olinko tehnyt testin, mutta pudistin päätäni.
"Jos tämä jatkuu vielä ensi viikolla, niin teen sitten."
"Miksi odottaa niin pitkään, jos pahoinvointia on kuitenkin jo ollut
viikkoja?"
Istun hiljaa sängyn reunalla enkä uskalla sanoa mitään. Koska en tiedä, mitä teen jos testin tulos olisi negatiivinen. Koska en tiedä, mitä ajattelisin, jos testi olisi positiivinen. Koska kaikki vaihtoehdot tuntuvat pelottavilta ja musertavilta. Koska kaikki vaihtoehdot muuttavat identiteettiäni tavalla, johon en ehkä ole valmis.
Loppujen lopuksi I lähti hakemaan testipakettia ja odotimme hiljaa tuloksen valmistumista. Tiesimme siinä kohtaa kumpikin, että en ollut aina niin täsmällinen e-pillereitteni kanssa kuin minun olisi pitänyt olla ja kun I käänsi valkoisen liuskan ympäri ja kaksi tumman vaaleanpunaista viivaa katsoi meitä takaisin, minussa vaeltanut levottomuus käpertyi viimeinkin kissan lailla kerälle ja rauhoittui paikoilleen.
Pelottaako minua? Pelottaa. Olenko huolissani siitä, miten pystyn pitämään huolta jostain toisesta, kun en välillä osaa edes pitää huolta itsestäni? Olen. Mutta tiedän samalla, että jotenkin asiat järjestyvät ja tämän oli tarkoitus mennä juuri näin. Tämän on tarkoitus tapahtua juuri nyt.
29.1.2022 kirjoitin tänne blogiinkin sanat, jotka voin todellakin ovat tulleet todeksi:
Eikä se tule olemaan helppo elämä, ei missään nimessä eikä moni haluaisi elää elämääni! Mutta se on minulle tarkoitettu ja otan sen vastaan, sillä vain minä pystyn täyttämään tuon roolin. Tästä tulee sekopäisin, ihanin, rauhallisin, hulluin, retrofiltteröidyin ja pehmein kappale elämässäni ikinä.
