Mittoja ja alkoholia

Kuva on netistä

Mielialani on edelleen pysynyt pääosin hyvänä ja tuntuu jotenkin hassulta ja typerältä, että olen nyt pysynyt tiukemmin valmennuksen ruokavaliossa kiinni kuin mitä pysyin lokakuusta lähtien. Mutta pääasia on se, että olen saanut uudestaan innon terveellisesti syömiseen ja uskon yhden syyn olevan myös se, että olen palannut niihin valmennuksen alussa olleisiin juustoisempiin ja muutenkin tuhdimpiin annoksiin. Valmennuksen loppupuolella nimittäin ruokavalio kiristyi ehkä sittenkin hieman liiaksi, mikä saattoi osaltaan johtaa ahmimisiin.

Tällä(kin) viikolla ateriani ovat olleet pääasiassa seuraavanlaisia:

• Aamupala: ruisleipä hummuksella ja munakkaalla tai Alpron Greek-jugurtti vaniljan makuisena marjoilla ja granolalla höystettynä
• Lounas: kaksi banaania ja proteiinipatukka
• Välipala: Alpron proteiinivanukas
• Päivällinen: täysjyväpastaa, maissia, punaisia linssejä, kikherneitä, tomaattikastiketta ja juustoa

Treenit ovat olleet kävelemistä, tanssitunnit ja lenkkejä. Tänään on vihdoinkin vuorossa Töölö gymillä salisessio ja odotan sitä innolla. Huomenna käyn tämän viikon toisella lenkillä, mitä odotan myös paljon! Viime viikon lauantain lenkki oli tosiaan oikeastaan aika karmiva: minulla oli aiiiivan liikaa vaatteita päällä, joten jo puolen kilometrin kohdalla vauhtini alkoi hidastua, koska minulla oli niin jumalattoman kuuma. Lisäksi sääreni olivat niin täynnä vettä, että niihin sattui, langattomat kuulokkeet meinasivat koko ajan tippua hikisistä korvistani ja toinen kuuloke tippuikin yhdessä kohtaa maahan. Ne, jotka eivät lenkkeile, eivät voi ymmärtää sitä, miten paljon tuollaiset näennäisesti pienet asiat vaikuttavat lenkkien laatuun! Olin kuitenkin iloinen, että tein tuon lenkin.

Tällä viikolla otin painoni ja olin järkyttynyt siitä, miten vähän painoni on tippunut 6.1. verrattuna. Otin painon nimenomaan sen takia, että olen huomannut hoikistumista: vaatteeni istuvat paremmin etenkin lantion ja reisien kohdalta, tunnen rintakehäni ja kylkieni luut selvemmin ja näen hoikistumista jopa kasvoissani. Kaikista näistä syistä johtuen olin arvioinut painoni olevan noin 63 kiloa, mutta sen sijaan painankin 65,5 kiloa eli paino on tippunut säälittävät 1,8 kiloa.

Mutta mitat... 

Rintakehä	Vyötärö	Vatsa	Peppu	Reidet	Pohkeet	Käsivarret	Yhteensä
-4 cm	-8,5 cm	-6 cm	−2,5 cm	-1,5 cm	-0,6 cm	-0,7 cm	-23,8 cm

Ymmärrän siis miksi vaatteet istuvat paremmin! Tämän näkeminen laittoi minut myös miettimään vakavissani sitä voisinko tänä vuonna jopa hankkiutua eroon vaa'astani. Kehonkoostumusmittauksen yhteydessä näen kuitenkin painoni ja vaakani on jopa niin hieno, että sen saisi myytyä ihan järkevällä hinnalla. Katsotaan siis mihin tämä vuosi vielä vie mitä tulee painoon ja sen mittaamiseen...

Kuva on netistä

Viime viikkoina olen myös huomannut sitä, että alkoholi alkaa hiljalleen ujuttautua liiaksi elämääni aina silloin, kun H on isovanhemmillaan hoidossa. Uskon viime viikon lauantain huonon lenkin yhdeksi syyksi nimittäin sen, että olin perjantaina juonut kolme lasia viiniä, mennyt hieman hiprakassa nukkumaan, nukkunut levottomat yöunet ja kerännyt kehooni ylimääräistä nestettä. Olen ajatellut tilanteen olevan hallussa, mutta nyt kun mietin niin minulla on kulunut vähintään yksi viinipullollinen joka viikko, yhtenä viikkona jopa kaksi. 

