Ensinnäkin haluan pyytää anteeksi sitä, että tämä blogi ei enää hetkeen ole ollut nimensä veroinen. Ja tämän avautumisen jälkeen aion palata takaisin ihanaan ortoreksiahöttööni enkä myöskään enää sensuroi itseäni täällä blogissa. Sillä myönnän, että yksi kirjoittamisen lopahduttanut tunne oli se, että en yksinkertaisesti kehdannut tuoda aitoja ajatuksiani esiin mitä tulee ruokaan, liikuntaan ja kehooni.
Nyt kuitenkin olen enemmän kuin valmis sensuroimattomuuteen ja alan vihdoinkin täyttää tuon luomani Uudelleenohjelmointi-sivun sisältöä! Painoseurantaa en raskauden takia voi tehdä järkevästi, mutta kehonkoostumusmittauksissa aion käydä vähintään kerran kuukaudessa. Mittoja on nimittäin myöskään turha ottaa alkuraskauden jälkeen, sillä tiedän turpoavani joka tapauksessa. Näin ollen kehonkoostumusmittaus on ainoa järkevä tapa mitata kehoni edistystä.
Edellisen kunnon tekstin jälkeen olemme käyneet Soulissa ja sieltä matkustin
I:n työmatkan mukana New Yorkiin. Nyt olemme laskeutuneet Helsinkiin ja olemme
täällä niin kauan kuin mahdollista. I on liikuttavan hämmästynyt suomalaisesta
valoisasta kesästä ja nauttii silmin nähden siitä, miten erilaista
elämäntahtimme on Helsingissä verrattuna Souliin. Soulissa hän ei oikeastaan
ikinä ole parvekkeellamme, mutta Töölön asunnossani hän lähes asuu siellä ja
on monena iltana vielä jäänyt sinne istumaan, kun minä olen jo mennyt
nukkumaan.
Toscanasta lähtö oli oikeasti minulle todella vaikeaa ja itkun pidätteleminen oli välillä mahdotonta. Nonnan pehmeä ja lämmin hyvästelyhalaus tuntui veitseltä kurkullani ja nytkin tätä tekstiä kirjoittaessani kyyneleet aloittavat itsepäisen matkansa silmäkulmiini. Yhtäkkiä huomasin kaipaavani minua. Sitä, että olen yksin. Ilman ketään miestä tai minulle valmiiksi suunniteltua tulevaisuutta.
Ja samaan aikaan kuitenkin huomasin kaipaavani kaipuuta. Sellaista, joka repi minua rikki, sai minut hulluuden partaalle ja joka teki I:stä niin todellisen minulle. Nyt hän on "vain" läsnä koko ajan, joka päivä ja yhtäkkiä havahduin kauhun ja syyllisyyden painoon siitä, että minulla oli ikävä sitä, kun I ei ollut niin helposti ulottuvissani. Kun koko kehoni tarvitsi häntä iholleni enemmän kuin ruokaa tai vettä ja kun pelkästään hänen äänensä kuuleminen sai sydämeni läikähtämään rakkaudesta.
Tosin... En voi kieltää, ettenkö häidemme jälkeen olisi tarvinnut I:tä kuin olisin ollut nääntymäisilläni joka ikinen hetki, kun kehomme eivät ole olleet kietoutuneina hikisinä toisiaan vasten. Enkä voi vieläkään kieltää sitä, ettenkö voisi aivan hyvin viettää koko päivää makuhuoneessa ja ajatellen, miten ihanan erilaista päälläni oleva paino on nyt, kun se on aviomieheni eikä vain seurustelukumppanin tai kihlatun. Tästäkin huolimatta kaikki on nyt pehmeämpää ja syvempää.
Kuitenkin huomaan kaipaavani entistä minää, mikä se ikinä onkaan. Luulenkin, että entinen minä on sellainen versio, joka ei ole koskaan ollut olemassa ainakaan kovin johdonmukaisesti ja uskonkin kaipaavani oikeasti vain joitain kullalla koristeltuja hetkiä. Hetkiä, jotka olivat oikeasti elämäni upeimpia, mutta jotka eivät olleet se koko totuus.
Kun poljimme serkkuni kanssa lähes kaksi tuntia Arezzosta Arno-jokea pitkin Bibbienaan vain, koska hän halusi vihdoinkin kertoa pitkäaikaiselle ihastukselleen tunteistaan kasvotusten. "Mamma mia, Jacopo", huudahdin hiestä märkänä, kun olimme polkeneet vasta hieman yli tunnin ja saavuimme pieneen Rassinan kylään. "Amo l'amore (rakastan rakkautta)!", serkkuni nauroi minulle nostaen kummatkin kätensä ilmaan pyörän ohjaustangolta enkä voinut olla hänelle vihainen.
