Ritorno in Italia

Kuva on netistä

[ Paluu Italiaan ]

Anteeksi, että jätin teidät todelliseen cliffhangeriin mielenterveyteni ja mielialani osalta kohta pari viikkoa sitten! Tuon purkautumisen jälkeen oloni helpotti todella nopeasti ja nyt tuota tekstiä lukiessani tuo kaikki tuntuu todella kaukaiselta, sillä muutamista töyssyistä huolimatta oloni on pysynyt kaiken keskellä varsin positiivisena ja iloisena. 

Näiden kahden viikon aikana olen tehnyt lupauksen absolutismista ja todella tiukasta ruokavaliosta, mutta pehmentänyt noita sellaisiksi elämäntavoiksi, jotka tuntuvat oikeasti järkeviltä valinnoilta. Voin nauttia lasillisen hyvää viiniä ruoan kanssa tai juoda kerran muutamassa kuussa pari annosta alkoholia illanistujaisissa, mutta sen enempää en tarvitse. Lisäksi ruokailujen osalta lopetan pakottamasta ortoreksiaa ja annan itseni lipua sellaiseen italialaiseen elämäntapaan, jossa minulla on lupa olla hieman hedonistinen vetämättä kuitenkaan mitään överiksi. 

Tämä kuulostaa helpolta, mutta sitä se ei varmasti tule olemaan, sillä esimerkiksi tämän viikon maanantaina söin normaalisti, mutta tiistaina paastosin pelkällä vedellä kunnes totesin sen olevan sulaa hulluutta ja söin tuplapepperonipizzan, karkkipussin ja suklaapatukan. Ah, klassinen ees-taas-soutaminen, joka päättyy aina ahmimiseen! Tuosta huolimatta vatsani on ollut kiltin hiljaa toisin kuin paaston aikana, jolloin ylävatsani oli todella, todella turvonnut ja kipeä lähes koko päivän ajan ennen kuin söin.

Viimeiset pari viikkoa olen siis syönyt suurin piirtein järkevästi muutamaa päivää lukuun ottamatta eli en siirtynyt paastoon ahmimisjakson jäljiltä ja siksi tuo veitsen iskuilta tuntunut kipu oli välillä jopa todella pelottavaa. Aluksi olin pettynyt siihen, että en ehkä pystyisikään paastoamaan perjantaihin asti niin kuin olin ajatellut, sillä olin myös hankkinut elektrolyyttijauhettakin paaston tueksi. Mutta nyt olen kiitollinen siitä, että kehoni reaktio laittoi minut kysymään, mitä minun kehoni päättäisi, jos se voisi puhua? Ei minun mieleni, vaan se, johon tekoni oikeasti vaikuttavat kaikista eniten.

 

 

Kuva on netistä

Tällä hetkellä olo on positiivinen ja luottavainen, vaikka painoni seilaakin luultavasti noin 65 kilossa... En vieläkään voi uskoa, että minusta on tullut se, joka on antanut itsensä lihota näin paljon. Lähes 18 kiloa alimmasta painostani. Painosta, jossa en edes ollut mitenkään pelottavan hoikka (paitsi kahden entisen ystäväni mielestä) ja rasvaprosenttinikin oli edelleen suurin piirtein normaali. 

Mutta minun täytyy vain nyt antaa itselleni lupa sulattaa tämä ihmeellinen, ylimääräinen rasvavuori pois päältäni siten, että etenen tasaisen tappavasti. Ei mitään quick fixejä, vaan oikeasti elämäntapa, jonka pystyn ylläpitämään koko loppuelämäni. Olen yrittänyt sopeutua korealaiseen ruokakulttuuriin, mutta huomaan, että se ei tuo minulle samanlaista onnea kuin pasta ja yksinkertaisista, tuoreista raaka-aineista tehdyt kastikkeet. Ei neljäätoista eri maustetta, maustekastiketta tai -tahnaa, vaan hyvin minimaalisesti vain tärkeimmät. 

Viikonloppuna 12 cl viiniä päivällisen yhteydessä sojun sijaan, ei harhaisesti kehon jokaisen sentin kyttäämistä, vaan elämästä nauttimista ja stressitasojen laskemista, jolloin ylimääräinen turvotuskin pysyy poissa. Ei jatkuvaa kamppailua liian suolan ja sokerin kanssa. Ei sitä, että yhden aterian tekemiseen kuluu pieni ikuisuus, jolloin kaikelle muulle jää vähemmän aikaa. Yksinkertaista, minimalistista ja nautinnollista.

