Viime viikko olikin sitten loppujen lopuksi aikamoinen... Ahmittua tuli yhteensä neljänä päivänä, täydellisesti söin vain kahtena päivänä ja yksi päivä eli sunnuntai oli näiden kahden välissä.
Tuntui siltä, että tilanne lähti jotenkin ihan kokonaan käsistä siinä vaiheessa, kun sain äidiltäni kuvia syksyn oranssina hohtavasta Töölöstä ja asunnostani, jota hän on pitänyt Airbnb-asuntona aina välillä minun poissaollessani. Ikävän määrä nousi sellaiseksi, että en kai vain osannut käsitellä sitä muulla tavalla kuin vaientamalla tunteet ahmimalla, mikä taas tekee olostani vieläkin kamalamman.
Aina, kun ahmin, tuntuu siltä, että elämä polkee paikoillaan, menetän kallisarvoista aikaa ja päiviä ja viime viikolla näinkin useana yönä unia siitä, miten pakenen H:n kanssa sotaa ja kadun jokaista ahmimiseen käyttämääni päivää. Iltaisin on myös ollut vaikeaa saada unta, kun käyn päässäni läpi kaikkea sitä, mitä jäi tekemättä ja kokematta sen takia, koska käytin päiväni ruoan ympärillä olemiseen. Ja tässäkin sota on ollut todella suurena ja lyijynraskaana teemana, jota en varsinaisesti ole aktiivisesti ajatellut, mutta jonka huomaan kurkkivan koko ajan olkani ylitse.
Tämän viikon sitten aloitinkin litralla tuorepuristettua appelsiinimehua eli kyllä, päätin, että paaston aika on nyt eikä huomenna tai ensi viikolla. Haluan nousta täältä harmaasta tuhkasta ja kokea taas onnistumisia ruokailuihin liittyen. Haluan osoittaa itselleni olevani vahva ja pystyväni kyllä pitämään itseni kurissa, kun vain niin päätään.
En voi aina odottaa jotain maagista "täydellistä hetkeä", jolloin kaikki vain sujuu helposti yrittämättä ollenkaan. Kyllä, tuollaista käy välillä ja on aivan uskomattoman ihanaa, miten kaikki esteet vain liukuvat pois edestäni, mutta en voi rakentaa koko elämääni sen varaan, että olen riippuvainen tuollaisista hetkistä. Välillä täytyy vain kärvistellä läpi mahdollisen päänsäryn, kylmyyden ja väsymyksen, jotta tilanne rauhoittuu. Välillä täytyy joka ikinen päivä vääntää rautalangasta itselleen ne uuden elämän rutiinit, jotta niistä sitten oikeasti tulee jossain vaiheessa rutiineja.
Fake it til you make it ja build momentum. Tähän viikkoon lähdinkin ajatuksella "olen jo perillä", vaikka tiedänkin, etten ole, vaan olen hyvin vahvasti kiinni feikkausvaiheessa. On kuitenkin liian masentavaa ajatella tätä uutta viikkoa sellaisena, että joudun taas aloittamaan nollasta, joten mieluummin uskottelen nyt itselleni, että vaatteet eivät istu nätisti päälläni vain jostain mystisestä syystä, joka poistuu kyllä keskiviikkoon mennessä. Ja että mehupaasto on vain yksi osa elämääni eikä mikään yhtäkkinen suunnan muutos ja lähes mahdoton rasti.
Ei, selviän tästäkin, koska tämä on vain osa tavallista elämääni. Ei sen ihmeempää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti