Pieni avaus tämän hetken ajatuksiin

Istuin maanantaina terapeutin tummanturkoosissa nojatuolissa tämän vuoden kolmannessa ja samalla viimeisessä tapaamisessa. Olen saanut kehuja siitä, miten pitkälle olen selvästi pohtinut omia käyttäytymismallejani, kartoittanut sudenkuoppia ja myös muistanut huomioida omia vahvuuksiani. Olen tuonut esiin isoimmiksi ongelmikseni menneisyyteen takertumisen, kykenemättömyyden käsitellä pettymyksiä ja epäonnistumisen pelon, jotka linkittyvät myös kaikki toinen toisiinsa. Olen surkutellut sitä, miten pohjattoman pettynyt olen tähän vuoteen ja miten en uskalla antaa itseni tuntea tuota pettymystä, vaan yritän aina viimeiseen asti kääntää asian saman tien siihen, miten paljon kaikkea hyvää ja ihanaa on myös tapahtunut. 

Terapeutti kysyy voisiko tuo johtua siitä, että loppujen lopuksi omakuvani ja identiteettini on niin hutera, että en yksinkertaisesti pysty luottamaan siihen, että voisin antaa itseni tuntea tuota pettymystä vaan pelkään, että romahdan lopullisesti. Tavalla, josta en saakaan enää kurottua itseäni kasaan. Ehkä, sanon hiljaa lattiaan katsoen, oikeassa etusormessa olevaa helmisormustani pyöritellen. Luultavasti, sanon hetken hiljaisuuden jälkeen kovemmalla äänellä.

Sanon, etten tiedä osaanko selittää sitä tunnetta kunnolla, mutta huomaan tavallaan tarvitsevani menneisyyden haaveiden filtterin, jonka läpi katson itseäni, koska en ehkä ole valmis katsomaan itseäni sellaisena kuin oikeasti olen. Että tuo filtteri on kuin kasvot silottava kauneusfiltteri, joka poistaa sellaisia virheitä minusta, joita en halua nähdä. Olen tänä vuonna sekoillut enemmän kuin koskaan - välillä tarkoituksella ja täysin tiedostaen, välillä ahdistuksen sanelemana. Ja koska en voi antaa itseni olla tuollainen ja käsitellä noita asioita läpi järkevästi, tungen kaikki ne teot ja tilanteet kaunistavan filtterin läpi. Uskotellen, että olen edelleen se sama viaton ihminen kuin olin muutama vuosi sitten ja että tämä on vain yksi huono hetki. 

Minussa ei koskaan ole ollut niin paljon salaisuuksia kuin tällä hetkellä ja siksi muutamalle parhaalle ystävälleni tulikin täytenä yllätyksenä, kun kerroin eilen, että en malta odottaa, että tämä vuosi loppuu enkä halua palata tähän enää koskaan takaisin. Loppujen lopuksi se, mistä B ja O syyttivät minua vuosia sitten, tuli oikeasti toteen: en kerro asioistani enää samalla rehellisyydellä kuin aiemmin ja olen todella sisäänpäin kääntynyt. 

Ja voisin väittää, että tämä kaikki johtuu nimenomaan huonoista kokemuksistani, kun olen kertonut asioistani rehellisesti ja sanojani on käännelty ja väännelty niin, että muut ovat saaneet niistä aihetta uhriutumisilleen. Mutta tosi asiassa en ole kertonut asioistani tai tästä vuodestani, koska tiedän, että se ei kestä päivän valoa. Koska tiedän tehneeni typeriä valintoja ja olleeni enemmän sekaisin kuin koskaan aiemmin tavalla, joka on pelottanut välillä myös minua itseäni. 

Samaan aikaan, kun olen kompuroinut pääni sisällä, ovat läheiseni käyneet toisiaan vastaan ja ymmärrän sen, että välillä täytyy vain rikkoa vanhoja kaavoja, mutta sen ei tarvitsisi tarkoittaa sitä, että et näe muissa mitään muuta kuin negatiivisia asioita ja arvostelet heitä asioista, joita itsekin jatkuvasti teet. Tuntuu, että tänä vuonna armo ja halu ymmärtää ovat kadonneet kokonaan ja muutamat läheiseni ovat nähneet muut todella mustavalkoisesti - usein hyvin vihamielisestikin. 

Eivätkä he edes ole yrittäneet ottaa etäisyyttä, vaan ovat itse aina olleet ensimmäisinä ehdottomassa tapaamisia, joista saavat sitten valittamisen aiheita. Tämä kaikki on vienyt minutkin hyvin negatiivisiin ajatuksiin ja käyttäytymismalleihin. Lasi on aina ollu puoliksi tyhjä ja olen huomannut, että olen alkanut huomioimaan kaikessa ensiksi aina vain ne huonot puolet. 

Niinpä minun täytyy taas rohkaistua täyttämään elämääni sellaisilla ihmisillä, jotka tuovat minusta parhaimmat puolet esiin ja jotka oikeesti auttavat minua saavuttamaan tavoitteeni. Ikäväkseni minun täytyy taas luultavasti kurottautua johonkin Discord-ryhmään, vaikka mieluummin täyttäisin elämäni ihan fyysisesti läsnäolevilla ihmisillä. Mutta nettitututkin ovat parempi vaihtoehto kuin olla kokonaan yksin tai negatiivisten ihmisten ympäröimänä! 

Haluan tämän vuoden katoavan, mutta en siten, että yritän esittää, ettei sitä koskaan tapahtunut. Vaan siten, että opin tästä vuodesta enemmän kuin varmasti yhteensä edellisestä kymmenestä vuodesta. En halua olla ottamatta vastuuta teoistani ja ajatuksistani, koska se ei hyödytä minua millään tavalla. En myöskään halua enää pelätä ja paeta pelkon sekaisena pimeään metsään, jossa eksyn joka kerta aina vain syvemmälle ja syvemmälle. 

Ja tänä vuonna olen pelännyt paljon - osin oikeista syistä, kuten henkilö X:n takia, mutta osin aivan turhista asioista. Ja toisaalta olen myös iloinen siitä, miten asiat ovat menneet, koska näen nyt, että olen tarvinnut kaikki ne töyssyt, jotka olen saanut, koska en muuten varmasti olisi herännyt tähän kaikkeen juuri nyt. Päivät alkavat taas hiljalleen muuttumaan pidemmiksi ja valoisammiksi ja niin voi käydä myös minulle, kunhan olen valmis tekemään töitä sen eteen. Enää en maalaa maisemaa siitä, miten "toivon" sitä ja "toivon" tätä, vaan nyt tiedän sen, että minun täytyy itse tehdä se muutos. Se tulevaisuus ja minuus, jollaisen haluan.  

Tämä ei ollut se merkintä, joka minun oli tarkoitus julkaista, mutta en saa itsestäni irti muutakaan. Yritän saada jotenkin itseni kasattua, jotta saan päästäni jotain myös tänne. 

Nopea päivitys

Hei, rakkaat, anteeksi, kun katosin taas! Saavuin eilen illalla Helsinkiin ja tämän pienen hiljaisuuden aikana olen aloittanut kaksi tekstiluonnosta, joista kumpaakaan en ole saanut tehtyä loppuun. 

Viimeisen kahden viikon aikana olen lisäksi saanut kuulla muutamat terveysuutiset, jotka ovat laittaneet minut miettimään suhdettani omaan terveyteeni tai enemmänkin leväperäisyyteeni terveyteni osalta. Tiedän, että minäkään en ole perinyt mitään geneettistä lottovoittoa, vaikka toki onneksi suvussani olevat terveysongelmat eivät onneksi aiheutakaan kuolemia. 

Mutta silti tiedän, että muutokset tulisi tehdä nyt eikä vasta, kun on liian myöhäistä... Ja silti tiedän, että ei tilanne olisi sukulaistenikaan osalta vielä liian myöhäistä kunhan he tekisivät todella dramaattisen elämäntapamuutoksen. Ystäväni osalta uskon sukutasitteen olevan suuri, mutta seuratessani hänen elämäntapojaan en voi olla miettimättä, että hänkin varmasti saisi tilanteen neutralisoitua, jos kääntyisi 180-astetta ja sitoutuisi siihen uuteen elämään. 

Ortoreksian tuttu ihana tuoksu on levinnyt ympärilleni ja tämä tuntuu niin hyvältä ja oikealta... Joka tapauksessa yritän päivittää tänne kunnolla viime aikojen kuulumisia niin pian kuin mahdollista! Nyt nautin aamupalaruisleipäni hummuksella ja juon ihanan kuuman kupin kunnollista, italialaista kahvia. 

Ritorno in Italia

Kuva on netistä

[ Paluu Italiaan ]

Anteeksi, että jätin teidät todelliseen cliffhangeriin mielenterveyteni ja mielialani osalta kohta pari viikkoa sitten! Tuon purkautumisen jälkeen oloni helpotti todella nopeasti ja nyt tuota tekstiä lukiessani tuo kaikki tuntuu todella kaukaiselta, sillä muutamista töyssyistä huolimatta oloni on pysynyt kaiken keskellä varsin positiivisena ja iloisena. 

Näiden kahden viikon aikana olen tehnyt lupauksen absolutismista ja todella tiukasta ruokavaliosta, mutta pehmentänyt noita sellaisiksi elämäntavoiksi, jotka tuntuvat oikeasti järkeviltä valinnoilta. Voin nauttia lasillisen hyvää viiniä ruoan kanssa tai juoda kerran muutamassa kuussa pari annosta alkoholia illanistujaisissa, mutta sen enempää en tarvitse. Lisäksi ruokailujen osalta lopetan pakottamasta ortoreksiaa ja annan itseni lipua sellaiseen italialaiseen elämäntapaan, jossa minulla on lupa olla hieman hedonistinen vetämättä kuitenkaan mitään överiksi. 

Tämä kuulostaa helpolta, mutta sitä se ei varmasti tule olemaan, sillä esimerkiksi tämän viikon maanantaina söin normaalisti, mutta tiistaina paastosin pelkällä vedellä kunnes totesin sen olevan sulaa hulluutta ja söin tuplapepperonipizzan, karkkipussin ja suklaapatukan. Ah, klassinen ees-taas-soutaminen, joka päättyy aina ahmimiseen! Tuosta huolimatta vatsani on ollut kiltin hiljaa toisin kuin paaston aikana, jolloin ylävatsani oli todella, todella turvonnut ja kipeä lähes koko päivän ajan ennen kuin söin.

Viimeiset pari viikkoa olen siis syönyt suurin piirtein järkevästi muutamaa päivää lukuun ottamatta eli en siirtynyt paastoon ahmimisjakson jäljiltä ja siksi tuo veitsen iskuilta tuntunut kipu oli välillä jopa todella pelottavaa. Aluksi olin pettynyt siihen, että en ehkä pystyisikään paastoamaan perjantaihin asti niin kuin olin ajatellut, sillä olin myös hankkinut elektrolyyttijauhettakin paaston tueksi. Mutta nyt olen kiitollinen siitä, että kehoni reaktio laittoi minut kysymään, mitä minun kehoni päättäisi, jos se voisi puhua? Ei minun mieleni, vaan se, johon tekoni oikeasti vaikuttavat kaikista eniten.