Kuva on netistä

Urheilun osalta olen edelleen käynyt salilla ja myös lenkeillä, mutta tuntuu siltä, että olisin valmis panostamaan lenkkeilyyn ihan kunnolla. Tiedän, että tarvitsen salitreenejä muotojen saamiseksi, mutta minua on viime aikoina kiehtonut ajatus juoksijan kropasta. Sillä realistisesti sellaista kehoa minä olen aina tavoitellutkin: hoikka, mutta selvästi hyväkuntoisen ja urheilullisen näköinen. Niinpä olen miettinyt, että tiputtaisin salitreenit kerran viikkoon ja kävisin lenkillä kaksi kertaa viikossa. Lisäksi tekisin tanssitreenin aluksi kerran viikossa ja nostaisin sen sitten kahteen viikkoon, jos näyttää siltä, että alakroppani kestää sen.

Luustoni takaa sen, että kaiken tämän rasvan alla minä oikeasti olen hyvin hoikkarakenteinen ja esimerkiksi huolimatta tämän hetkisestä rasvaprosentista ja painostani, käsivarteni ja ranteeni ovat silti jopa sirommat ja luisemmat kuin yllä olevan kuvan naisella. Mikä on yksi isoin syy sille miksi en ole koskaan ymmärtänyt ranne-thinspoa. Olkavarteni sen sijaan on tietenkin toinen asia... Mutta minussa on kaikki se potentiaali juoksijan kroppaan ja lisäksi saisin yhä edelleen pidettyä italialaisia muotoja leveällä lantiollani. 

Haluan olla tasaisen onnellinen ja nauttia elämästä sellaisella tavalla, jota on mahdollista ylläpitää. Totta kai tiedän, että liha- ja maitotuotteet eivät edistä terveyttämme, joten aion edelleen pitää ruokavalioni niin vegaanipohjaisena kuin mahdollista. Mutta en myöskään halua kokea suurta ahdistusta ja syyllisyyttä, jos syönkin nonnan luona pastani päällä tavallista juustoa enkä vuustoa. Tai jos nautin oman terveellisen ateriani lisäksi muutaman palan lähitilalta ostettua, oikeasti aitoa pepperonia "jälkiruoaksi" samalla, kun kuuntelen Cortonan pikkukatujen kuhinaa ja pääskysten iloista huutoa pilvettömällä taivaalla.

Olisiko tämä se viimeinen kotiinpaluuni...

Haavat auki

Kuva on omani

ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 

ꜱᴇʟᴇɴᴀ ɢᴏᴍᴇᴢ - ʟᴏꜱᴇ ʏᴏᴜ ᴛᴏ ʟᴏᴠᴇ ᴍᴇ
3:03 ───────❍─ 3:27

↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

Kirjoitin suurimmaksi osaksi tämän tekstin 13.11. kuunnellessani toistolla tuota yllä olevaa kappaletta. Se, mitä minun aluksi piti kirjoittaa, muotoutuikin kirjoittaessani paljon laajemmaksi ja isommaksi kasaksi. Olen pahoillani siitä, miten sekava tämä teksti on, mutta tervetuloa päähäni, muistoihini, elämääni.

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Olen taas täällä. Blogissa? Ei, tai olen minä täälläkin. Mutta tarkoitin, että olen taas täällä ahdistavassa tilassa, johon tipun aivan yhtäkkiä ja jossa mikään ei tuo iloa, en saa otetta mistään ja minulla ei tunnu olevan mitään, mitä odottaa tulevaisuudelta. Vielä maanantaina ja tiistaina oloni tuntui suurin piirtein normaalilta. Tämä siitäkin huolimatta, että en näemmä enää osaa kuin kaksi tapaa lääkitä tunteitani: alkoholi tai ahmiminen. Joten valitsin ahmimisen ja maanantaina ja tiistaina vedin sisääni arviolta 4000-5000 kaloria. 

Siitäkin huolimatta heräsin keskiviikkoon virkeänä ja jopa iloisena. Nyt se loppuu. Minulla ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin. Syön ruokia, joita rakastan, treenaan ja nautin elämästäni. Ja niin teinkin, mutta treenin ja suihkun jälkeen, kun istahdin syömään, tunsin kyyneleiden nousevan taas silmiini. Jonkun aikaa sain rauhoiteltua itseäni, mutta tiskatessani lautastani, purskahdin itkuun. 

Kuva on omani

Ei mitään, mitä odottaa. Ei mitään, mitä kokea. Pelkkää mustaa ja sitten kaikki loppuu ja muuttuu vieläkin mustemmaksi. Ja tiedän, että yksi syy, joka lisää vieläkin enemmän ahdistuksen tunteitani, on se, että alleviivaan itselleni kaikkea sitä, mistä minun pitäisi olla kiitollinen ja mistä pitäisi tuntea iloa ja onnea. Noina hetkinä yritän pakottaa itseni olemaan tuntematta tuota outoa surua sen sijaan, että antaisin itseni tuntea, mitä tunnen. Antaisin vain itseni uida siinä surussa, jota olen tuntenut jo pitkään.