Lisäksi viime viikon sunnuntaina minulle tuli luultavasti alkoholista johtuvia masennuksen oireita, joita myönnän lääkinneeni kahdella seltzerillä, joka sitten lopulta paisui puoleksitoista litraksi lonkeroa. Tämän viikon maanantaihin heräsin kaikesta huolimatta yllättävän virkeänä ja rentoutuneena, mutta en voi taas lähteä tuohon kyytiin. En voi juoda tasaisin väliajoin itseäni humalaan vain sen takia, että se tuntuu ihanan kielletyltä ja rappiolliselta ja sen takia jokin siinä vetää minua puoleensa. 

Eilen minun piti alunperin olla kokonaan ilman alkoholia, mutta löysin googlesta ketjun, jossa ihmiset keskustelivat siitä, onko vaarallista juoda 1-2 pulloa viiniä viikossa. Suurimman osan mielestä ei, joten naurettavaa kyllä, tuo riitti minulle perusteluksi siihen, miksi minunkin kannatti käydä kotimatkalla ostamassa punaviinipullo. Toisen lasin puolivälissä minulle tuli jo tunne siitä, että kiitos, tämä oli juuri tarpeeksi ja en tarvitse yhtään tämän enempää. Silti kaadoin kuitenkin itselleni vielä kolmannenkin lasillisen ja yli kymmenen tunnin yöunien jäljiltäkin heräsin yhdeksältä pöhnäisenä, koska alkoholi teki unistani niin levottomia.

Nyt olen siis ratkaisevassa kohdassa siinä, millainen tästä vuodesta muotoutuu. Voin antaa alkoholin viedä samalla tavalla kuin joskus aiemminkin tai voin laittaa jalkani syvälle maahan ja seisoa järkähtämättömänä tuon asian edessä. Voin päättää, että en osta enää ollenkaan alkoholia yksin, vaan olen juuri sitä, mitä aina väitän olevani: "social drinker". Tämä on nyt asia, joka vaatii keskittymistä ja uudenlaisen identiteetin painamista syvälle minuun kuin polttomerkkinä. 

Näiden kaikkien yllä olevien ajatusten lisäksi mielessäni ovat pyörineet paljon omat luovat projektini, mutta ehkä kirjoitan näistä jollain toisella kerralla, sillä tämä teksti on paisunut jo aikamoiseksi. Hyvää viikonloppua kaikille! :) 

Onnellinen

Kuva on omani

Hei, pitkästä aikaa!

En sano, että minulla olisi ollut niin kiire ja siksi en ole ehtinyt kirjoittelemaan vaan tällä kertaa poikkeuksellisesti minusta on vain tuntunut siltä, että minun ei tarvitse kirjoittaa tänne. Olen poistattanut EDSF [Eating Disorder Support Forum]-profiilini ja -postaukseni ja muutenkin karsinut pois kaikenlaista vanhaa turhaa. Oli outoa nähdä, että tein ensimmäisen EDSF-profiilini jo 2016. En edes ollut muistanut, että minulla oli ollut tuo tunnus jo niin pitkään! Joka tapauksessa en ole katunut hetkeäkään noita deletointeja ja loppujen lopuksi irti päästäminen olikin paljon helpompaa ja olin selvästi paljon valmiimpi kuin olin ajatellut.

3.-5.1. mässäilin, mutta silti tuo maanantaina jatkunut pitkä viikonloppu tuntui jotenkin niin erilaiselta. Kävin pitkillä kävelyillä auringon valossa nauravaisen H:n kanssa ja minusta oikeasti tuntui niin ihanan uudelta! Ja 6.1. eteenpäin olen oikeasti syönyt terveellisesti, joten tein vihdoinkin sen, mitä aina lupaan, kun olen ostanut roskaa eli "tää on sit viimeinen kerta".