 

 

Kuva on netistä

Tällä hetkellä olo on positiivinen ja luottavainen, vaikka painoni seilaakin luultavasti noin 65 kilossa... En vieläkään voi uskoa, että minusta on tullut se, joka on antanut itsensä lihota näin paljon. Lähes 18 kiloa alimmasta painostani. Painosta, jossa en edes ollut mitenkään pelottavan hoikka (paitsi kahden entisen ystäväni mielestä) ja rasvaprosenttinikin oli edelleen suurin piirtein normaali. 

Mutta minun täytyy vain nyt antaa itselleni lupa sulattaa tämä ihmeellinen, ylimääräinen rasvavuori pois päältäni siten, että etenen tasaisen tappavasti. Ei mitään quick fixejä, vaan oikeasti elämäntapa, jonka pystyn ylläpitämään koko loppuelämäni. Olen yrittänyt sopeutua korealaiseen ruokakulttuuriin, mutta huomaan, että se ei tuo minulle samanlaista onnea kuin pasta ja yksinkertaisista, tuoreista raaka-aineista tehdyt kastikkeet. Ei neljäätoista eri maustetta, maustekastiketta tai -tahnaa, vaan hyvin minimaalisesti vain tärkeimmät. 

Viikonloppuna 12 cl viiniä päivällisen yhteydessä sojun sijaan, ei harhaisesti kehon jokaisen sentin kyttäämistä, vaan elämästä nauttimista ja stressitasojen laskemista, jolloin ylimääräinen turvotuskin pysyy poissa. Ei jatkuvaa kamppailua liian suolan ja sokerin kanssa. Ei sitä, että yhden aterian tekemiseen kuluu pieni ikuisuus, jolloin kaikelle muulle jää vähemmän aikaa. Yksinkertaista, minimalistista ja nautinnollista.

Kuva on netistä

Urheilun osalta olen edelleen käynyt salilla ja myös lenkeillä, mutta tuntuu siltä, että olisin valmis panostamaan lenkkeilyyn ihan kunnolla. Tiedän, että tarvitsen salitreenejä muotojen saamiseksi, mutta minua on viime aikoina kiehtonut ajatus juoksijan kropasta. Sillä realistisesti sellaista kehoa minä olen aina tavoitellutkin: hoikka, mutta selvästi hyväkuntoisen ja urheilullisen näköinen. Niinpä olen miettinyt, että tiputtaisin salitreenit kerran viikkoon ja kävisin lenkillä kaksi kertaa viikossa. Lisäksi tekisin tanssitreenin aluksi kerran viikossa ja nostaisin sen sitten kahteen viikkoon, jos näyttää siltä, että alakroppani kestää sen.

Luustoni takaa sen, että kaiken tämän rasvan alla minä oikeasti olen hyvin hoikkarakenteinen ja esimerkiksi huolimatta tämän hetkisestä rasvaprosentista ja painostani, käsivarteni ja ranteeni ovat silti jopa sirommat ja luisemmat kuin yllä olevan kuvan naisella. Mikä on yksi isoin syy sille miksi en ole koskaan ymmärtänyt ranne-thinspoa. Olkavarteni sen sijaan on tietenkin toinen asia... Mutta minussa on kaikki se potentiaali juoksijan kroppaan ja lisäksi saisin yhä edelleen pidettyä italialaisia muotoja leveällä lantiollani. 

Haluan olla tasaisen onnellinen ja nauttia elämästä sellaisella tavalla, jota on mahdollista ylläpitää. Totta kai tiedän, että liha- ja maitotuotteet eivät edistä terveyttämme, joten aion edelleen pitää ruokavalioni niin vegaanipohjaisena kuin mahdollista. Mutta en myöskään halua kokea suurta ahdistusta ja syyllisyyttä, jos syönkin nonnan luona pastani päällä tavallista juustoa enkä vuustoa. Tai jos nautin oman terveellisen ateriani lisäksi muutaman palan lähitilalta ostettua, oikeasti aitoa pepperonia "jälkiruoaksi" samalla, kun kuuntelen Cortonan pikkukatujen kuhinaa ja pääskysten iloista huutoa pilvettömällä taivaalla.

Olisiko tämä se viimeinen kotiinpaluuni...

Haavat auki

Kuva on omani

ɴᴏᴡ ᴘʟᴀʏɪɴɢ: 

ꜱᴇʟᴇɴᴀ ɢᴏᴍᴇᴢ - ʟᴏꜱᴇ ʏᴏᴜ ᴛᴏ ʟᴏᴠᴇ ᴍᴇ
3:03 ───────❍─ 3:27

↻ ⊲ Ⅱ ⊳ ↺

Kirjoitin suurimmaksi osaksi tämän tekstin 13.11. kuunnellessani toistolla tuota yllä olevaa kappaletta. Se, mitä minun aluksi piti kirjoittaa, muotoutuikin kirjoittaessani paljon laajemmaksi ja isommaksi kasaksi. Olen pahoillani siitä, miten sekava tämä teksti on, mutta tervetuloa päähäni, muistoihini, elämääni.

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Olen taas täällä. Blogissa? Ei, tai olen minä täälläkin. Mutta tarkoitin, että olen taas täällä ahdistavassa tilassa, johon tipun aivan yhtäkkiä ja jossa mikään ei tuo iloa, en saa otetta mistään ja minulla ei tunnu olevan mitään, mitä odottaa tulevaisuudelta. Vielä maanantaina ja tiistaina oloni tuntui suurin piirtein normaalilta. Tämä siitäkin huolimatta, että en näemmä enää osaa kuin kaksi tapaa lääkitä tunteitani: alkoholi tai ahmiminen. Joten valitsin ahmimisen ja maanantaina ja tiistaina vedin sisääni arviolta 4000-5000 kaloria. 

Siitäkin huolimatta heräsin keskiviikkoon virkeänä ja jopa iloisena. Nyt se loppuu. Minulla ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin. Syön ruokia, joita rakastan, treenaan ja nautin elämästäni. Ja niin teinkin, mutta treenin ja suihkun jälkeen, kun istahdin syömään, tunsin kyyneleiden nousevan taas silmiini. Jonkun aikaa sain rauhoiteltua itseäni, mutta tiskatessani lautastani, purskahdin itkuun. 

Kuva on omani

Ei mitään, mitä odottaa. Ei mitään, mitä kokea. Pelkkää mustaa ja sitten kaikki loppuu ja muuttuu vieläkin mustemmaksi. Ja tiedän, että yksi syy, joka lisää vieläkin enemmän ahdistuksen tunteitani, on se, että alleviivaan itselleni kaikkea sitä, mistä minun pitäisi olla kiitollinen ja mistä pitäisi tuntea iloa ja onnea. Noina hetkinä yritän pakottaa itseni olemaan tuntematta tuota outoa surua sen sijaan, että antaisin itseni tuntea, mitä tunnen. Antaisin vain itseni uida siinä surussa, jota olen tuntenut jo pitkään.

Tuntuu siltä, että jokainen suunta, jota kohti olen elämässäni koskaan ikinä liikkunut, on aina johtanut tähän samaan: kyyneleisiin, ahdistukseen ja kaipuuseen jostain, joka tekisi minusta vihdoinkin täyden, eheän ja onnellisen. Yksi iso tekijä tässä kaikessa on se, että viimeiset pari vuotta eivät ole olleet sitä, miten olen kuvitellut kaiken menevän ja millaista elämää olen kuvitellut eläväni, kun vihdoinkin saavutan sen kultaisena kimaltavan Suuren Päämäärän. 

Tällä hetkellä lasken tunteja siihen, kun lentokoneen pyörät koskettavat joulukuun alussa Helsinki-Vantaata ja pääsen Soulista pois. Olen niin kiittämätön. Niin kiittämätön. En tiedä miksi nämä kaksi edellistä vuotta ovat olleet näin helvetin vaikeita. 

Lisänsä tälle kaikelle toivat myös Päihdelinkin päivien kuusi ja kahdeksan tehtävät, jotka tein poikkeuksellisesti vasta tänään [keskiviikkona]. Päivä kuusi raapi esiin ne kivuliaat muistot kesästä, jolloin silloin parhaana ystäväni pitämä henkilö kävi minuun käsiksi. Niin paljon sekoilua enkä itsekään ollut mikään viaton osapuoli sinä kesänä, vaan lopulta aloin vastata takaisin samalla tavalla, millä minuakin puhuteltiin, mutta en koskaan kokenut, että tilanne olisi voinut mennä siihen, mihin se meni. 

Päivä kuusi nosti taas pintaan ajatukseni siitä, pelasinko pelini kuitenkin väärin. Olisinko onnellisempi, jos olisin ollut erilainen kuin mihin suuntaan lähdin hiljalleen vaeltamaan. Olisinko onnellisempi, jos en olisi joutunut rikkomaan sitä sosiaalisten suhteiden tasapainoa, joka oli osa elämääni 13 vuotta. Torun itseäni edelleen siitä, että B ja O nostavat vieläkin tunteita pintaan, vaikka väitänkin keskittyväni vain elämään nykyhetkessä. Mutta kun asiaa ajattelee siltä kannalta, miten pitkään olimme ehtineet juurtua toisiimme kiinni, ei kai ole ihme, että varmasti jokainen meistä tekee vielä kipeää eroaan omassa hiljaisuudessaan. 

Kuva on omani

Ehkä kuitenkin eniten kaipaan noissa ajoissa ihan puhtaasti sitä, miten onnellinen olin. Miten en kantanut huolta huomisesta ja tanssin sydämeni kyllyydestä kunnes en kirjaimellisesti enää jaksanut ja istuin nauraen maahan. Miten kukaan meistä ei vielä ollut ehtinyt leipiintyä työelämään tai stressannut veloista, vaan moni opiskeli, sisusti ensimmäistä omaa yksiötään ja alkoi käydä treffeillä. Kaikessa oli vapauden ja uutuuden kiiltoa.

En itse asiassa ole koskaan aiemmin kirjoittanut tästä blogiini, sillä olen halunnut suojella tätä ihmistä, mutta kaipaan myös sitä, kun yksi läheisimmistä ystävistäni ei kärsinyt yleisestä ahdistuneisuushäiriöstä. Minulla on ikävä sitä, miten vapaita olimme, miten kävimme pitkillä kävelyillä tai juoksulenkeillä lähes kokonaan mätsäävissä treenivaatteissa puhuen koko ulkoilun ajan kuin papupadat. Ja sen jälkeen menimme jomman kumman luokse juomaan teetä ja tekemään herkullista ruokaa, koska ystävälläni riitti energiaa muuhunkin kuin liian raskaisiin töihin ja lattialla itkemiseen. Kaipaan sitä miten pidimme extempore elokuvamaratoneja, kävimme ihan vain hypistelemässä vaatteita ja asusteita vaatekaupoissa, tanssimme, teimme brunsseja ja järjestimme teemajuhlia.

Minulla on oikeasti usein todella ikävä häntä. Ikävä häntä sellaisena, mitä tiedän hänen olevan. Ja tätä kirjoittaessani silmäni täyttyvät kyyneleistä enkä edes näe kannettavani näyttöä kunnolla, sillä olen pitänyt nämä tunteet sisälläni, pullottanut ne ja marinoinut niitä kaikella sillä muulla, mitä viime vuosina on tapahtunut. Olen jopa usein katkaissut nämä ajatusketjut pääni sisällä enkä ole antanut itseni sanoa kokonaisia lauseita edes minulle itselleni. Koska en halua kuulostaa niiltä ihmisiltä, jotka valittivat minulle siitä, kun olin vakavasti masentunut. "Sä olit ennen niin hauskaa seuraa!" Kiitos, tiedän. En nauti tästä itsekään.