Tuntuu siltä, että jokainen suunta, jota kohti olen elämässäni koskaan ikinä liikkunut, on aina johtanut tähän samaan: kyyneleisiin, ahdistukseen ja kaipuuseen jostain, joka tekisi minusta vihdoinkin täyden, eheän ja onnellisen. Yksi iso tekijä tässä kaikessa on se, että viimeiset pari vuotta eivät ole olleet sitä, miten olen kuvitellut kaiken menevän ja millaista elämää olen kuvitellut eläväni, kun vihdoinkin saavutan sen kultaisena kimaltavan Suuren Päämäärän. 

Tällä hetkellä lasken tunteja siihen, kun lentokoneen pyörät koskettavat joulukuun alussa Helsinki-Vantaata ja pääsen Soulista pois. Olen niin kiittämätön. Niin kiittämätön. En tiedä miksi nämä kaksi edellistä vuotta ovat olleet näin helvetin vaikeita. 

Lisänsä tälle kaikelle toivat myös Päihdelinkin päivien kuusi ja kahdeksan tehtävät, jotka tein poikkeuksellisesti vasta tänään [keskiviikkona]. Päivä kuusi raapi esiin ne kivuliaat muistot kesästä, jolloin silloin parhaana ystäväni pitämä henkilö kävi minuun käsiksi. Niin paljon sekoilua enkä itsekään ollut mikään viaton osapuoli sinä kesänä, vaan lopulta aloin vastata takaisin samalla tavalla, millä minuakin puhuteltiin, mutta en koskaan kokenut, että tilanne olisi voinut mennä siihen, mihin se meni. 

Päivä kuusi nosti taas pintaan ajatukseni siitä, pelasinko pelini kuitenkin väärin. Olisinko onnellisempi, jos olisin ollut erilainen kuin mihin suuntaan lähdin hiljalleen vaeltamaan. Olisinko onnellisempi, jos en olisi joutunut rikkomaan sitä sosiaalisten suhteiden tasapainoa, joka oli osa elämääni 13 vuotta. Torun itseäni edelleen siitä, että B ja O nostavat vieläkin tunteita pintaan, vaikka väitänkin keskittyväni vain elämään nykyhetkessä. Mutta kun asiaa ajattelee siltä kannalta, miten pitkään olimme ehtineet juurtua toisiimme kiinni, ei kai ole ihme, että varmasti jokainen meistä tekee vielä kipeää eroaan omassa hiljaisuudessaan. 

Kuva on omani

Ehkä kuitenkin eniten kaipaan noissa ajoissa ihan puhtaasti sitä, miten onnellinen olin. Miten en kantanut huolta huomisesta ja tanssin sydämeni kyllyydestä kunnes en kirjaimellisesti enää jaksanut ja istuin nauraen maahan. Miten kukaan meistä ei vielä ollut ehtinyt leipiintyä työelämään tai stressannut veloista, vaan moni opiskeli, sisusti ensimmäistä omaa yksiötään ja alkoi käydä treffeillä. Kaikessa oli vapauden ja uutuuden kiiltoa.

En itse asiassa ole koskaan aiemmin kirjoittanut tästä blogiini, sillä olen halunnut suojella tätä ihmistä, mutta kaipaan myös sitä, kun yksi läheisimmistä ystävistäni ei kärsinyt yleisestä ahdistuneisuushäiriöstä. Minulla on ikävä sitä, miten vapaita olimme, miten kävimme pitkillä kävelyillä tai juoksulenkeillä lähes kokonaan mätsäävissä treenivaatteissa puhuen koko ulkoilun ajan kuin papupadat. Ja sen jälkeen menimme jomman kumman luokse juomaan teetä ja tekemään herkullista ruokaa, koska ystävälläni riitti energiaa muuhunkin kuin liian raskaisiin töihin ja lattialla itkemiseen. Kaipaan sitä miten pidimme extempore elokuvamaratoneja, kävimme ihan vain hypistelemässä vaatteita ja asusteita vaatekaupoissa, tanssimme, teimme brunsseja ja järjestimme teemajuhlia.

Minulla on oikeasti usein todella ikävä häntä. Ikävä häntä sellaisena, mitä tiedän hänen olevan. Ja tätä kirjoittaessani silmäni täyttyvät kyyneleistä enkä edes näe kannettavani näyttöä kunnolla, sillä olen pitänyt nämä tunteet sisälläni, pullottanut ne ja marinoinut niitä kaikella sillä muulla, mitä viime vuosina on tapahtunut. Olen jopa usein katkaissut nämä ajatusketjut pääni sisällä enkä ole antanut itseni sanoa kokonaisia lauseita edes minulle itselleni. Koska en halua kuulostaa niiltä ihmisiltä, jotka valittivat minulle siitä, kun olin vakavasti masentunut. "Sä olit ennen niin hauskaa seuraa!" Kiitos, tiedän. En nauti tästä itsekään.