Illalla poljimme takaisin pyörien koreissa muutama pullo punaviiniä ja serkullani ensisuudelma rakkautensa, nykyisen kihlattunsa kanssa. Tämä kaikki on se, mikä nousee pintaan. Kaikki ne loppukevään tuoksut, peltojen, joen ja rakennusten värit ja se, miten ei ollut muuta kuin se kaikki, mitä oli juuri siinä hetkessä. Vaikka realistisesti seuraavina päivinä en tehnyt muuta kuin pyöräillyt Coopiin ostamaan sellaisen määrän herkkuja, joka olisi riittänyt juuri täydellisesti isolle italialaiselle perheelle ja loput kaksi tai kolme päivää olin linnoittautuneena neljän seinän sisään heittämään elämääni hukkaan.
Kun käyn noita muistoissani onnellisia hetkiä läpi ja asetan niitä oikeisiin mittasuhteisiin, ymmärrän, että kyse on usein oikeasti vain yksittäisistä hyvistä hetkistä ja näen sen, miten paljon onnellisempi ja tasapainoisempi olen nyt. Pelkästään, kun vertaan itseäni siihen, millainen olin tämän blogin aloittaessani, en voi uskoa sitä muutosta, jonka olen saanut aikaan fyysisessä ja mieleni voinnissa! Mutta silti olen öisin maannut valveilla yrittäen karkottaa pois jatkuvasti mieleeni uudestaan palavaa kysymystä: olenko minä oikeasti ollut tähän kaikkeen sittenkään valmis?
Vielä tämän vuoden tammikuussa olin varma, että meitä ei oikeasti ollutkaan tarkoitettu yhteen I:n kanssa ja nyt olemme naimisissa ja odotan hänen lastaan. Olen muuttamassa pääasiallisesti asumaan toiseen maahan ja pelkästään siinä on paljon oppimista, mutta lisäksi tulevaisuuden nuorallataiteiluun kuuluu se, miten ihmeessä saan omista vanhemmistani yhtä rakkaita lapsilleni kuin mitä I:n vanhemmista tulee. Ja haluanko lasteni oppivan suomea vai italiaa vai kumpaakin. Ja miten ihmeessä he oppisivat nuo kielet, kun vain toinen vanhemmista osaa puhua niitä?
Yhtäkkiä en voikaan tulla ja mennä miten haluan vaikka tätähän minä aina halusin silloinkin, kun tein äkillisiä liikkeitä Suomen ja Italian välillä. Halusin jonkun turvallisen pysyvän paikan. Ja missä ikinä olinkin suurin minua hitaasti tappanut kaipuu oli I:n viereen ja arkeen. Esikoisemme on oikeasti kokonaan minun vastuullani vähintään vuoden ennen kuin I palaa armeijasta. Mitä jos en osaa? Miten pystyn paniikissa soittamaan esimerkiksi hätäpuhelua, kun tuollaisen puhelun tekeminen omalla äidinkielelläänkin on vaikeaa?
Tällä hetkellä kaikki Soulissa oleva aiheuttaa ahdistusta, joka puristuu rintakehääni ja painuu syvälle minuun itkuiseksi palloksi. Ja ainoa asia, mitä haluaisin tehdä, olisi ottaa ensimmäinen mahdollinen lentokone takaisin Italiaan. Palata turvaan, jossa minun ei tarvitse uskaltaa elää vaan saan ainoastaan haaveilla. Enkä pysty sanoittamaan näitä tunteita kenellekään läheiselleni, sillä koen tästä kaikesta niin paljon syyllisyyttä.
Syyllisyyttä kaikesta siitä, mitä I on tehnyt vuokseni etenkin kun tiedän, että tämä on elämä, jonka olen ihan vilpittömästi halunnutkin eikä mikään siellä menneisyydessä ole nykyisyyteni arvoista. (Niin paitsi se ortoreksia-aikani, jonka osalta häpeän sitä, että en vieläkään päässyt siinä samaan kuin mihin pari vuotta sitten pääsin.)
Kaipaan jotain outoa vapautta, jota en kuitenkaan osaa tuntea silloin, kun olen siinä vapaudessa. Ja tiedän, mitä Jacopo sanoisi, jos kertoisin hänelle tämän kaiken. Hän nauraisi, pyörittäisi päätään ja sanoisi: "Voi Minni, eikö ole niin ihanaa, että elämä muuttuu eikä polje paikoillaan!". Ja minä vastaisin vain puolikkaalla sydämellä "on", sillä jokin minussa kuitenkin kaipaisi jotain muuta.
En koskaan ajatellut tuntevani näin. En koskaan ajatellut, että saatuani unelmaelämäni kaikki minussa huutaisi paluuta vanhaan. Joka kerta, kun katson I:tä minuun sattuu tuntea näin ja toisaalta yritän myös olla armollinen itseäni kohtaan, sillä oikeasti tämä vuosi on ollut todellinen tieltä raivaaja elämässäni. Asiat ovat tapahtuneet niin nopeasti ja nyt raskaana ollessani olen jotenkin havahtunut siihen, miten peruuttamattomia moni näistä muutoksista on. Ensi vuoden helmikuussa minun täytyy oikeasti osata pitää huolta kokonaisesta toisesta elämästä.