Miten paljon enemmän eläisinkään niissä kultaisissa hetkissä tuon ystäväni kanssa, jos olisin tiennyt, että hän tipahtaisi monen vuoden mustaan aukkoon, niin etten esimerkiksi kesällä 2022 nähnyt häntä kuin kaksi kertaa. Ja kummallakin kerralla hän oli silmin nähden ahdistunut samalla, kun minä laskin intoa täynnä paksun piknik-viltin puistoon ja aloin ottaa esiin ruokia, joita olimme kumpikin vaivalla kokanneet ja leiponeet. Tapaaminen, jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa, meni lähes hiljaisuudessa, koska ystäväni oli niin kaukana ja lopulta ikuisuudelta tuntuva ja mahdollisuuksia täynnä ollut kesäpäivä ja alkuilta kutistuivatkin puolentoista tunnin tapaamiseksi. Yhtäkkiä jäin viltilleni yksin istumaan hölmistyneenä, pettyneenä ja surullisena kuunnelleen, kun muut ympärilläni viettivät ihanaa aikaa ystäviensä kanssa.

Ja nyt ymmärrän, miltä hänestä tuntui, kun hän katsoi minun uppoamistani, mutta ei voinut tehdä mitään. Niin kuin en minäkään voi tehdä muuta kuin olla kädet avoinna valmiina ottamaan hänet vastaan silloin, kun hän tarvitsee tukeani ja halausta. Onneksi hän on meistä kahdesta se rohkeampi. Se, joka kertoi asiasta ääneen, joka haki pitkää sairauslomaa töistä ja joka on hakenut Kelan tukemaa apua toisin kuin minä, jolla ei edelleenkään ole minkäänlaista masennusdiagnoosia tiedoissaan. Miten se on edes mahdollista? Niinpä.

Kuva on omani

Ajelehdin jo liian kauas... Minun oli tarkoitus kirjoittaa Päihdelinkin tehtävistä, jotka nostivat pintaan todella inhottavia tunteita ja muistoja. Päivän kuusi vastaukseni liittyi siis entisiin ystäviini ja päivä kahdeksan ei alkuun nostanut pintaan paljoakaan, mutta sitten yhtäkkiä tuntui, että kaikki muistojeni luukut avautuivat. Olin 13-vuotta ja peitellyt itse itseni nukkumaan, koska isäni ei ollut tullut kotiin ennen minun nukkumaanmenoaikaani, vaan oli jatkanut juomista ystäviensä kanssa, vaikka tiesi minun olevan yksin kotona. Puoli kahdentoista aikoihin hän viimeinkin saapui kompuroiden kotiin ja rukoilin mielessäni, että hän ei tulisi huoneeseeni, mutta kuulin hänen raskaiden askeleidensa lähestyvän huonettani ja hetken päästä ovi avautui. Olohuoneen kattolampun oranssi valoviiva asettui näytöslavaksi minun ja ovensuussa seisoneen isäni välille. 

Hän käveli haparoivin askelin hymyillen toivottamaan minulle hyvää yötä ja minä välttelin hänen kaljalta haisevia kasvojaan, kun hän yritti antaa minulle hyvän yön suukkoa otsalle. Vihasin häntä siinä hetkessä niin paljon, että en ole vuosiin halunnut ajatella näitä muistoja, koska rakastan isääni niin paljon. Hän ei oikeasti ole paha ihminen. Avioero vain oli paljon vaikeampi ja sotkuisempi kuin kumpikaan vanhemmistani oli uskonut eikä kumpikaan heistä osannut käsitellä asioita muulla tavalla kuin juomalla ystäviensä kanssa, hakemalla heistä tukea ja yrittämällä vain hetkeksi päästä pois todellisuudesta. 

Joka tapauksessa, kun käännyin kyljelleni ja väistin isääni, kuulin, miten surulliseksi hän tuli. Hän yritti lohduttaa minua ja istuutua kirjoituspöytäni tuolille, mutta istuikin ohi siitä, koska oli niin humalassa. Hän kaatui äänekkäästi rämähtäen lattialle, tuoli lennähti sivulle ja käännyin säikähtäen katsomaan mitä tapahtui. Ja isäni vain nauroi. Nauroi kuin se olisi ollut maailman hauskin asia ja aikuisesta näkökulmasta kyllähän minä itsekin olen nauranut samanlaisille kämmeille, joita humalassa on tapahtunut. Mutta tuolloin minä olin 13-vuotias ja olisin tarvinnut turvaa. Olisin tarvinnut vanhemman, joka olisi tullut kotiin sovittuna aikana, selvinpäin ja olisimme yhdessä voineet tehdä iltapalaa ja katsoa jonkun elokuvan olohuoneen isolla, pehmeällä sohvalla. Olin isääni kotiin odottaessa ottanut jo elokuviaehdotuksia esiin olohuoneen sohvapöydälle, olin käynyt ruokakaupassa ostamassa viikkorahoillani meille karkkia ja tutkinut lämpimien voileipien reseptejä. Mutta minut oli jätetty yksin.

Huusin kyyneleet silmissä isääni poistumaan huoneestani ja katsoin, kun hän könysi hidastettuna ylös pöytääni nojaten. Samalla ahdistavan ilkikurisesti ja vääristyneesti nauraen. Hän yritti vielä tulla halaamaan minua, mutta löin hänen kätensä pois ja huusin niin kovaa kuin pystyin. Isäni peruutti ja käveli hitaasti huoneeni ovelle, jonne hän jäi hetkeksi seisomaan ottaen tukea oven karmista. Oranssissa valonkaistaleessa näin hänen vaappuen pyyhkivän pois kyyneleitään, sitten hän laski kätensä alas, huokaisi raskaasti, toivotti hiljaisella, luovuttaneella äänellä hyvää yötä ja kertoi rakastavansa minua. Ja minäkin rakastan sinua, isä. Rakastan sinua niin kovin paljon.

Ja jos joku miettii, missä äitini oli, niin hän oli aivan yhtä humalassa sovitusti ystäviensä kanssa, mutta soitin hänelle tuon tapahtuman jälkeen itkien. Äitini tuli kotiin ja vanhempani ottivat yhteen niin pahasti, että pelkäsin tilanteen muuttuvan jopa fyysiseksi tappeluksi, kun kuuntelin heitä pimeässä huoneessani itkien peiton alla. Lopulta äitini heitti isän ulos keskelle lokakuista yötä ja minun elämässäni oli viimeinkin mennyt rikki jotain sellaista, mitä en koskaan edes sen kummemmin ajatellut olevan olemassa: turvallisuus. Jälkikäteen ajatellen tajuan sen, miten yksin olin, sillä en ikinä puhunut vanhempieni riidoista tai eroon liittyneistä asioista kenellekään enkä ole edes nyt aikuisiällä avannut esimerkiksi tuon yön muistoa kenellekään. Sen sijaan olen kasannut noitakin tunteita sisääni ja marinoin niitä näemmä tähän hetkeen asti. 

Kuva on omani

Tuntuu, että mitä pidemmälle elän juuri nyt, sitä enemmän haluan takaisin. Takaisin yksittäisiin kultaisiin hetkiin. Takaisin sellaiseen, jossa en vielä tiennyt kaikkea tätä paskaa, jota sisälläni kannan, vaan sain keskittyä nykynäkökulmasta mitättömiin pikkukriiseihin. Takaisin hetkiin, joissa ei tarvitse omien kriiseilyiden lisäksi oikeasti miettiä sitä, mikä kaikki on niin tärkeää, että se täytyy pelastaa, jos sota syttyy. Haluan takaisin hetkiin, jolloin olimme kaikki ystävieni kanssa ainakin näennäisen huolettomia. Muistatteko ne huolettomat kesäpäivät? Kun ei ollut edes kesätöitä, joita vihata ja sait vain elää ja pyöräillä loputtomia kilometrejä auringon alla tai hyppiä maauimalan hyppytornista alas kimaltelevaan veteen.

Olipahan oksennus, mutta nyt en ainakaan enää itke. En usko, että mikään lukko aukesi, mutta tällä hetkellä en vain yksinkertaisesti jaksa itkeä, koska olen kirjoittanut tätä tekstiä jo lähes kaksi tuntia (jos joku on joskus miettinyt kauanko tällaisten tekstien kirjoittamiseen menee aikaa...). Ehkä yritän tehdä jonkun rauhallisen meditaation ja toivoa, että H nukkuu tulevan yön poikkeuksellisen sikeästi, jotta saan levättyä.

Kirjoitettu 14.11.
Tänään minusta on tuntunut hieman paremmalta. Edelleen hauraalta ja todella oudolta, mutta en ole itkenyt ja olen myös pystynyt kuuntelemaan iloisia kappaleita niiden kevyistä sanoista ja biiteistä nauttien. Eilinen häiritsee minua kuitenkin todella paljon, sillä selvästi jotain on vialla, mutta en tiedä, miten korjata tilannetta. En saa mitään konkreettisia toimenpiteitä mieleeni. En mitään tapoja, joilla lähteä purkamaan tätä koko vyyhtiä, joka on hitaasti kietoutunut solmuun näemmä koko elämäni ajan. 

Olen syyttänyt kaikesta viimeistä kahta vuotta, mutta ehkä tämä onkin vain se kohta, jossa kaikki aiemmat solmukohdat tulevat esiin. Tarpeellinen pölyjen pöllytys, jotta voin siirtyä eteenpäin sellaisena henkilönä, jollaisena itse päätän ottaa askeleita. Ei sellaisten olosuhteiden uhrina, mille en ole voinut tehdä mitään, kuten vanhempieni myrskyisä avioero tai erilleen kasvaminen entisistä ystävistäni. Ehkä ensi vuoden lopulla katson taaksepäin tätä aikaa ja hymyilen. 

"Voi Minni, olisitpa tiennyt, miten tärkeä ja tarpeellinen tuo kivulias vaihe oli! Olisitpa nähnyt millainen värikäs kukkaketo sen palossa kadonneen kuivan, hylätyn niityn tilalle kasvoi. Olisitpa uskonut enemmän siihen, että selviät tuon oudon jakson läpi ja saat kaiken tuhkaksi hapristuneen tilalle niin paljon enemmän kuin mistä uskalsit koskaan haaveillakaan!"

Voin vain toivoa, että näin käy.

Tietoinen valinta

Kuva on omani

Päivä 5 Päihdelinkin kurssia ja aion kyllä tehdä tämän tunnollisesti loppuun, mutta en oikein ymmärrä, mitä tämän on tarkoitus antaa minulle. Ehkä olen liian tietoinen asioista ja siksi tuntuu, etten ole oppinut mitään uutta tai saanut uudenlaista näkökulmaa tilanteeseeni. Olen pohdiskellut liikaa suhdettani alkoholiin jo etukäteen, laskenut kaloreita ja sitä, miten kauan kehollani menee polttaakseen alkoholin pois. Odotin jotain sellaista, mikä olisi kunnolla lyönyt minua kasvoille heti ensimmäisestä päivästä alkaen, mutta tuskin sellaista tulee koko tämän 30 päivän aikana tapahtumaan. 

Treenit sujuvat hyvin ja olen pystynyt nostamaan salilla painoja ihan kunnolla! Keho tuntuu vahvalta ja olen laittanut itseni äärirajoille, mikä on tuntunut hyvältä. Ruokailuiden suhteen olen muuten seurannut itse tekemääni ateriasuunnitelmaa, mutta päivällisen yhteydessä olen syönyt hieman ylimääräisiä "herkkuja" pitääkseni itseni poissa ahmimisesta. Turvotus on kuitenkin selvästi laskenut ja olo on paljon parempi, joten kaipa tuo on toiminut. 