Miten paljon enemmän eläisinkään niissä kultaisissa hetkissä tuon ystäväni kanssa, jos olisin tiennyt, että hän tipahtaisi monen vuoden mustaan aukkoon, niin etten esimerkiksi kesällä 2022 nähnyt häntä kuin kaksi kertaa. Ja kummallakin kerralla hän oli silmin nähden ahdistunut samalla, kun minä laskin intoa täynnä paksun piknik-viltin puistoon ja aloin ottaa esiin ruokia, joita olimme kumpikin vaivalla kokanneet ja leiponeet. Tapaaminen, jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa, meni lähes hiljaisuudessa, koska ystäväni oli niin kaukana ja lopulta ikuisuudelta tuntuva ja mahdollisuuksia täynnä ollut kesäpäivä ja alkuilta kutistuivatkin puolentoista tunnin tapaamiseksi. Yhtäkkiä jäin viltilleni yksin istumaan hölmistyneenä, pettyneenä ja surullisena kuunnelleen, kun muut ympärilläni viettivät ihanaa aikaa ystäviensä kanssa.

Ja nyt ymmärrän, miltä hänestä tuntui, kun hän katsoi minun uppoamistani, mutta ei voinut tehdä mitään. Niin kuin en minäkään voi tehdä muuta kuin olla kädet avoinna valmiina ottamaan hänet vastaan silloin, kun hän tarvitsee tukeani ja halausta. Onneksi hän on meistä kahdesta se rohkeampi. Se, joka kertoi asiasta ääneen, joka haki pitkää sairauslomaa töistä ja joka on hakenut Kelan tukemaa apua toisin kuin minä, jolla ei edelleenkään ole minkäänlaista masennusdiagnoosia tiedoissaan. Miten se on edes mahdollista? Niinpä.

Kuva on omani

Ajelehdin jo liian kauas... Minun oli tarkoitus kirjoittaa Päihdelinkin tehtävistä, jotka nostivat pintaan todella inhottavia tunteita ja muistoja. Päivän kuusi vastaukseni liittyi siis entisiin ystäviini ja päivä kahdeksan ei alkuun nostanut pintaan paljoakaan, mutta sitten yhtäkkiä tuntui, että kaikki muistojeni luukut avautuivat. Olin 13-vuotta ja peitellyt itse itseni nukkumaan, koska isäni ei ollut tullut kotiin ennen minun nukkumaanmenoaikaani, vaan oli jatkanut juomista ystäviensä kanssa, vaikka tiesi minun olevan yksin kotona. Puoli kahdentoista aikoihin hän viimeinkin saapui kompuroiden kotiin ja rukoilin mielessäni, että hän ei tulisi huoneeseeni, mutta kuulin hänen raskaiden askeleidensa lähestyvän huonettani ja hetken päästä ovi avautui. Olohuoneen kattolampun oranssi valoviiva asettui näytöslavaksi minun ja ovensuussa seisoneen isäni välille. 

Hän käveli haparoivin askelin hymyillen toivottamaan minulle hyvää yötä ja minä välttelin hänen kaljalta haisevia kasvojaan, kun hän yritti antaa minulle hyvän yön suukkoa otsalle. Vihasin häntä siinä hetkessä niin paljon, että en ole vuosiin halunnut ajatella näitä muistoja, koska rakastan isääni niin paljon. Hän ei oikeasti ole paha ihminen. Avioero vain oli paljon vaikeampi ja sotkuisempi kuin kumpikaan vanhemmistani oli uskonut eikä kumpikaan heistä osannut käsitellä asioita muulla tavalla kuin juomalla ystäviensä kanssa, hakemalla heistä tukea ja yrittämällä vain hetkeksi päästä pois todellisuudesta. 

Joka tapauksessa, kun käännyin kyljelleni ja väistin isääni, kuulin, miten surulliseksi hän tuli. Hän yritti lohduttaa minua ja istuutua kirjoituspöytäni tuolille, mutta istuikin ohi siitä, koska oli niin humalassa. Hän kaatui äänekkäästi rämähtäen lattialle, tuoli lennähti sivulle ja käännyin säikähtäen katsomaan mitä tapahtui. Ja isäni vain nauroi. Nauroi kuin se olisi ollut maailman hauskin asia ja aikuisesta näkökulmasta kyllähän minä itsekin olen nauranut samanlaisille kämmeille, joita humalassa on tapahtunut. Mutta tuolloin minä olin 13-vuotias ja olisin tarvinnut turvaa. Olisin tarvinnut vanhemman, joka olisi tullut kotiin sovittuna aikana, selvinpäin ja olisimme yhdessä voineet tehdä iltapalaa ja katsoa jonkun elokuvan olohuoneen isolla, pehmeällä sohvalla. Olin isääni kotiin odottaessa ottanut jo elokuviaehdotuksia esiin olohuoneen sohvapöydälle, olin käynyt ruokakaupassa ostamassa viikkorahoillani meille karkkia ja tutkinut lämpimien voileipien reseptejä. Mutta minut oli jätetty yksin.