Ja silti niin paljon on oikeasti hyvin. Enkä ehkä juuri nyt koe olevani vielä valmis, mutta voin kasvaa siihen. Eräs toinen serkkuni, neljän lapsen äiti, totesi meille, että pahin virhe, minkä voi vanhempana tehdä, on luulla tietävänsä jo kaiken. Jokainen lapsi on niin erilainen, että edellisten lasten tuomasta kokemuksesta ei välttämättä ole lähes ollenkaan hyötyä. Joskus pelkästään haittaa, jos lapsia yrittää runnoa liian samanlaisiin muotteihin.
Enkä minä ole Soulissa yksin, vaan koko I:n perhe on tukenani. Jotenkin maagisesti he ovat hyväksyneet minut osaksi elämäänsä ja I:n vanhemmat laskevat suurin piirtein päiviä ja tunteja siihen, kun heidän ensimmäinen lapsenlapsensa syntyy. Yksistään tämä palauttaa minut aina nykyhetkeen ja saa minut kiitollisuuden kyyneliin siitä, millaista elämäni on ja millaisten ihmisten ympäröimänä saan sitä viettää. Tiedän, että rumat kielet puhuvat siitä, että tämä on jonkinlainen rahallinen ja I:n perheen yritykseen liittyvä avioliitto, jonka on tarkoitus helpottaa mahdollista laajentamista Italiaan, mutta jostain syystä tämä ei edes häiritse minua. They keep on talkin', I keep on walkin'.
Juuri nyt, kirjoitettuani tämän kaiken ulos, oloni tuntuu kevyemmältä. Everything works out for me, everything works out for me... Saan olla hämmentynyt ja peloissani, mutta en voi antaa sen viedä minulta tulevaisuuden pohjaani. Enkä halua syksyllä katsoa tätä kesää suoraan silmiin ja todeta, että oli maailman typerintä, että en nauttinut täydellä sydämellä näistä ihanista hetkistä I:n ja perheeni kanssa. En halua jatkuvasti elää menneisyydestä menneisyyteen, sillä siten menetän kaiken, millä on juuri nyt oikeasti väliä.
Minulle on annettu niin paljon ja minun täytyy pitää siitä kaikesta huolta. Terveydestäni, I:stä, meidän lapsestamme, ystävistäni, perheestäni. Sillä loppujen lopuksi, kun pysähdyn paikoilleni ja päästän irti siitä valheellisesta muka täydellistä elämää eläneestä Minnistä, jonka kesämekko hulmusi pyörän selässä pitkin Toscanan hiekkateitä, olen niin rakastunut siihen elämään, jota saan elää nyt.
Rakastan niitä kaikkia pieniä kahviloita ja putiikkeja, joita Soul kuhisee. Rakastan sitä jumalaista näkymää, joka ikkunoistamme avautuu sekä kohti keskustan välkkyviä valoja että kohti sumuisia kukkuloita. Rakastan sitä, miten olen huomaamattani edistynyt korean ymmärtämisessä ja puhumisessa. Rakastan sitä, miten aivan suurimpien ostoskatujen kupeessa voin piiloutua temppelipihan hiljaisuuteen ja tuijottaa puissa sääntäileviä lintuja. Miten voin hetkessä kävellä ylös kukkuloille ja pitää käsissäni koko Soulia.
Rakastan niitä kahden kulttuurin outoja kohtaamisia, joita minun ja I:n välillä edelleen on. Kun tuijotamme toisiamme hämmennyksen vallassa emmekä ole varma vitsaileeko toinen vai onko hän tosissaan. Ja oikeastaan kai rakastan juuri sitä, että minua ei saa lopullisesti kahlehdittua korealaiseen kulttuuriin vaikka miten yrittäisin vaikka se tarkoittaakin sitä, että en koskaan kuulu aivan täydellisesti joukkoon. Rakastan, että mikään outouteni ei tule kenellekään yllätyksenä, sillä minulta ei odoteta paljoakaan.
Niin, nyt, kun olen saanut tämän kaiken oksennettua ulos, tulevaisuuteni ei näytäkään yhtään niin huonolta kuin miltä se näytti aiemmin. Mitä menneisyydessä tapahtuikin on sellaista, että kukaan meistä ei koskaan pääse aivan sataprosenttisesti takaisin juuri siihen autenttiseen kokemukseen. Edes minä tässä ortoreksiahaaveilussani. Tiedän, että niin moni asia on muuttunut, jotta voisin tulla täsmälleen samaksi versioksi kuin mitä olin vuonna 2021 ortoreksiani kukintavuonna, mutta toisaalta uskon, että minulla on nyt paljon enemmän työkaluja pysyäkseni tuolla, kun sinne taas uudelleen pääsen.
29.1.2022 kirjoitin tänne jotain, mikä on tullut todeksi ja josta minun täytyy olla kiitollinen:
Ei. Minsta tulee jotain enemmän kuin monista. Eikä se tule olemaan helppo elämä, ei missään nimessä eikä moni haluaisi elää elämääni! Mutta se on minulle tarkoitettu ja otan sen vastaan, sillä vain minä pystyn täyttämään tuon roolin. Tästä tulee sekopäisin, ihanin, rauhallisin, hulluin, retrofiltteröidyin ja pehmein kappale elämässäni ikinä. Se pehmeä alternative popmelodia, joka ansaitsisi niin paljon enemmän kuin mitä valtavirralta saa.