Tällä viikolla olen pohdiskellut sitä, että mitä jos vain oikeast päättäisin, että ruoka (ja alkoholi) ei ole ongelma? Jos vain päättäisin oikeasti olevani jo perillä, maalissa, unelmaelämääni eläen? Sillä niinhän se oikeasti pitäisi tehdä, jos haluat jotain. Tulet siksi, mitä olet. Et siksi, mitä haluat. 

Olen miettinyt sitä, pystynkö oikeasti pitämään unelmakroppani, kun identiteettini on aika tavalla hirttäytynyt kiinni siihen, että en ole valmis ja olen aina matkalla. Ja tähän liittyy hyvin vahvasti itsesabotaasi ahmimisen muodossa, sillä se pitää huolta siitä, että minun ei tarvitse astua siihen uuteen minään aivan sataprosenttisesti. Saan olla edelleen matkalla. 

Kun kysyin itseltäni, voisiko vain päättää, että olen valmis ja ruoka ei enää ole mikään ongelma, huomasin heti ajattelevani, että eihän niin voi tehdä! En ole valmis, kuka minä sitten ole, joudunko poistamaan blogin turhana, miten minä sitten seuraan treenieni kehitystä, mistä minä saan onnistumisen iloa, millä minä täytän elämäni, mikä rytmittää arkeni... Niinpä. Edelleen matkalla, huomaan.

Ehkä se ei olekaan epäonnistujan identiteetti, joka on pitänyt minut paikoillaan, vaan tuo matkalla olijan identiteetti. Olinhan matkalla myös 2021 kunnes sitten käytännössä katsoen saavutin unelmakroppani ja ahmin itseni takaisin pullataikinaiseksi tavikseksi. Uskaltaisinko päästää matkalla olemisesta viimein irti ja nähdä ruoka sellaisena kuin perillä ollessa haluan nähdä: polttoaineena, joka ravitsee kehoani ja mieltäni, tuo iloa ja energiaa, hellii kehoani ja antaa minulle mahdollisuuden liikkua, nauraa, matkustaa, rakastaa ja elää. Että ravitseva, tervellinen ruoka on tärkeä osa elämääni, mutta en kuitenkaan elä ruoka keskiössä.

Tänään heti aamulla herätessäni mieleni täyttivät jostain syystä Alyse Parkerin jollain videolla olleet sanat siitä, miten hän oli itse mindfuckannut itsensä epäonnistumaan ja elämään sellaista elämää, joka ei tuntunut 100% autenttiselta. Olisiko minunkin elämässäni viimeinkin aika lopulliselle läpimurrolle? Sillä se, mitä en muuta, se on se, minkä tietoisesti valitsin.

 

Muistoja alkoholista

Kuva on omani

Aloitin sunnuntaina Päihdelinkin 30 päivän verkkokurssin ja olen nyt tehnyt kaksi päivää tehtäviä. Toivon, että tilanne muuttuu vielä, mutta ainakin tällä hetkellä tehtävät ovat vain tuoneet pintaan hyviä muistoja. Ensimmäisen päivän tehtävissä piti muistella ensimmäistä alkoholikertaa ja toisen päivän tehtävissä ensimmäistä krapulaa.

Ensimmäinen kokeiluni tapahtui turvallisessa neljän tytön porukassa, jossa olimme kaikki jo 18-vuotta täyttäneitä ja osa - minä mukaan lukien - jo 19-vuotiaita. Meillä oli siideriä sekä Belliniä ja siidereiden kanssa minulla oli vaikeuksia saada niitä alas muuten kuin shotteina, mutta Belliniä join enemmän kuin mielellään! Lasissani kolisi kolme jääpalaa ja kesäinen pastellin oranssi juoma sopi täydellisesti heinäkuun auringon alle, kun istuimme ystäväni takapihalla isoissa säkkituoleissa. Muistan, että yritin saada itseäni humaltumaan, koska halusin tietää, miltä se tuntuu, mutta meillä oli myös sellainen määrä ruokaa, että ei kukaan meistä kyllä päässyt edes nousuihin.

Muistan, että maistelimme loppuillasta myös erilaisia lonkeroita, mutta Bellini oli ainoa juoma, josta pidin. Muiden mielestä se oli aivan liian makeaa. Nukkumaan menimme pitkän Gossip Girl-maratonin jälkeen joskus yhdeltä ja seuraavana aamuna heräsin väsyneenä ja suolasta turvonneena, mutta alkoholista minulle jäi vain mukavia muistoja. Tuntui siltä, että olin vihdoinkin päässyt johonkin "porukkaan" mukaan ja sain sellaisia muistoja, joita muut olivat alkaneet keräillä jo joskus yläasteella ja mitä itse vain seurasin kateellisena sivusta. 

 

Kuva on omani

Ensimmäisen krapulani koin myös turvallisessa porukassa, sillä vietin iltaa ja yötä kahden ystäväni kanssa ja pelasimme juomapeliä. Tässä kohtaa kaikki meistä olivat 20-vuotiaita ja meillä oli juomina parvekkeella pakkasessa kylmentynyttä minttua, salmaria ja vodkaa ja jääkaapissa limua vodkalle. Oli ihanaa avautua asioista, joista en aiemmin ollut koskaan uskaltanut kertoa ja nuo olivat niitä aikoja, kun jäin suorastaan koukkuun totuutta ja tehtävää-juomapeleihin, koska oli ihanaa päästä avautumaan asioista.

Lisäksi nuo olivat aikoja, jolloin lähennyin todella paljon ystävieni kanssa, sillä alkoholin vahvistamina uskalsimme jakaa itsestämme enemmän tosillemme. Jälkikäteen olemme puhuneet siitä, että usein emme edes olleet oikeasti niiiiin humalassa ja siksi olisimme alkaneet avautua, vaan pelkkä peliasetelma riitti tekemään tilanteesta jotenkin eri tavalla otollisen.

Tuota Päihdelinkin tehtävää tehdessä minulle tuli oikeastaan todella ikävä noita aikoja. Sitä, kun opin jatkuvasti itsestäni niin paljon ja pääsin yhdessä kokemaan ystävieni kanssa noita itsestä oppimisen hetkiä. Kun lähes kaikki asiat olivat ekoja kertoja ja kaikessa oli vielä uutuuden viehätystä. Kun kokeilimme tehdä uudenlaisia drinkkejä sheikkerillä, teimme profiilit eri deittisivuille ja -appeihin, mietimme yhdessä, mitä vastata yhteyttä ottaneille miehille ja luimme Cosmopolitanin horoskooppeja ylianalysoimatta mitään tai ampumatta kaikkea pessimistisesti alas.

Itse krapula sen sijaan ei tietenkään ollut mukava kokemus: heräsin aikaisin aamulla tärinään, pahoinvointiin ja siihen, että en pystynyt pitämään enää silmiäni kiinni, koska maailma pyöri niin paljon. Tuntien ajan hengittelin syvään ja toivoin, että en kuolisi. Loppujen lopuksi kuitenkin tuokin kokemus tuntui vain meitä kolmea lähentävältä asialta. Yksi ystävistäni heräsi viereltäni ilman rintaliivejä, farkut vielä jalassa ja nauroimme käheää naurua kummankin olotilalle. Vedin peiton hänen päälleen, suutelin hänen sotkuista tukkaansa ja hänen kätensä ujuttautuivat taas paljaille rinnoilleni niin kuin ne olivat tehneet myös yöllä, kun kaaduimme sohvalle "nukkumaan". Tuona yönä ja aamuna mietin, että ehkä minä voisin oikeasti ihastua tyttöön ja löysin itsestäni puolen, joka halusi kokeilla seksiä tytön kanssa. 

 

Kuva on omani

Joka tapauksessa, kaikkien kolmen kamala olo oli vain jotain todella hauskaa ja tästä koko saagasta riitti inside-vitsejä pitkäksi aikaa, sillä loppujen lopuksi jäimme vielä yhdeksi yöksi kaverini luokse. Katsoimme koko päivän huonoja elokuvia, tilasimme pizzaa ja illalla kävimme lyhyellä happihyppelyllä, jonka aikana teimme lumienkeleitä ja sohvaystäväni puristeli "leikillä" peppuani aina, kun seurueemme kolmas jäsen ei sitä huomannut. Rehellisesti tuo krapulakerta on jäänyt minulle muistoihin vain ihanana pitkänä viikonloppuna, jolloin sain taas kokea jotain sellaista, mihin en aikaisemmin ollut päässyt käsiksi. Sellainen ensimmäinen kerta, joka toi kotoisia perhosia vatsaani vielä moneksi viikoksi tuon viikonlopun jälkeenkin.

Olen aina halunnut olla se, joka ei ole tylsä aikuinen eikä menetä lapsenomaista uteliaisuuttaan ja mielikuvitustaan vaikka onkin aikuinen. Mutta kyllä se oikeasti vaikuttaa paljon, että kohtaat yhä harvemmin ja harvemmin kokonaan uusia asioita ja kokemuksia. Ja saadaksesi niitä joudut koko ajan menemään pidemmälle ja pidemmälle, mikä ei todellakaan ole aina järkevää tai edes turvallista! Juuri nyt tuo alkoholin käytön dramaattiseen vähentämiseen tähtäävä kurssi onkin tuonut vain retrofiltterin kyllästämiä ihania hetkiä mieleeni. Sellaisia hetkiä, joita en ole kokenut enää vuosiin ja minulla on ikävä tuota vaihetta nuoruudessa...

Eilen liikuntana oli puolitoista tuntia kävelyä, tänään puoli tuntia kävelyä ja sali. Mehupaastosin eilen päivälliseen asti ja tänään olen palannut takaisin syömään normaaliin tapaan eli kokonaan vegaania ruokaa ja noin 1400 kaloria päivässä. Mietin eilen, että joisin lounaaksi tällä viikolla aina litran mehun, mutta en halua sitä. Haluan ainakin hetken aikaa olla tylsä ja syödä vain tavallisen terveellisesti. 

Pysähtyminen

Tämä vuosi on potkinut minua päähän ja lujaa tai oikeastaan minä olen tainnut potkia itse itseäni. En ole koskaan ikinä ollut niin sekaisin kuin tänä vuonna ja sen tekin olette huomanneet. Olen puhunut ystävilleni vähemmän ja vähemmän itseäni mietityttäneistä asioista ja kuitenkaan kukaan ei tällä kertaa ole syyttänyt minua asioiden piilottelusta toisin kuin silloin, kun minä en oikeasti salannut mitään. Juuri nyt, kun olen kasannut ajatusten Mount Everestiä sisälleni, kukaan ei ole huomannut sitä. 

Olen niin usein tehnyt asioista aivan liian monimutkaisia ja hyppinyt asiasta, elämäntavasta, moraalikäsityksestä ja unelmaminästä toiseen. Kaikesta huolimatta olen kuitenkin halunnut niin pitkälle kuin mahdollista keskittyä ainoastaan tämän vuoden ihaniin asioihin, mutta nyt minun on oikeasti katsottava etenkin tätä vuotta rehellisen linssin läpi, koska muuten en tule ikinä rakentaneeksi erilaista tulevaisuutta.