Huusin kyyneleet silmissä isääni poistumaan huoneestani ja katsoin, kun hän könysi hidastettuna ylös pöytääni nojaten. Samalla ahdistavan ilkikurisesti ja vääristyneesti nauraen. Hän yritti vielä tulla halaamaan minua, mutta löin hänen kätensä pois ja huusin niin kovaa kuin pystyin. Isäni peruutti ja käveli hitaasti huoneeni ovelle, jonne hän jäi hetkeksi seisomaan ottaen tukea oven karmista. Oranssissa valonkaistaleessa näin hänen vaappuen pyyhkivän pois kyyneleitään, sitten hän laski kätensä alas, huokaisi raskaasti, toivotti hiljaisella, luovuttaneella äänellä hyvää yötä ja kertoi rakastavansa minua. Ja minäkin rakastan sinua, isä. Rakastan sinua niin kovin paljon.

Ja jos joku miettii, missä äitini oli, niin hän oli aivan yhtä humalassa sovitusti ystäviensä kanssa, mutta soitin hänelle tuon tapahtuman jälkeen itkien. Äitini tuli kotiin ja vanhempani ottivat yhteen niin pahasti, että pelkäsin tilanteen muuttuvan jopa fyysiseksi tappeluksi, kun kuuntelin heitä pimeässä huoneessani itkien peiton alla. Lopulta äitini heitti isän ulos keskelle lokakuista yötä ja minun elämässäni oli viimeinkin mennyt rikki jotain sellaista, mitä en koskaan edes sen kummemmin ajatellut olevan olemassa: turvallisuus. Jälkikäteen ajatellen tajuan sen, miten yksin olin, sillä en ikinä puhunut vanhempieni riidoista tai eroon liittyneistä asioista kenellekään enkä ole edes nyt aikuisiällä avannut esimerkiksi tuon yön muistoa kenellekään. Sen sijaan olen kasannut noitakin tunteita sisääni ja marinoin niitä näemmä tähän hetkeen asti. 

Kuva on omani

Tuntuu, että mitä pidemmälle elän juuri nyt, sitä enemmän haluan takaisin. Takaisin yksittäisiin kultaisiin hetkiin. Takaisin sellaiseen, jossa en vielä tiennyt kaikkea tätä paskaa, jota sisälläni kannan, vaan sain keskittyä nykynäkökulmasta mitättömiin pikkukriiseihin. Takaisin hetkiin, joissa ei tarvitse omien kriiseilyiden lisäksi oikeasti miettiä sitä, mikä kaikki on niin tärkeää, että se täytyy pelastaa, jos sota syttyy. Haluan takaisin hetkiin, jolloin olimme kaikki ystävieni kanssa ainakin näennäisen huolettomia. Muistatteko ne huolettomat kesäpäivät? Kun ei ollut edes kesätöitä, joita vihata ja sait vain elää ja pyöräillä loputtomia kilometrejä auringon alla tai hyppiä maauimalan hyppytornista alas kimaltelevaan veteen.

Olipahan oksennus, mutta nyt en ainakaan enää itke. En usko, että mikään lukko aukesi, mutta tällä hetkellä en vain yksinkertaisesti jaksa itkeä, koska olen kirjoittanut tätä tekstiä jo lähes kaksi tuntia (jos joku on joskus miettinyt kauanko tällaisten tekstien kirjoittamiseen menee aikaa...). Ehkä yritän tehdä jonkun rauhallisen meditaation ja toivoa, että H nukkuu tulevan yön poikkeuksellisen sikeästi, jotta saan levättyä.

Kirjoitettu 14.11.
Tänään minusta on tuntunut hieman paremmalta. Edelleen hauraalta ja todella oudolta, mutta en ole itkenyt ja olen myös pystynyt kuuntelemaan iloisia kappaleita niiden kevyistä sanoista ja biiteistä nauttien. Eilinen häiritsee minua kuitenkin todella paljon, sillä selvästi jotain on vialla, mutta en tiedä, miten korjata tilannetta. En saa mitään konkreettisia toimenpiteitä mieleeni. En mitään tapoja, joilla lähteä purkamaan tätä koko vyyhtiä, joka on hitaasti kietoutunut solmuun näemmä koko elämäni ajan. 

Olen syyttänyt kaikesta viimeistä kahta vuotta, mutta ehkä tämä onkin vain se kohta, jossa kaikki aiemmat solmukohdat tulevat esiin. Tarpeellinen pölyjen pöllytys, jotta voin siirtyä eteenpäin sellaisena henkilönä, jollaisena itse päätän ottaa askeleita. Ei sellaisten olosuhteiden uhrina, mille en ole voinut tehdä mitään, kuten vanhempieni myrskyisä avioero tai erilleen kasvaminen entisistä ystävistäni. Ehkä ensi vuoden lopulla katson taaksepäin tätä aikaa ja hymyilen. 