Hassua kyllä minusta tuntuu siltä, että nyt on ollut niin paljon helpompaa keskittyä terveellisesti ja tasaisesti syömiseen. Uskon syyn olevan se, että kun minun ei tarvitse pitää kirjaa kaikesta siitä, mitä syön ja miten treenaan, en mieti ruokaa niin paljoa ja tämä auttaa siihen, että minulle ei ehdi tulla minkäänlaisia himoja epäterveelliseen ruokaan enkä ylianalysoi kaikkea.

Viime vuoden syyskuusta alkaen huomasin, että perjantaina töiden jälkeen sekä viikonloppuaamuisin jouduin oikeasti tappelemaan epäterveellisen ruoan himojen kanssa. Perjantaina olisin töiden jälkeen halunnut joko syödä jonkun Thai cuben, pizzan tai sipsiä dipillä sekä karkkia ja viikonloppuaamuisin jouduin tekemään kaikkeni, että en aina aloittaisi aamuani rasvaisella valmissalaatilla ja kahdella pain au chocolat-leivoksella sekä energiajuomalla. Nyt voin kuitenkin vilpittömästi sanoa, että minun ei ole tehnyt mieli mitään epäterveellistä ja eilen töiden jälkeen en hetkeäkään pohtinut voisinko kuitenkin jotenkin perustella itselleni sipsipussin ja dipin ostamista. 

Uskon, että yksi syy tähän on myös ollut se, että olen testaillut uusia ruokia ja esimerkiksi tehnyt valmennuksessa olleita reseptejä alkuperäisten ohjeiden mukaisesti. Näinpä esimerkiksi tänään tein aamupalaksi ruisleipää hummuksella ja ihan oikealla munakkaalla enkä tofulla. Samoin olen kokeillut valmennuksessa olevien pastaruokien kanssa eri juustoja - ei vuustoja - ja myös tämä on tuonut mukavaa uudenlaista vapautta kokkailuihini. 

Painoni oli 6.1. uskomattomat 67,2 kiloa ja rasvaprosenttini hulppeat 29,9%, mutta tällä hetkellä en tiedä painoani. Tiedän kuitenkin, että se on laskenut huomattavasti ja sanoisin, että olen luultavasti tällä hetkellä noin 63 kilossa. 

Kuva on omani

Lisäksi olen käynyt muutamilla lounastreffeillä ystävien kanssa ja minulla on ollut todella hauskaa! Myönnän, että olen hieman pelännyt kohdata heitä H:n kanssa, sillä pelkään, että he eivät näe minua enää minuna, vaan nyt olen ainoastaan äiti. Pelko on kuitenkin ainakin tällä hetkellä osoittautunut turhaksi ja kiitos siitä ihanille ystävilleni. ♡

Treenien osalta olen pääasiassa kävellyt, mutta tänään käyn kevyellä lenkillä testailemassa polvieni kuntoa ja lisäksi tämän viikon tiistaina alkoivat tanssitunnit, joista olen todella innoissani! En ole käynyt salilla, mutta tunnen kyllä, että lihakseni ovat edelleen olemassa. Tavoitteeni on siis käydä salilla kerran viikossa ja tällöin pääasiassa keskittyä polvia tukeviin liikkeisiin, mutta toki myös treenaan vatsoja painoilla ja hieman peppuakin. 

Jotakin hyvin jännittävää on siis oikeasti loksahtanut paikoilleen vuoden vaihteessa ja tätäkin valoa vasten viime vuosi tuntuu aivan käsittämättömältä kuumehoureelta! Osittain tietenkin myös terapia on saattanut auttaa, vaikka en edelleenkän koe, että olisin saanut suuria tajuamisia sitä kautta. Mutta ehkä se on kuitenkin jotenkin auttanut jo nyt. Osa minusta toppuuttelee tätä uuden minun ja elämän intoani, sillä olen niin monta kertaa aiemminkin hihkunut sellaisesta, joka on sitten kuitenkin romahtanut katastrofaalisella voimalla ja nopeudella todella pienestä. Mutta jotain uutta minussa uiskentelee enkä myöskään halua himmentää tuota kimaltelevaa valoa, vaan nauttia siitä ja toivottavasti myös kasvattaa siitä auringon kokoista valo- ja energiapalloa. Sen kokoista voimaa, jota ei saa himmennettyä millään. 