Tällä hetkellä pelkään oikeasti sitä, että alkoholista alkaa tulla todella suuri ongelma ja senpä takia aloitinkin eilen Päihdelinkin 30 päivän verkkokurssin, jonka aikana tulen pohdiskelemaan suhdettani alkoholiin ja siihen, millaisen suhteen tulevaisuudessa haluan. Ja jos tämä ei tuo muutosta, minun on ryhdyttävä rankempiin toimenpiteisiin. Lisäksi ahmin viime viikolla viitenä päivänä enkä oikeasti enää tiedä kuka olen. Ja usein tuntuu siltä, että en edes tiedä, mitä haluan.  

Tiedän vain sen, että kaikella tällä "oireilulla" on kyllä jokin tarkoitus ja minun täytyy nyt vain puskea tämän oudon ja sekavan ajan läpi. Minussa on niin paljon häpeää siitä, miten helvetin huonosti olen hoitanut tämän vuoden.  Voi olla, että pidän tauon täältä tai voi olla, että palaan jo huomenna takaisin kirjoittelemaan. En tiedä. Sen tiedän, että ainakin tämän ja huomisen päivän olen mehupaastolla, koska ruoansulatuselimistöni tekee kuolemaa ja minun on pakko saada vesipaino nopeasti pois.

Vapaa(sti vankilassa)

Kuva on omani

Olen tämän viikon aikana laittanut blogin yksityiseksi ja taas julkiseksi ainakin viisi kertaa. Jotenkin minussa on kasvanut tarve olla vapaa ei pelkästään ruokaan liittyvissä asioissa vaan jollain muullakin, aiemmin kokemattomalla tavalla. Ja se, mikä minulle tuli mieleen, oli ikään kuin blogimaailmasta "valmistuminen", graduation.

Aloitin ensimmäisen blogini vuonna 2018, mutta sitä kesti vain lyhyen hetken. Sen jälkeen aloitin uuden blogin vuoden 2020 alussa, kun aloin laihduttaa minun ja I:n tapaamista varten, mutta korona luonnollisesti vei kaikilta suunnitelmiltamme pohjan. Sitten palasin vuoden 2022 tammikuussa takaisin tänne ja onpahan ollut matka, ei voi muuta sanoa!

Blogin kirjoittamisesta on tullut minulle tapa ja myös osa identiteettiä. Täällä minä höpötän monologiani, kun kaikki muut ovat hiljaa, mutta käyvät silti tasaisena virtana katsomassa, mitä minulle kuuluu. Ja selvästi muutama kokonaan uusikin lukija on tänä syksynä löytänyt tänne, tervetuloa! Tämän kaiken takia kuluvan vuoden tapahtumat ovatkin olleet todella raskaita.

Huomaan jatkuvasti miettiväni sanojani ja jotenkin vain haluaisin aloittaa alusta ja toisaalta en, koska realistisesti tiedän, että läpikäymäni matka vaikuttaa ajatuksiini ja tekoihin ja matkani on myös asia, josta en koe, että sitä pitäisi joutua peittelemään. Tällä viikolla jokainen aamu heti herättyäni olen ollut sitä mieltä, että laitan tämän blogin yksityiseksi lopullisesti ja iltapäivään asti olen tätä mieltä, kunnes sitten pehmitän tuota ajatusta todeten, että ehkä voisin vain olla koko marraskuun poissa ja katsoa, miltä se tuntuu. Ja sitten illalla olen sitä mieltä, että ei hitto, räjähdän, jos en pääse jakamaan asioita jonnekin!

Esimerkiksi eilen aloin taas olla todella huolissani terveydestäni. Kurkkukipuni on äitynyt kunnon nuhaksi, mutta ilman kuumetta ja lisäksi eilen iltapäivällä aloin taas kärsiä epätyypillisen vetisestä ja runsaasta vuodosta aina, kun vaikkapa niistin nenäni. Yön jälkeen tuo oire on sentään onneksi loppunut ja muutenkin olo on ollut tänään parempi johtuen joko eilisestä höyryhengittelystä, nelinkertaisesta sinkki- ja C-vitamiiniannoksesta tai ihan vain levosta. Eilen nimittäin poikkeuksellisesti kävelin vain vajaan tunnin ja senkin kahdessa erässä todella rauhalliseen tahtiin.

 

Kuva on omani

Joka tapauksessa olen ollut tänä vuonna aivan liian usein kipeänä ja se huolestuttaa minua. Heti vuoden alussa olin kuumeessa, tästä puolitoista viikkoa eteenpäin ja olin kurkkukivussa ja lievässä nuhassa, helmikuun puolessa välissä olin kunnon nuhakuumeessa, toukokuussa olin taas nuhakuumeessa ja tällä kertaa oireilu jatkui lähes kaksi viikkoa, noin kolme viikkoa sitten heräsin maanantain ja tiistain välisenä yönä korkeaan kuumeeseen ja sen jälkeen minulla oli lievää kurkkukipua muutaman päivän ajan. Ja nyt sitten vielä tämänhetkinen nuha.

Nuha-kuumeilun lisäksi minulla on ollut erinäisiä iho-ongelmia, joita olen hoitanut kortisonivoiteilla ja lisäksi tuota epätyypillisen runsasta vuotoa, joka alkoi viime kuussa ja se on aaltoillut todella paljon. Koskaan tuo vuoto ei kuitenkaan pahimpina aikoinakaan ole ollut selvästi oudon näköistä tai hajuista, vaan tavallaan ihan "perus minua". Kaikki nämä oireet ovat sellaisia, joita minulla ei ole koskaan aiemmin ollut. Aiemmin sairastuin flunssaan ehkä kerran tai pari kertaa vuodessa ja huolimatta siitä, että ihoni on herkkä, en kärsi lähes koskaan ihottumista eikä minulla oikeastaan koskaan ole ollut mitään gynekologisia ongelmia. 

Voisiko tämä kaikki olla kuitenkin jotenkin hormonaalista? Esimerkiksi tämän kuun oireilu on tapahtunut vain muutaman päivän viiveellä alkoholin liiallisen käytön jälkeen ja alkoholihan tunnetusti vaikuttaa hormoneihin ja myös häiritsee kehon vastustuskykyä. Eilen tuo runsas vuoto alkoi muutama tunti sen jälkeen, kun olin syönyt oikein kunnon maito- ja lihapommin lounaaksi ja myös nuo ruoat voivat heilauttaa etenkin jo lähtökohtaisesti epätasapainossa olevia hormonitasoja vieläkin huonommiksi. 

Varaa aika lääkärille, hoopo! Juu, tiedän... Ja toisaalta tiedän sen, että perus verikokeista ei tulla saamaan mitään irti ja jotenkin haluaisin löytää tälle tilanteelle ratkaisun itse, etenkin elämäntavoistani. Sillä se, mikä on myös fakta, on se, että tänä vuonna olen syönyt huonommin kuin hetkeen ja silloinkin, kun olen palannut takaisin niin sanotusti terveellisiin tapoihin, nuo terveet tavat ovat sisältäneet lihaa ja maitotuotteita. 

Tämä vuosi on siis ollut poikkeuksellisen "standard diet"-tyylinen, joten sinänsä ei kai ole ihme, että kehoni on aivan ulapalla. Vuodesta 2020 lähtien olen kuitenkin nimenomaan pyrkinyt kokonaan vegaaniin ruokavalioon ja tämä on ensimmäinen vuosi, kun olen muistaakseni lähes joka viikko syönyt eläinperäisiä ruokia. Totta kai varmasti myös ilmansaasteet ovat osaltan voineet vaikuttaa kipeäksi tulemiseen, mutta tällöinkin uskon, että jokin on romahduttanut vastustuskykyni jo aiemmin.

Mutta minunhan piti olla vapaa... Tiedän. Mutta en minä näinkään voi elää, nuhasta nuhaan, ihottumasta ihottumaan... Minun on saatava terveyteni takaisin. Miksi helvetissä kaikki on taas niin vaikeaa...

Viikonlopun kuulumisia

Kuva on omani

Juhlin lauantaina taas I:n siskon ja hänen ystäviensä kanssa ja tällä kertaa varmasti monta asiaa vaikutti yhdessä siihen, miksi en sunnuntaina kirjaimellisesti tehnyt muuta kuin makasin ja torkuin koko päivän sen, mitä H:n kanssa touhuamiselta pystyin... Kävin lauantaina perinteisellä puolen tunnin aamukävelyllä ja sen jälkeen tein heti vielä ennen aamupalaa kotisalitreenin, joka tuntui niin huumaavan ihanalta! Nostin jokaisessa sarjassa painoja ja pitkästä aikaa sarjat loppuivat oikeasti juuri niin kuin kuuluukin eli niin, että saat hädin tuskin vielä sen yhden viimeisen toiston tehtyä.

Olo oli treenin jälkeen aivan ihana ja ehkä siitä sitten innostuinkin liiaksi ja sen takia loppupäivä meni miten meni. Iltapäivän aikana tuli käveltyä melkein tunti, lopulta jätin H:n isovanhemmilleen ja sitten erehdyin tosiaan juomaan muutaman, josta tuli plus yhdet plus kolmannet yhdet plus....... Nukkumaan menin kolmelta aamuyöllä ja lauantaina olin syönyt vain aamupalan ja seuraavan kerran söin vajaan 500 kalorin ruoka-annoksen puoli yhdeksältä illalla. 

Sunnuntaihin heräsin loppumattoman väsyneenä vajaan viiden tunnin yöunien jäljiltä. En sanoisi, että kärsin krapulasta, mutta olin vain todella väsynyt eikä kai ihme, kun lauantain aikana tuli poltettua noin 3200 kaloria ja söin vain kaksi ateriaa. Toki alkoholista tuli jonkin verran kaloreita, mutta laskin päivän kokonaissaldoksi silti vajaan 2200 kaloria. 

Eilinen menikin vain lepäillessä ja yritin jatkuvasti olla tuntematta ahdistusta siitä, että päivä meni käytännössä katsoen lähes kokonaan hukkaan. Tällä hetkellä olo on fyysisesti ihan normaali, mutta henkisesti hassu: tuntuu oudolta, että alkoholi on taas yhtäkkiä jysähtänyt elämääni kahden suuren ylilyönnin kautta ja osa minusta pelkää sitä, että tämä lähtee taas käsistä niin kuin se lähti esimerkiksi vuonna 2020 ja myös hetkellisesti 2022 kesällä. 

Ja toisaalta olen vasta ihan "alussa" ja tästä on vielä helppoa poistua takavasemmalle ja antaa muiden juoda, kun itse vietän terveellistä koti-iltaa! Loppujen lopuksi minulla on maailman paras syy olla juomatta vaikka en edes laskisi omaa terveyttäni yhdeksi syyksi, joten uskon, että pystyn kyllä palaamaan takaisin hyvin minimaaliseen alkoholin käyttöön. Minun vain täytyy kouluttaa itsestäni taas se, joka pystyy tyytymään vain muutamaan lasilliseen aivan niin kuin lauantaina yksi I:n siskon ystävistäkin pystyi. Hänellä oli oikein ihana ja rentouttava ilta ja yö ja silti häneen solahti vain kolme lasillista samppanjaa ja yksi martini. 

Minun oli tänään alun perin tarkoitus käydä lenkillä ja nostaa matka vajaaseen neljään kilometriin, mutta kuinka ollakaan heräsin taas kurkkukipuun! Ja mietin voiko tämä liittyä alkoholiin, sillä edellisen juomiskerran jälkeenkin minulle tuli kipeä olo, mikä muistutti juuri niistä ajanjaksoista, jolloin join aivan liikaa ja minulle tuli kuumeoireilua. Toki tällä hetkellä enemmän ja vähemmän kaikki tuntuvat olevan nuhassa, joten kai tämä voi olla sitäkin... 