"Voi Minni, olisitpa tiennyt, miten tärkeä ja tarpeellinen tuo kivulias vaihe oli! Olisitpa nähnyt millainen värikäs kukkaketo sen palossa kadonneen kuivan, hylätyn niityn tilalle kasvoi. Olisitpa uskonut enemmän siihen, että selviät tuon oudon jakson läpi ja saat kaiken tuhkaksi hapristuneen tilalle niin paljon enemmän kuin mistä uskalsit koskaan haaveillakaan!"

Voin vain toivoa, että näin käy.

Tietoinen valinta

Kuva on omani

Päivä 5 Päihdelinkin kurssia ja aion kyllä tehdä tämän tunnollisesti loppuun, mutta en oikein ymmärrä, mitä tämän on tarkoitus antaa minulle. Ehkä olen liian tietoinen asioista ja siksi tuntuu, etten ole oppinut mitään uutta tai saanut uudenlaista näkökulmaa tilanteeseeni. Olen pohdiskellut liikaa suhdettani alkoholiin jo etukäteen, laskenut kaloreita ja sitä, miten kauan kehollani menee polttaakseen alkoholin pois. Odotin jotain sellaista, mikä olisi kunnolla lyönyt minua kasvoille heti ensimmäisestä päivästä alkaen, mutta tuskin sellaista tulee koko tämän 30 päivän aikana tapahtumaan. 

Treenit sujuvat hyvin ja olen pystynyt nostamaan salilla painoja ihan kunnolla! Keho tuntuu vahvalta ja olen laittanut itseni äärirajoille, mikä on tuntunut hyvältä. Ruokailuiden suhteen olen muuten seurannut itse tekemääni ateriasuunnitelmaa, mutta päivällisen yhteydessä olen syönyt hieman ylimääräisiä "herkkuja" pitääkseni itseni poissa ahmimisesta. Turvotus on kuitenkin selvästi laskenut ja olo on paljon parempi, joten kaipa tuo on toiminut. 

Tällä viikolla olen pohdiskellut sitä, että mitä jos vain oikeast päättäisin, että ruoka (ja alkoholi) ei ole ongelma? Jos vain päättäisin oikeasti olevani jo perillä, maalissa, unelmaelämääni eläen? Sillä niinhän se oikeasti pitäisi tehdä, jos haluat jotain. Tulet siksi, mitä olet. Et siksi, mitä haluat. 

Olen miettinyt sitä, pystynkö oikeasti pitämään unelmakroppani, kun identiteettini on aika tavalla hirttäytynyt kiinni siihen, että en ole valmis ja olen aina matkalla. Ja tähän liittyy hyvin vahvasti itsesabotaasi ahmimisen muodossa, sillä se pitää huolta siitä, että minun ei tarvitse astua siihen uuteen minään aivan sataprosenttisesti. Saan olla edelleen matkalla. 

Kun kysyin itseltäni, voisiko vain päättää, että olen valmis ja ruoka ei enää ole mikään ongelma, huomasin heti ajattelevani, että eihän niin voi tehdä! En ole valmis, kuka minä sitten ole, joudunko poistamaan blogin turhana, miten minä sitten seuraan treenieni kehitystä, mistä minä saan onnistumisen iloa, millä minä täytän elämäni, mikä rytmittää arkeni... Niinpä. Edelleen matkalla, huomaan.

Ehkä se ei olekaan epäonnistujan identiteetti, joka on pitänyt minut paikoillaan, vaan tuo matkalla olijan identiteetti. Olinhan matkalla myös 2021 kunnes sitten käytännössä katsoen saavutin unelmakroppani ja ahmin itseni takaisin pullataikinaiseksi tavikseksi. Uskaltaisinko päästää matkalla olemisesta viimein irti ja nähdä ruoka sellaisena kuin perillä ollessa haluan nähdä: polttoaineena, joka ravitsee kehoani ja mieltäni, tuo iloa ja energiaa, hellii kehoani ja antaa minulle mahdollisuuden liikkua, nauraa, matkustaa, rakastaa ja elää. Että ravitseva, tervellinen ruoka on tärkeä osa elämääni, mutta en kuitenkaan elä ruoka keskiössä.

Tänään heti aamulla herätessäni mieleni täyttivät jostain syystä Alyse Parkerin jollain videolla olleet sanat siitä, miten hän oli itse mindfuckannut itsensä epäonnistumaan ja elämään sellaista elämää, joka ei tuntunut 100% autenttiselta. Olisiko minunkin elämässäni viimeinkin aika lopulliselle läpimurrolle? Sillä se, mitä en muuta, se on se, minkä tietoisesti valitsin.