Juuri nyt voisinkin sanoa, että olen oikeasti onnellinen. Paljon on vielä tehtävää ja monia tavoitteita, joita haluan tänä vuonna saavuttaa, mutta minusta tuntuu vihdoinkin siltä, että olen oikeasti matkalla juuri oikeaan suuntaan. Ja vihdoinkin sellaisella tavalla, jossa saan vain kellua virran mukana eikä minun tarvitse rämpiä suossa päivästä ja viikosta toiseen. Tänä kauniina, aurinkoisena lauantaina aion nauttia kaikesta siitä, mitä minulla tässä uudenlaisessa elämässäni on. Terveellinen syöminen, urheilu, siisti asunto, rakas ihana H ja illalla hyvä elokuva ja rentoutumista.

Elämisen arvoista elämää.

Tervetuloa 2025!

Kuva on netistä

Vuoden vaihtuminen meni juuri niin kuin olin toivonutkin ja samalla ei yhtään niin kuin piti. Olin sanonut kaikille, että viettäsiin vuodenvaihteen yksi ja menisin mahdollisimman aikaisin nukkumaan, koska H heräilisi kuitenkin pitkin matkaa yötä. Puoli kymmenen aikoihin makoilinkin sohvalla pyjamahousuissa ja isossa t-paidassa elokuvaa katsellen. Päivän aikana minulle oli tullut pari kertaa mieleen ajatus siitä, että kävisin kuitenkin katsomassa ilotulitukset - ihan sama, vaikka olisinkin yksin. Ja etenkin tuolloin puoli kymmeneltä tuo ajatus vahvistui koko ajan, kunnes kymmeneltä päätin, että hitto vie, kyllä minä haluan tehdä ja kokea jotain uutta pitkästä aikaa!

Niinpä pomppasin ylös sohvalta, laitoin soimaan musiikkia ja aloin meikkaamaan. Tein kultaisen smokey eyen ja sen jälkeen siirryin kihartamaan hiuksiani. Punasin kynteni, valitsin vaatekaapistani juhlavan mekon ja siihen sopivan lämpimän, kimaltelevan neuleen. Vielä ennen kuin laitoin päähäni mustan baskerin, jalkoihini korolliset nilkkurit ja vedin päälleni takin, maalasin huuleni punaisella ja hymyilin kupliva tunne mahassa peilikuvalleni. Pakkasin H:n lämpimästi vaunuihin ja pääsin loppujen lopuksi lähtemään matkaan vasta 20 vaille kahdeltatoista enkä ollut aivan varma minne suuntaisin, mutta lopulta löysin itseni Sibeliuksen puistosta, joka oli jo raketeista värjääntynyt. 

Oli niin ihanaa olla kylmässä ulkoilmassa tummansininen taivas kattonani. Yksin, mutta en kuitenkaan yksinäisenä, sillä kaikkialla ympärilläni oli nauravia ihmisiä ja myös muutama minunkaltainen soolojuhlija. En katsonut kellosta milloin vuosi oikeasti vaihtui, mutta yhtäkkiä kaikkialla minne käännyinkään, näin taivaan valasevia raketteja. 360-asteen rakettisade, jota tuijotin suurin silmin hymyillen ja otin uuden vuoden ilolla vastaan kaikkien muidenkin juhlijoiden kanssa. Vielä eilen illallakin tuota vuoden vaihtumisen hetkeä miettiessäni aloin itkeä sitä, miten onnellinen, helpottunut ja odottavainen minä olin tuon valosateen keskellä. Miten pitkään olen tarvinnut tuollaisen töytäisyn oikeaan suuntaan. Eikä mikään iso tai erikoinen töytäisy, mutta joku sellainen odottamaton positiivinen kokemus, johon on tarvittu omaa aktiivisuutta ja avointa mieltä.

Tuolla kaiken ja kaikkien keskellä minusta tuntui vihdoinkin siltä odottavaisin mielin olevalta sädehtivältä minältä, joka on ollut kateissa jo aivan liian pitkään. Sillä loppujen lopuksi, kun käyn tämän bloginkin merkintöjä läpi, huomaan, että joitakin yksittäisiä hetkiä lukuun ottamatta en selvästi ole ollut onnellinen. Alakuloisuus, saamattomuus ja pettyneisyys on ollut se pohjavire elämässäni jo monta vuotta ja se syntyi sen jälkeen, kun luovutin itseni suhteen vuonna 2021 ja priorisoin muut, heidän pelkonsa, huolensa ja mielipiteensä.

