Don't give me love, don't give me faithHaluaisin tulla tänne kertomaan siitä, miten raskaus on vihdoinkin takonut järkeä ailahtelevaan mieleeni ja että elämä on kimaltelevaa, vakaata ja kaunista. Miten I:n lähtö armeijaan joulukuussa on valanut minuun motivaatiota hoitaa asiat niin järkevästi kuin mahdollista hänen poissaollessaan. Mutta valitettavasti tämä ei ole totta. Olen nimittäin tippunut ahdistavaan bulimian kierteeseen, josta olen vihdoinkin yrittämässä pyristellä irti terapiankin avulla, sillä tämä on niin paljon isompi ongelma kuin minkä osaan ratkaista yksin.
Wisdom nor pride, give innocence instead
Don't give me love, I've had my share
Beauty nor rest, give me truth instead
Nightwish - The Crow, The Owl and The Dove
Keskenmenon pelko sai minut pysymään erossa ahmimisesta ja oksentamisesta kolme ensimmäistä raskauskuukautta, mutta vuoden vaihteessa I:n armeijaan lähdön jälkeen tilanne on useasti karannut käsistä. Sanani eivät riitä kuvaamaan sitä, millaista ahdistusta ja vastenmielisyyttä koen itseäni ja toimintaani kohtaan. Sinun sisälläsi yrittää kehittyä uusi ihminen, helvetti soikoon, Minni!!!
Mutta edes tuo ei ole saanut minua pidettyä itseäni kurissa ja se on painanut mieltäni jo pitkään. Vihaan itseäni sanoinkuvaamattoman paljon ja tiedän, miten vastuuton ja julma olen. Silti en ole osannut lopettaa...
Sain siis itseni pidettyä kurissa syyskuusta joulukuuhun, siihen viikkoon asti, kun I lähti armeijaan. Sen jälkeen olen pahimmillaan oksentanut kahdeksan kertaa päivässä ja siihen asti, kunnes kurkkuni on ollut turvonnut ja tuhottoman kipeä. Välillä olen ahminut ja oksentanut ihan tavallista ruokaa, toisinaan olen varta vasten tilannut roskaruokaa, jota olen bulimikoinut.
Joka oksennuskerran jälkeen olen luvannut, että se on viimeinen kerta. Useita kertoja jopa heitin kaikki ahmimani ruoat pois roskikseen yhden oksennuskerran jälkeen ja joko kaadoin tiskinpesuainetta tai ruiskutin hajuvettä ruokien päälle, jotta en enää voisi ahmia niitä. Mutta tämäkään ei välttämättä ole pysäyttänyt minua ahmimasta sinä päivänä vielä lisää.
Olen yrittänyt saada siirrettyä huomiotani muualle. Olen käynyt Helsingissä rakkaitteni luona, olen istunut pitkissä videopuheluissa Italian serkkujeni kanssa, olen yrittänyt saada tanssimisesta taas kiinni, olen yrittänyt olla olematta vegaani ja antaa itseni syödä ilman suuria rajoituksia... Ja usein tuo onkin toiminut. Hetken aikaa.
Olen yrittänyt miettiä ja myös kirjoittanut ylös, mitä jokainen bulimiakerta tekee keholleni, vauvalle ja miettinyt miltä tuntuisi lukea tuo kaikki ääneen I:n edessä. Katsoa hänen pettynyttä ja vihaista ilmettään, kuvitella, millaisia mahdollisia ravinnon imeytymiseen liittyviä ongelmia vauvalle tapahtuu, mitä kehittymiseen liittyviä ongelmia bulimia aiheuttaa herkälle kehittyvässä olevalle ihmiselle. Miten tulevaisuudessa katsoisin häntä suoraan silmiin ja joutuisin pyytämään anteeksi hänen koko loppuelämän jatkuvia ongelmiaan, jotka johtuvat ihan vain siitä, että minä olin niin helvetin itsekäs, että en hakenut apua tarpeeksi aikaisin.
Sillä jokaisen ahmimiskerran jälkeen olen luvannut itselleni, että selviän tästä kyllä ilman ammattiapua. Että avun etsimiseen ja terapian aloittamiseen menee kuitenkin niin pitkään, että ehdin jo suurin piirtein raskauteni loppuun ennen kuin pääsen kunnolla kiinni apuun. Excuses, excuses, excuses...
En koskaan uskonut, että juuri minä olisin näin saatanan tyhmä ja jääräpäinen tällaisessa tilanteessa, jossa on kirjaimellisesti kyseessä toisen ihmisen henki. Ihmisen, joka ei millään tavalla ole itse voinut valita, kenen sisällä kasvaa ja kehittyy. Minun on saatava itseni pystyyn. Elämäni ja mieleni kuntoon. En voi tehdä sitä huomenna enkä ylihuomenna vaan se on tehtävä tässä ja nyt. Heittäydyn terapiaan sataprosenttisesti ja se on numero yksi prioriteettini. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa.
Anteeksi, rakas pieni poika. Tiedän, että en ansaitse sitä, että kukaan antaisi minulle tässä tilanteessa anteeksi, mutta päästäkseni tästä eteenpäin minun on pakko antaa itselleni anteeksi. Tästä lähtien pidän meistä kummastakin huolta. Teen isin ylpeäksi meistä kummastakin ja teen kaikkeni terveytesi eteen. Rakastan sinua niin kovin paljon ja olen pahoillani, että se ei ole näkynyt käyttäytymisessäni niin kuin sen olisi pitänyt.
Olen pahoillani, että en ollutkaan se versio itsestäni, jonka olin olettanut minun olevan: se äiti, joka pääsee vihdoinkin kunnolla käsiksi paranemiseen, kun saa tietää olevansa raskaana. Se, jonka päässä kaikki palaset vain loksahtavat kerralla paikoilleen.
Anteeksi.