Olen vain niin super pettynyt tähän, koska olisin halunnut aloittaa viikon urheilullisesti! Lenkin sijaan kävinkin sitten vain tunnin kävelyllä eli tämän päivän osalta liikuntasaldo on puolitoista tuntia kävelyä. Toivon, että tämä menisi nopeasti ohi ja olisi vain jotain univelkoihin liittyvää oireilua, joka katoaa huomiseen mennessä. Sinkkiä, punahattu-uuttetta, sitruuna-inkivääriteetä hunajalla ja kunnolla unta. Toivon selviäväni takaisin terveiden kirjoihin tämän kombinaation avulla, jotta pääsisin huomenna salille...

-3,5 kg

Kuva on omani

Paino: 60,3 kg

Painoindeksi: 22,98 (vanha), 23,47 (uusi)

Pudotus: -3,5 kg

Tänään on tuntunut niin paljon helpommalta, enemmän minulta kuin hetkeen. En ehtinyt syödä lounaaksi kuin banaanin ja söin toisen banaanin kolmen aikoihin. Seuraavaksi söin viideltä halloumisalaatin ja jälkiruoaksi kreikkalaista jugurttia marjoilla ja raakakaakaohipuilla. Enkä koe huonoa omaatuntoa. 

Ja tiedättekö mitä? Tajusin tänään, että juuri näinhän minä aloitin myös 2021. En yrittänyt pakottaa vegaaniutta enää, vaihdoin perjantain sipsit, dipin ja karkit kahteen broilerin fileeseen, isoon kasaan täysjyväriisiä, BBQ-kastikkeeseen ja Valio Eilan kreikkalaisiin jugurtteihin. 

Joten ehkä tämä näkökulman muutos voikin viedä minut juuri sinne, minne olen yrittänyt pakottaa itseäni kaikki nämä vuodet. Näkisinköhän huomenna vaa'alla jo tutut numerot viisi ja yhdeksän... Milloin olen viimeeksi ollut innoissani painon laskusta? En pitkään aikaan, mutta tämä tuntui hyvältä!

Ahdistuksesta voittoon

Kuva on omani

Paino: 63.8 kg

Päätin eilen ahmia, koska minua turhautti se, että terveellinen ruoka aiheuttaa nykyään mahani turpoamista kivuliaaksi palloksi, koska kehoni on ehtinyt tottua roskaan. Kyllä, se oli ainoa syyni. 

Ja näin ollen tänään aamulla vaa'asta minua tuijotti silmiin painoindeksi, joka vanhalla laskukaavalla on 24,31 ja uudella järkyttävät 24,83 eli olen sen mukaan vain 0,17 pisteen päässä siitä, että olen taas lievästi ylipainoinen. Ja siltä minä kyllä näytänkin. 

Kuitenkin tiedän, että minussa on suolan kerryttämää vesipainoa ja jokin outo voima minussa käskee vain jatkamaan niin kaikki kääntyy kyllä hyväksi. Vaikka jos pysähdyn hetkeksikin, minua alkaa ahdistaa sodat ja mietin voinko oikeasti enää koskaan ikinä olla vilpittömän onnellinen? Onnellinen ilman minkäänlaista pelkoa tai pientä varjoa. 

Tuntuu vaikealta antaa lupa keskittyä iloa tuoviin asioihin, kun samalla Etelä- ja Pohjois-Korean välit alkavat kääntyä suuntaan, jota ei ole vuosikymmeniin nähty. Onko minulla lupa olla onnellinen tällaisen kaiken keskellä? Keskityn johonkin helvetin painoon, vaikka voi olla, että I ei edes pääse armeijasta ennen kuin joutuu jo tosipaikkaan ja ja.....

Mutta ihmismielen on pakko antaa keskittyä vähäpätöisiltä vaikuttaviin asioihin, jotta et menetä järkeäsi ja kuluta mahdollisia viimeisiä oikeasti onnellisia kuukausiasi pelossa ja ahdistuksessa. Sitä ehdit luultavasti kokea myöhemminkin. 

Mietin pitkään kävisinkö tänään lenkillä. Mietin haluanko masentaa itseni kaiken muun ahdistuksen lisäksi vielä sillä, miten kivuliaaksi suola ja vesi ovat turvottaneet pohkeeni ja nilkkani. Miten jokainen hidas askel tuntuisi siltä kuin rämpisin epätoivoisesti suossa pääsemättä eteenpäin. 

Lopulta päätin lähteä ja annoin itselleni luvan hölkätä vaikka kävelyvauhtia, kunhan saisin kolme kilometriä täyteen. Hölkkäsin rauhassa samaan aikaan, kun taivaan täyttäneet pilvet alkoivat hajaantua ja oranssi auringonvalo pääsi tervehtimään minua. Siinä hetkessä, kun katselin sitä, miten auringonvalo loi talojen ikkunoiden kautta kuvioita vastapäätä oleviin rakennuksiin, mieleni täytti ajatus. 

Ajatus siitä, että minulla on lupa olla onnellinen tässä ja nyt huolimatta siitä, mitä tulevaisuudessa ehkä tapahtuu tai ei tapahdu. Eikä minun tämän hetken onneni ole mitenkään noloa tai typerää tulevaisuuden linssin läpi katsottuna, vaan se on yksinkertaisesti elämää. Se sen sijaan ei ole, että synkistelen jo valmiiksi asioita, joihin en voi vaikuttaa ja jotka eivät koskaan mahdollisesti edes tulee tapahtumaan.  

Ja tuossa hetkessä minusta tuntui taas kokonaiselta, loppu 3,24 kilometrin lenkki meni ohi hetkessä koko matkan läpi hymyillen ja tuo oli ehdottomasti tähän astisista lenkeistä helpoin. Olen todella onnellinen, että uskaltauduin ulos kokeilemaan rajojani! 

Tämä oli viimeinen päivä, kun en ole raskaana ja painoni alkaa luvuilla kuusi ja kolme. Ja tämä oli viimeinen päivä, kun käytän energiaa turhaan ahdistumiseen. Tulevaisuutta ei ole vielä olemassa eikä mitään ole vielä kirjoitettu loppuun.

Uudenlainen luku elämässäni ja tavoissani

Kuva on omani

Piilotin joitakin tekstejä, mutta ei hätää, mitään sen ihmeellisempää ei ole tapahtunut henkilö X:n suhteen! Koin vain, että tulevaisuuden kannalta on ehkä järkevintä, että pidän I:n ja H:n poissa täältä niin paljon kuin vain mahdollista. Kaikkea en tietenkään pysty tai edes halua piilottaa heistä, koska kumpikin on luonnollisesti iso osa elämääni, mutta suurimmaksi osaksi pitäydyn vastaisuudessa ruokailuissa ja liikunnassa arkisilla ajatuksilla ja mietteillä höystettynä.

Osittain tähän kai liittyy myös halu siihen, että minulla olisi edes joku paikka, jossa olla "vain minä" olematta jatkuvasti sekä vaimo että äiti. Tällä viikolla olen huomannut sen, miten täydellisyyden tavoittelu vie pois iloa arjen pienistä hetkistä, ja etenkin täydellisyyden tavoittelu äitiydessä tekee minusta surullisen ja ahdistuneen. Kun kirjoitan ajatuksiani auki äitiyden linssin läpi, pienetkin asiat tuovat minulle tunteen siitä, että olen huono. 

Jos päätänkin juoda aamulla kupillisen aitoa, ihanaa italialaista cappucinoa ja tästä syystä ruokin H:n rintamaidon sijaan maidonkorvikkeella, jotta hän ei tule saaneeksi kofeiinia, koen olevani huono äiti enkä edes kehtaa kirjoittaa kahvin juomisesta tänne. Mietin jokaista liikahdustani aivan liikaa ja etenkin, kun kirjoitan asioita ylös, näen ne jotenkin selvemmin, jolloin alan ylianalysoimaan kaikkea. Ja kun alan ylianalysoimaan, katoaa kykyni tehdä niitä oikeita valintoja, joita intuitioni ohjaa, jolloin eksyn aivan totaalisesti suunnastani.

Viimeisen parin viikon aikana sanat "vapaus" ja "vapaa" ovatkin ponnahtaneet eteeni mitä erillaisimmissa tilanteissa ja tällä viikolla olen huomannut, että se, mikä tuo minulle vapauden tunteen, ei ehkä olekaan mikään tarkkaviivainen pieni tila, vaan jotain paljon joustavampaa kuin olen antanut itseni kokea. Mitä tarkoitan tällä on se, että tämän viikon mehupaasto on sujunut aikalailla ongelmitta, mutta se ei ole tuonut yhtään sellaista iloa, jollaista oletin kokevani. Se on tuntunut pakolta ja jotenkin päälle liimatulta valheelta. Kuin maskilta, joka ei sulaudu omaan ihooni, vaan jää hassusti pullottamaan todellisen minän päälle. 

Olen pohdiskellut sitä, että ehkä olen jatkuvasti epäonnistunut yrityksissäni päästä ortoreksiaan takaisin kiinni siitä syystä, että en vain yksinkertaisesti pysty enää toisintamaan sitä tilannetta, jossa olin vuoden 2021 alussa. Minussa oli silloin niin paljon vähemmän kokemuksia, ajatuksia ja tunteita liittyen siihen, mitä tein, jolloin elämän aallokoiden keskellä navigoiminen oli tavallaan helpompaa.

Kuva on omani

Iso teema jo vuosien ajan on ollut se, että tuolloin aiemmin en pelännyt epäonnistumista, koska silloin minulla ei yksinkertaisesti ollut kokemuksia sellaisesta, joten minun oli helppoa liikkua eteenpäin täydellisen optimistisena. Ja tarkoitan siis epäonnistumisia tilanteessa, jossa kerrankin oikeasti söin ja myös urheilin. Kunnon näännytysdieeteissä olin epäonnistunut lukuisasti ja ehkä juuri sen takia tuo vuoden 2021 alkukevään elämäntapa onnistui niin hyvin: se oli minulle jotain aivan uutta. 

Olen aiemminkin kirjoittanut tästä teemasta esimerkiksi täällä ja tuntuu hassulta lukea viime vuoden tammikuulta aivan se sama, mitä koen nytkin:

Juuri nyt en ole onnellinen. Vaikka syitä onneen onkin suuri kasa, totta kai on. Mutta jotain syvällä juurissani on tällä hetkellä rikki ja minun täytyy korjata se, jotta pystyn vihdoinkin astumaan eteenpäin sinä pelottomana olentona, joka minun on tarkoituskin olla.

Olen jo pitkään yrittänyt pakottaa itseäni kävelemään samoja askeleita, joita joskus kävelin, vaikka vuodet ovat kuluttaneet noita kivisiä askelmia tavalla, joka on tehnyt niiden pinnasta röpelöisiä ja osa askelmista on jopa jossain vaiheessa napsahtanut kahteen osaan. Ne eivät ole enää ne samat askelmat, joita pitkin hypin kohti vuoden 2021 kesää, joten on ehkä ollut todellista typeryyttä minulta olettaa, että saisin kaiken palautettua entiseen tilaan. 