 

Muistoja alkoholista

Kuva on omani

Aloitin sunnuntaina Päihdelinkin 30 päivän verkkokurssin ja olen nyt tehnyt kaksi päivää tehtäviä. Toivon, että tilanne muuttuu vielä, mutta ainakin tällä hetkellä tehtävät ovat vain tuoneet pintaan hyviä muistoja. Ensimmäisen päivän tehtävissä piti muistella ensimmäistä alkoholikertaa ja toisen päivän tehtävissä ensimmäistä krapulaa.

Ensimmäinen kokeiluni tapahtui turvallisessa neljän tytön porukassa, jossa olimme kaikki jo 18-vuotta täyttäneitä ja osa - minä mukaan lukien - jo 19-vuotiaita. Meillä oli siideriä sekä Belliniä ja siidereiden kanssa minulla oli vaikeuksia saada niitä alas muuten kuin shotteina, mutta Belliniä join enemmän kuin mielellään! Lasissani kolisi kolme jääpalaa ja kesäinen pastellin oranssi juoma sopi täydellisesti heinäkuun auringon alle, kun istuimme ystäväni takapihalla isoissa säkkituoleissa. Muistan, että yritin saada itseäni humaltumaan, koska halusin tietää, miltä se tuntuu, mutta meillä oli myös sellainen määrä ruokaa, että ei kukaan meistä kyllä päässyt edes nousuihin.

Muistan, että maistelimme loppuillasta myös erilaisia lonkeroita, mutta Bellini oli ainoa juoma, josta pidin. Muiden mielestä se oli aivan liian makeaa. Nukkumaan menimme pitkän Gossip Girl-maratonin jälkeen joskus yhdeltä ja seuraavana aamuna heräsin väsyneenä ja suolasta turvonneena, mutta alkoholista minulle jäi vain mukavia muistoja. Tuntui siltä, että olin vihdoinkin päässyt johonkin "porukkaan" mukaan ja sain sellaisia muistoja, joita muut olivat alkaneet keräillä jo joskus yläasteella ja mitä itse vain seurasin kateellisena sivusta. 

 

Kuva on omani

Ensimmäisen krapulani koin myös turvallisessa porukassa, sillä vietin iltaa ja yötä kahden ystäväni kanssa ja pelasimme juomapeliä. Tässä kohtaa kaikki meistä olivat 20-vuotiaita ja meillä oli juomina parvekkeella pakkasessa kylmentynyttä minttua, salmaria ja vodkaa ja jääkaapissa limua vodkalle. Oli ihanaa avautua asioista, joista en aiemmin ollut koskaan uskaltanut kertoa ja nuo olivat niitä aikoja, kun jäin suorastaan koukkuun totuutta ja tehtävää-juomapeleihin, koska oli ihanaa päästä avautumaan asioista.

Lisäksi nuo olivat aikoja, jolloin lähennyin todella paljon ystävieni kanssa, sillä alkoholin vahvistamina uskalsimme jakaa itsestämme enemmän tosillemme. Jälkikäteen olemme puhuneet siitä, että usein emme edes olleet oikeasti niiiiin humalassa ja siksi olisimme alkaneet avautua, vaan pelkkä peliasetelma riitti tekemään tilanteesta jotenkin eri tavalla otollisen.

Tuota Päihdelinkin tehtävää tehdessä minulle tuli oikeastaan todella ikävä noita aikoja. Sitä, kun opin jatkuvasti itsestäni niin paljon ja pääsin yhdessä kokemaan ystävieni kanssa noita itsestä oppimisen hetkiä. Kun lähes kaikki asiat olivat ekoja kertoja ja kaikessa oli vielä uutuuden viehätystä. Kun kokeilimme tehdä uudenlaisia drinkkejä sheikkerillä, teimme profiilit eri deittisivuille ja -appeihin, mietimme yhdessä, mitä vastata yhteyttä ottaneille miehille ja luimme Cosmopolitanin horoskooppeja ylianalysoimatta mitään tai ampumatta kaikkea pessimistisesti alas.

Itse krapula sen sijaan ei tietenkään ollut mukava kokemus: heräsin aikaisin aamulla tärinään, pahoinvointiin ja siihen, että en pystynyt pitämään enää silmiäni kiinni, koska maailma pyöri niin paljon. Tuntien ajan hengittelin syvään ja toivoin, että en kuolisi. Loppujen lopuksi kuitenkin tuokin kokemus tuntui vain meitä kolmea lähentävältä asialta. Yksi ystävistäni heräsi viereltäni ilman rintaliivejä, farkut vielä jalassa ja nauroimme käheää naurua kummankin olotilalle. Vedin peiton hänen päälleen, suutelin hänen sotkuista tukkaansa ja hänen kätensä ujuttautuivat taas paljaille rinnoilleni niin kuin ne olivat tehneet myös yöllä, kun kaaduimme sohvalle "nukkumaan". Tuona yönä ja aamuna mietin, että ehkä minä voisin oikeasti ihastua tyttöön ja löysin itsestäni puolen, joka halusi kokeilla seksiä tytön kanssa. 