Kuva on netistä

En toki yritä toisintaa enää tuota vuotta, koska tiedän, että se ei ole mahdollista. Mutta otan tavoitteekseni sen, että tänä vuonna pidän huolta siitä, että panostan omaan asenteeseeni, siihen, mihin käytän energiaani ja keiden kanssa vietän aikaani. Panostan terveelliseen, mahdollisimman puhtaaseen ruokaan, mutta sallin itselleni aina silloin tällöin jotain syntisempää - piaceri della vita, elämän nautintoja. Tuo on kuitenkin juuri se, mitä minun olisi pitänyt tehdä 2021, jotta olisin saanut tasapainon liian terveellisyyden tavoittelun ja ahmimisen välille. 

Aloitamme I:n kanssa uudestaan Italiaan muuton ajattelun, mutta tällä kertaa suhtaudun siihen niin, että meillä ei ole kiire. Eilen, kun kävin kolmessa eri erässä hieman yli kolmen tunnin kävelyllä, mietiskelin, että tänä vuonna en kaipaa mitään räjähtävää hustle-energiaa, vaan olen mieluummin päämäärätietoisesti asvaltin läpi työntyvä verso. Kun otan tuon toimintafilosofiakseni, en tule uupumaan, pidän intuitioni avoimena ja saan oikeasti rakennettua tukevan pohjan enkä vain hutiloi kasaan korttipinoa, joka sortuu sitten taas jossain kohtaa. 

Eilen en käynytkään kehonkoostumismittauksessa, koska nukuin loppujen lopuksi vain neljä ja puoli tuntia ja lähdin heti aamusta mieluummin etsimään laukkukoruani. Se oli nimittäin jossain kohtaa tippunut ja olin väsyneessä, hieman punaviinin huurustamassa mielessäni ajatellut, että haen sen aamukävelyllä sitten. Yritin kuitenkin kahteen eri kertaan käydä etsimässä korua, mutta tuloksetta. Ei kyseessä ole onneksi mikään kallis asia, mutta minulla on ollut se jo vuodesta 2018, joten sillä oli pientä tunnearvoa. 

Kadonneen liilan pompulan innoittamana päätin sitten, että korkkaankin tänään kokonaan uuden päiväkirjan ja kävin Akateemisesta ostamassa pompulan värisen Leuchtturmin kirjan. Aloitin siis erään toisen päiväkirjan 21.11., joten siinä oli vielä paljon sivuja jäljellä, mutta jotenkin koen, että tämä vuosi ansaitsee kokonaan uuden, oman alkunsa. Vähän niin kuin 2021, jolloin kirjoitin vuoden 2020 viimeisiä merkintöjä kierrevihosta irroitetuille erillisille sivuille, jotka sitten taittelin ja liimasin vanhan päiväkirjankirjan viimeisille sivuille. Ja näin sain aloittaa kokonaan uuden päiväkirjan heti 1.1.2021.

Ehkä liilan pompulan oli aika mennä ja jäädä viime vuoteen niin kuin monen muunkin asian. Tai toisaalta osa asioista voi myös pelkästään siirtyä elämään hieman erilaisessa muodossa kuten pompulan muisto päiväkirjani värissä. Ehkä tuo liila pehmeä pallero on juuri nyt jonkun sellaisen käsissä, joka - niin kuin minäkin - tarvitsi jotain odottamatonta uutta elämäänsä. Olen eilen lukenut vuoden 2021 alun päiväkirjaani ja verrannut sitä kolmen seuraavan vuoden alun päiväkirjoihini. Enkä yhtään ihmettele, miksi tuo vuosi oli niin erilainen ja voitokas: lähdin siihen lapsenmielisellä odotuksella ja innolla ja olin päättänyt, että yksikään sulkeutunut ovi ei ole pettymys, vaan johdatus oikeaan suuntaan. 

Tuollaisen elämänfilosofian minä haluan takaisin ja saankin. Saan ihan mitä haluan, jos niin päätän ja sitoudun menemään eteenpäin. Mikään ei ole vielä liian myöhäistä.