Ja arvatkaapa vain onko minulla todella tyhmä olo, kun mietin sitä, että olen luultavasti kaksi vuotta yrittänyt pakottaa jotain sellaista, mikä ei yksinkertaisesti voi enää koskaan tapahtua? Jotain sellaista, jonka on tarkoitus muovautua hieman eri näköiseksi nykyisessä elämässäni ja tilanteessani, jolloin en voi käyttää aiempaa elämäntapaani ja -tilannettani karttana?

Kyllä, kyllä on ja toisaalta koen myös helpotusta tästä tajuamisesta. Tämä tuntuu luvan antamiselta siihen, että saan elää joustavemmin nykyisen minän sanelemin ehdoin, koska nykyinen minä on myös se, joka pystyy rakentamaan tulevaisuuteni. Jos toisin vuoden 2021 minän nykyhetkeen, ei hän osaisi navigoida elämässäni päivääkään, koska niin monia asia on muuttunut. 

Kuva on omani

Ja höpötettyäni tämän kaiken läpi niin haluan korostaa sitä, että tavoitteeni eivät ole muuttuneet: haluan lopettaa tämän vuoden parhaimmassa fyysisessä ja myös henkisessä kunnossa, missä olen koko vuoden 2024 aikana ollut. Ja siitä jatkan sitten vieläkin pidemmälle kehoprojektiani ja luon elämän, jossa terveyteni on todellakin ykkösprioriteettini. Haluan olla terve. Haluan elämän, jossa minun ei tarvitse enää elää läpi ahmimisjaksojen, vaan ruokin kehoani tasaisesti pitkin päivää, viikkoa, kuukautta ja vuotta ravitsevalla ja monipuolisella ruoalla. Haluan liikkua päivittäin, juosta puolimaratonin, kehittyä tanssijana ja olla notkeampi. Haluan, että näytän urheilullista ja aktiivista elämää elävältä, positiiviselta ja vahvalta naiselta.

Tämä kaikki on tuttua huttua. Mutta se, miten minä pääsen tuonne, on se, mikä tulee ehkä hieman muuttumaan. Uudelleenohjelmointi lakkaakin ehkä kokonaan olemasta nimenomaan tuota eli pään ohjelmointia siihen vanhaan ja sen sijaan dokumentoin, mitä teen tällä kertaa eri tavalla. Totuushan on kuitenkin se, että minun pitäisi joka tapauksessa tehdä jotain eri tavalla, jotta myös pysyisin tavoitteessani toisin kuin viime kerralla. Tarvitsen erilaisen perustan, jotta en taas kaadu, kun olen saanu unelmakroppani ja -elämäni ja kaikki kova työni valuu hukkaan. 

Miten sitten lähden käytännössä tästä eteenpäin? Olen pohdiskellut sitä, mikä on tänä vuonna tuonut minulle iloa ja helpotusta ja huolimatta siitä, että moni asia olikin loppujen lopuksi ehkä hieman pielessä, niin olin todella onnellinen, kun söin neljä kertaa päivässä ihan "tavallisen" terveellisesti. Ja silloin, kun minulle tuli himo aloittaa aamu kokonaisella pienellä vesimelonilla tai kuudella jääkaapissa ihanasti viilenneellä, mehukkaalla omenalla niin sitten minä noudatin tuota himoa enkä pakottanut itseäni pysymään jossain lukitussa ruokasuunnitelmassa.

Pyrin siihen, että syön edelleen suurimman osan ajasta kokonaan kasvipohjaisesti, mutta jos huomaan lipuvani kohti ahmimista, saan valita myös liha- ja maitotuotteita, kunhan ne ovat terveelliseksi luokiteltavia. Eli esimerkiksi tuplapepperonipizzan ja jäätelötönikän sijaan saan syödä annoksen täysjyväriisiä ja bulgogia ja jälkiruoaksi pienen leivoksen - joko itse tehdyn tai leipomosta ostetun. Ja minun täytyy jatkuvasti muistuttaa itseäni siitä, että tämä ei ole häviö. Tämä ei ole sitä, että luovutan. Olen valinnut tavoitteeni ja niihin pääsemistä hyödyttää paljon enemmän se, että suhtaudun elämään ja sitä kautta syömiseen realistisesti sen sijaan, että saan jatkuvasti pelätä seuraavaa ahmimiskohtausta ja sitä kautta totaalista epäonnistumista. 

Jonkinlainen uudenlainen alku siis käsillä. Sellainen kappale, jota en ole vielä koskaan lukenut ja ehkä se on juuri sitä, mitä tarvitsen tässä ja nyt. 

Viime viikko ja mehupaaston aloitus

Kuva on omani

Viime viikon täydelliset päivät: 2/7

Yhteensä täydellisiä päiviä maanantaiaamuun mennessä: 12/21

Viime viikko olikin sitten loppujen lopuksi aikamoinen... Ahmittua tuli yhteensä neljänä päivänä, täydellisesti söin vain kahtena päivänä ja yksi päivä eli sunnuntai oli näiden kahden välissä.

Tuntui siltä, että tilanne lähti jotenkin ihan kokonaan käsistä siinä vaiheessa, kun sain äidiltäni kuvia syksyn oranssina hohtavasta Töölöstä ja asunnostani, jota hän on pitänyt Airbnb-asuntona aina välillä minun poissaollessani. Ikävän määrä nousi sellaiseksi, että en kai vain osannut käsitellä sitä muulla tavalla kuin vaientamalla tunteet ahmimalla, mikä taas tekee olostani vieläkin kamalamman.

Aina, kun ahmin, tuntuu siltä, että elämä polkee paikoillaan, menetän kallisarvoista aikaa ja päiviä ja viime viikolla näinkin useana yönä unia siitä, miten pakenen H:n kanssa sotaa ja kadun jokaista ahmimiseen käyttämääni päivää. Iltaisin on myös ollut vaikeaa saada unta, kun käyn päässäni läpi kaikkea sitä, mitä jäi tekemättä ja kokematta sen takia, koska käytin päiväni ruoan ympärillä olemiseen. Ja tässäkin sota on ollut todella suurena ja lyijynraskaana teemana, jota en varsinaisesti ole aktiivisesti ajatellut, mutta jonka huomaan kurkkivan koko ajan olkani ylitse.

Tämän viikon sitten aloitinkin litralla tuorepuristettua appelsiinimehua eli kyllä, päätin, että paaston aika on nyt eikä huomenna tai ensi viikolla. Haluan nousta täältä harmaasta tuhkasta ja kokea taas onnistumisia ruokailuihin liittyen. Haluan osoittaa itselleni olevani vahva ja pystyväni kyllä pitämään itseni kurissa, kun vain niin päätään.

En voi aina odottaa jotain maagista "täydellistä hetkeä", jolloin kaikki vain sujuu helposti yrittämättä ollenkaan. Kyllä, tuollaista käy välillä ja on aivan uskomattoman ihanaa, miten kaikki esteet vain liukuvat pois edestäni, mutta en voi rakentaa koko elämääni sen varaan, että olen riippuvainen tuollaisista hetkistä. Välillä täytyy vain kärvistellä läpi mahdollisen päänsäryn, kylmyyden ja väsymyksen, jotta tilanne rauhoittuu. Välillä täytyy joka ikinen päivä vääntää rautalangasta itselleen ne uuden elämän rutiinit, jotta niistä sitten oikeasti tulee jossain vaiheessa rutiineja.

Fake it til you make it ja build momentum. Tähän viikkoon lähdinkin ajatuksella "olen jo perillä", vaikka tiedänkin, etten ole, vaan olen hyvin vahvasti kiinni feikkausvaiheessa. On kuitenkin liian masentavaa ajatella tätä uutta viikkoa sellaisena, että joudun taas aloittamaan nollasta, joten mieluummin uskottelen nyt itselleni, että vaatteet eivät istu nätisti päälläni vain jostain mystisestä syystä, joka poistuu kyllä keskiviikkoon mennessä. Ja että mehupaasto on vain yksi osa elämääni eikä mikään yhtäkkinen suunnan muutos ja lähes mahdoton rasti.

Ei, selviän tästäkin, koska tämä on vain osa tavallista elämääni. Ei sen ihmeempää.

Sekavia ajatuksia

Kuva on WANIMAL BLUE:n

Viime viikon täydelliset päivät: 5/7 

Tämän viikon täydelliset päivät perjantaiaamuun mennessä: 2/4

Yhteensä täydellisiä päiviä perjantaiaamuun mennessä: 12/18

Paino sunnuntaina 6.10.: 59.0 kg

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Viime viikko oli jotenkin todella erikoinen ja oudolla tavalla sekava. Ja silti niin paljon ihanaa tapahtui ja tuntui siltä, että olin vihdoinkin lähtenyt liikkumaan oikeaan suuntaan. Treenasin ihan kunnolla, söin terveellisesti ja järkevästi, mutta.... Yksi virheistä tapahtui perjantaina, kun poikkeuksellisesti annoin itselleni tarjottavan punaviiniä. Edellisen kerran join alkoholia vuoden 2023 elokuussa, joten edellisestä kerrasta on todellakin jo aikaa. Ja ei hätää: en tietenkään imettänyt H:ta tuona aikana ja hän oli isovanhempiensa turvallisessa hoidossa. Minä sen sijaan olin I:n siskon ja hänen ystäviensä luona ja join verrattain vähän, mutta selvästi aivan liikaa. 

Lauantaina olin väsynyt ja hieman alakuloinen. Aloitin aamun särkylääkkeellä pään jomotuksen takia enkä saanut koko päivänä mitään otetta mistään. Ajattelin kuitenkin, että joskus on ihan hyvä, että on tällaisia hyvin yksinkertaisia ja minimaalisen tekemisen päiviä, joten annoin itseni nauttia kirjan lukemisesta sohvalla aamu- ja iltakävelyn välissä. Sunnuntaina tarjoilin lounaan I:n perheelle ja tuosta ateriasta luokseni jäi kuusi pientä ja niin ihanan kuohkeaa hedelmäkakun palaa sekä hieman muita ruokien jämiä, jotka laitoin hetkeäkään miettimättä pakastepusseihin ja pakkaseen odottamaan I:tä. Sen sijaan itse tekemäni kasvisateria oli hyvin vähärasvainen enkä lisännyt suolaakaan kuin aivan minimaalisen määrän, joten sen loppujen syömisestä en ole kokenut huonoa omaatuntoa.

Tuon lounaan jälkeen putosin johonkin outoon yksinäisyyteen enkä taaskaan tehnyt mitään järkevää loppupäivänä. Ei, en edes käynyt sillä lenkillä, jonka olin luvannut tehdä. Sen sijaan tein sen maanantaina ja maanantain ja tiistain välisenä yönä heräsin kuumeeseen. Kärvistelin koko yön läpi täristen, mutta tuon yön jälkeen minulla ei ole enää ollut mitään muita oireita kuin hieman kipeä kurkku. En ymmärrä.

Kuva on WANIMAL BLUE:n

Minusta tuntuu etten taaskaan ymmärrä kehoani. Minulle on viime viikkoina jatkuvasti tullut finnejä otsaan - paikkaan, jonne en ikinä saa finnejä. Lisäksi muutamassa sormessani on hassua ihottuman kaltaista jälkeä. Nuo punertavat, epätasaisen röpelöiset alueet eivät kutia enkä oikeastaan huomaa niitä ollenkaan, joten ne eivät ole mitään tavallista ihottumaa tai kuivaa ihoa. Ja edelleen: minulla ei ole minkäänlaista taipumusta ihottumiin tai minkäänlaiseen atooppiseen ihoon.