 

Kuva on omani

Joka tapauksessa, kaikkien kolmen kamala olo oli vain jotain todella hauskaa ja tästä koko saagasta riitti inside-vitsejä pitkäksi aikaa, sillä loppujen lopuksi jäimme vielä yhdeksi yöksi kaverini luokse. Katsoimme koko päivän huonoja elokuvia, tilasimme pizzaa ja illalla kävimme lyhyellä happihyppelyllä, jonka aikana teimme lumienkeleitä ja sohvaystäväni puristeli "leikillä" peppuani aina, kun seurueemme kolmas jäsen ei sitä huomannut. Rehellisesti tuo krapulakerta on jäänyt minulle muistoihin vain ihanana pitkänä viikonloppuna, jolloin sain taas kokea jotain sellaista, mihin en aikaisemmin ollut päässyt käsiksi. Sellainen ensimmäinen kerta, joka toi kotoisia perhosia vatsaani vielä moneksi viikoksi tuon viikonlopun jälkeenkin.

Olen aina halunnut olla se, joka ei ole tylsä aikuinen eikä menetä lapsenomaista uteliaisuuttaan ja mielikuvitustaan vaikka onkin aikuinen. Mutta kyllä se oikeasti vaikuttaa paljon, että kohtaat yhä harvemmin ja harvemmin kokonaan uusia asioita ja kokemuksia. Ja saadaksesi niitä joudut koko ajan menemään pidemmälle ja pidemmälle, mikä ei todellakaan ole aina järkevää tai edes turvallista! Juuri nyt tuo alkoholin käytön dramaattiseen vähentämiseen tähtäävä kurssi onkin tuonut vain retrofiltterin kyllästämiä ihania hetkiä mieleeni. Sellaisia hetkiä, joita en ole kokenut enää vuosiin ja minulla on ikävä tuota vaihetta nuoruudessa...

Eilen liikuntana oli puolitoista tuntia kävelyä, tänään puoli tuntia kävelyä ja sali. Mehupaastosin eilen päivälliseen asti ja tänään olen palannut takaisin syömään normaaliin tapaan eli kokonaan vegaania ruokaa ja noin 1400 kaloria päivässä. Mietin eilen, että joisin lounaaksi tällä viikolla aina litran mehun, mutta en halua sitä. Haluan ainakin hetken aikaa olla tylsä ja syödä vain tavallisen terveellisesti. 

Pysähtyminen

Tämä vuosi on potkinut minua päähän ja lujaa tai oikeastaan minä olen tainnut potkia itse itseäni. En ole koskaan ikinä ollut niin sekaisin kuin tänä vuonna ja sen tekin olette huomanneet. Olen puhunut ystävilleni vähemmän ja vähemmän itseäni mietityttäneistä asioista ja kuitenkaan kukaan ei tällä kertaa ole syyttänyt minua asioiden piilottelusta toisin kuin silloin, kun minä en oikeasti salannut mitään. Juuri nyt, kun olen kasannut ajatusten Mount Everestiä sisälleni, kukaan ei ole huomannut sitä. 

Olen niin usein tehnyt asioista aivan liian monimutkaisia ja hyppinyt asiasta, elämäntavasta, moraalikäsityksestä ja unelmaminästä toiseen. Kaikesta huolimatta olen kuitenkin halunnut niin pitkälle kuin mahdollista keskittyä ainoastaan tämän vuoden ihaniin asioihin, mutta nyt minun on oikeasti katsottava etenkin tätä vuotta rehellisen linssin läpi, koska muuten en tule ikinä rakentaneeksi erilaista tulevaisuutta.

Tällä hetkellä pelkään oikeasti sitä, että alkoholista alkaa tulla todella suuri ongelma ja senpä takia aloitinkin eilen Päihdelinkin 30 päivän verkkokurssin, jonka aikana tulen pohdiskelemaan suhdettani alkoholiin ja siihen, millaisen suhteen tulevaisuudessa haluan. Ja jos tämä ei tuo muutosta, minun on ryhdyttävä rankempiin toimenpiteisiin. Lisäksi ahmin viime viikolla viitenä päivänä enkä oikeasti enää tiedä kuka olen. Ja usein tuntuu siltä, että en edes tiedä, mitä haluan.  

Tiedän vain sen, että kaikella tällä "oireilulla" on kyllä jokin tarkoitus ja minun täytyy nyt vain puskea tämän oudon ja sekavan ajan läpi. Minussa on niin paljon häpeää siitä, miten helvetin huonosti olen hoitanut tämän vuoden.  Voi olla, että pidän tauon täältä tai voi olla, että palaan jo huomenna takaisin kirjoittelemaan. En tiedä. Sen tiedän, että ainakin tämän ja huomisen päivän olen mehupaastolla, koska ruoansulatuselimistöni tekee kuolemaa ja minun on pakko saada vesipaino nopeasti pois.