Olen jo muutaman viikon ajan kokenut, että minun tulisi tehdä ihan kunnon suolihuuhtelu, sillä yleensä finnit otsassani kertovat siitä, että suolistooni on jäänyt jotain liian rasvaista, joten tein sen viimeinkin eilen. Ja siihen meni uskomattomat puolitoista tuntia ennen kuin vesi tuli ulos riittävän puhtaana, yäk! 

Toinen asia, jota olen miettinyt, on mehupaasto. Alun perin minun piti olla mehupaastolla keskiviikosta sunnuntaihin, koska uskokaa tai älkää, ahmin ihan kunnolla pitkän kaavan kautta tiistaina! Niinpä keskiviikkoaamuna join aamupalaksi kylmäpuristettua mehua, mutta sitten kahdentoista aikoihin naksahti ja loppupäivän mässäilin sisääni sipsiä, pizzaa, karkkia ja jäätelöä. Eli olen tällä viikolla vetänyt ihan kunnon ahmimissessiot kahtena peräkkäisenä päivänä, hip hei!

Kaikista surullisinta tässä kaikessa on se, että en ole tällä viikolla maanantaita lukuun ottamatta edes uskaltanut imettää H:ta muulla kuin maidon korvikkeella, koska en vain uskalla antaa hänen juoda omaa maitoani. Pelkään, että se on täynnä kemikaaleja, joihin en todellakaan halua hänen jäävän koukkuun jo vauvana. Mutta kun oamt himot puskevat päälle niin näemmä edes tällainen asia ei pidättele minua... 

Kuva on WANIMAL BLUE:n

Eilen heräsin yllättävän vähän turvonneena ja puristelin etenkin reisiä ja peppuani helpottuneena: kyllä, kotisalilla viimeisen parin viikon aikana pumpatut lihakset ovat edelleen tallessa. Mutta helpotuksesta huolimata tunsin taas tuttua juurettomuutta ja sen tuomaa epätoivoa. Mieleni täyttyi kaikista erilaisista ruokavalioista ja elämäntavoista, joista mikään ei tunnu juuri nyt kutsuvan minua millään erityisellä äänellä. Ei, ei edes sataprosenttisesti puhtaasti syöminen. Mietin johtuuko se siitä, että olen vuosien saatossa laiskistunut ja 90-10 tai 80-20-tyylinen syöminen on vain paljon helpompaa pitkällä tähtäimellä. Vai siitä, että en vilpittömästi koe liian tiukasti tietynlaiseen syömiseen rajoittunutta elämää omaksi identiteetikseni.

Minulle tulee mieleen vuoden 2022 kesä, jolloin luulin lähteneeni Italiaan elämään unelmieni RT4-elämää ja laihtumaan vihdoinkin tavoitepainooni. Kunnes tajusin, että tuo identiteetti ei sopinutkaan enää itselleni ja sain itseni kiinni siitä, että ruokailutottumusteni täytyi aina olla väkisin jotain valtavirrasta poikkeavaa. Samaan aikaan katsoin edessäni hehkuneita italiattaria, jotka olivat niin paljon terveempiä kuin minä ja silti heidän kaikkien lautasilta löytyi juustoja, lihaa ja pastaa. Ja voi, miten minä hypinkään eri ruokaidentiteettien ja hämmennyksen vallassa koko tuon kesän!

Ja kun alan ajatella tätä kaikkea, minuun pesiytyy kiukku. Herranen aika, enkö oikeasti pysty sitoutumaan edes viideksi päiväksi johonkin yhteen asiaan, josta on oikeasti minulle vain hyötyä?! Mitä helvettiä nyt, Minni! Miten luulet koskaan saavasi elämän, jollaista sinulla ei ole koskaan ollut, jos et uskalla edes viiden päivän ajan olla jotain, mitä et ole koskaan aiemmin ollut? Tai jos ei sentään "et koskaan" niin ainakaan et pitkään aikaan. 

Tuntuukin jotenkin todella hassulta, että vaikka olen tänä vuonna peräti synnyttänyt tähän maailmaan pienen uuden ihmisen ja vieläpä edelleen kuitenkin aika vieraassa maassa, kaukana omasta perheestäni ja ystävistäni, niin silti olen uskomattoman paljon jumissa mukavuusalueellani. Totta kai se on pakon edessä laajentunut hieman, mutta yhä edelleen esimerkiksi välttelen ruokaostoksia kaupoissa, joissa joutuisin puhumaan kassahenkilölle. 

Kuva on WANIMAL BLUE:n

Myös urheilun osalta huomasin viime viikon treeneissä, että kehoni pystyisi kyllä esimerkiksi isompiin painoihin ja vielä siihen yhteen ylimääräiseen toistoon. Mutta harvemmin enää nykyään tulen edes ajatelleeksi, että voisin työntää itseäni vielä vähän pidemmälle. Kun käyn kävelyillä, joiden aikana liikun tavallista ripeämmällä tahdilla, heti, kun minulle tulee kuuma tai tunnen oloni väsyneeksi, käännyn takaisin kohti kotia sen sijaan, että kokeilisin, olisiko tuossa kuitenkin vain kyse pienestä kynnyksestä, jonka yli on kyllä mahdollista kävellä.

Ja mehupaastoon liittyen tiedä, että ruoansulatuselimistöni selvästi rakastaisi sitä juuri nyt, sillä kuten viimeeksi kirjoitin, minulla on ollut ongelmia mahan turpoilun kanssa ja nuo turpoamiset ovat jatkuneet tämän viikon alkuun asti. Maanantaina aloitin vihdoinkin maitohappobakteerit, mutta puhdas ja ravitseva ruokavalio on avain siihen elämään, jossa minun ei tarvitsisi olla noiden jauhepussien varassa. Ja mehupaasto toisi tarpeellista taukoa koko keholle, jolloin se pääsisi korjailemaan itseään. 

Tiedän, mitä elämältäni haluan, mutta en ole varma, miten haluan sen saavuttaa. Osa minusta myös muistuttaa, että tässä on kyse matkasta. Sen takia olinkin asettanut kahden ensimmäisen viikon tavoitteisin vain sen, että palaan syömään täysin kasvipohjaisesti ja muita rajoituksia en asettanut. Minun ei siis tarvitse saada kaikkea toteutettua tässä ja nyt vaan voin ihan hyvin antaa itseni laskeutua hiljalleen esimerkiksi mehupaastojen maailmaan. Tai minun paastoni voi olla vain se, että korvaan pelkän aamupalan tai aamupalan ja lounaan mehulla ja muuten syön normaalisti. 

Luulenkin, että kaikesta päässäni olevasta sekamelskasta huolimatta, jatkan jollain tylsällä puolitiellä olemisella. Osa minusta iloitsee siitä, osa on sitä vastaan ja pitää minua heikkona luuserina, mutta niin kauan, kun en selvästi täysin sataprosenttisesti koe jotain omakseni, niin kauan en pakota itseäni hyppäämään siihen. Minun on saatava impulsiivisuuteni jotenkin kuriin, sillä muuten en ikinä pääse tavoitteisiini. Minun on opittava valjastamaan se voimakseni eikä antaa sen kerta toisensa jälkeen rikkoa kaiken, mitä olen vaivalla saanut rakennettua.

Valoja ja varjoja

Kuva on omani

Viime viikolla täydellisiä päiviä oli: 5/7

Tällä viikolla täydellisiä päiviä on torstaiaamuun mennessä ollut: 2/3

Täydellisenä pidän päivää, jolloin en ole
syönyt mitään epäterveelliseksi luokiteltavaa.

✥﹤┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈┈﹥✥

Täydellisiä päiviä on kertynyt jo ihan mukavasti ja sanoisin, että onnistuneita päiviä on lisäksi kaksi lisää. En kuitenkaan voi täysin laskea niitä täydellisiksi sillä esimerkiksi tämän viikon maanantaina söin I:n siskon seurassa leivonnaisen, jonka kaloreita, rasva ja sokerimäärää en edes uskalla ajatella... Muuten kuitenkin söin terveellisesti.

Turhauttaa, että en pääse vaa'alle tai saa otettua mittoja, koska siinä vaiheessa, kun tunnen, että ylimääräinen aamuturvotus on kadonnut, vatsani alkaa yleensä turvota kivuliaaksi palloksi. Palaudun yhtäkkiä raskauden kuudennelle kuulle ja kipu helpottaa hieman, kun syön jotain, mutta outo jomotus ja lievä turvotus jää päälle koko loppupäiväksi. 

En tiedä johtuuko tämä siitä, että tämä on ensimmäinen kokonainen viikko, kun en ole syönyt maitohappobakteereita, mutta aion varuiksi palata takaisin syömään niitä. Ei, en halua elää koko loppuelämääni riippuvaisena niistä, mutta jos ne auttavan tässä ns. alkuvaiheessa, kun olen vasta palailemassa ortoreksiaan ja totutan suolistoa terveelliseen, kuitupitoiseen ruokaan niin olkoon. 

Tunnen ja tiedän kuitenkin, että olen hoikistunut hieman. Ainakin ylimääräinen vesi on lähtenyt. Treeneihin ja päiviin on tullut lisää energiaa, herään pirteämpänä kuin hetkeen ja mielialani on pysynyt pääosin tasaisena. Kuitenkin luulen, että synnytyksen jälkeiset hormoniheilahtelut ovat edelleen aiheuttaneet välillä sitä, että tipun maailman huipulta hetkeksi lähes itkemään ja sitten muutaman tunnin päästä tunnen oloni jo ihan normaaliksi.

Kuva on omani

Viime sunnuntaina en käynytkään sunnuntaina juoksulenkillä ja se hieman harmittaa, mutta toisaalta tuossa päivässä oli jotain todella ihanaa. Menimme H:n kanssa I:n vanhemmille, jonka luona I:n äidin äiti nykyään asuu ja oli jotenkin niin liikuttavaa, miten onnellinen I:n mummo on aina H:n seurassa. Hän tuntuu nuortuvan kymmenen vuotta ja nauttivan elämästä aivan uudella tavalla, kun saa ihmetellä maailmaa H:n kanssa.  

Tämän viikon sunnuntaina aion kuitenkin pitää lupaukseni. Tai ehkä jo perjantaina. Sunnuntaina tosin ilmeisesti sataa ja lämpötila putoaa 22-asteeseen, joten ehkä se olisi parempi lenkkeilypäivä kuin aurinkoinen 24-asteen perjantai, jolloin luultavasti haluan vain kävellä pienen ikuisuuden valossa kimaltelevassa Soulissa. 

I tulee käymään muutaman päivän kotilomalla ensi kuun alussa ja toivon, että olen siihen mennessä hoikistunut hieman. Tullut enemmän oman itseni näköiseksi. Tällä viikolla olen joka aamu herättyäni liu'uttanut käsiä kylkieni luita pitkin ja hymyillyt sille, miten ylävartaloni alkaa tuntua hassulla tavalla ohuemmalta. Kuin iho olisi jotenkin pingotettu eri tavalla minun ylleni, vaikka oikeasti sen ihon alta vain on lähtenyt turhaa täytettä. 

Mietin pitkään haluanko tehdä jotain tavoitteita lokakuulle, mutta en usko. Tällä hetkellä haluan jatkuvan, pysyvän elämän kuukausitavoitteiden sijaan. Toki vuoden lopun tavoitteita olen miettinyt, joten ehkä niitä rytmittämään jonkinlaiset kuukauteen sidotut tavoitteet voisivat olla järkeviä. Toivon, että ehdin viikonloppuna kunnolla istua alas ja pohtia noita!