Piilotin joitakin tekstejä, mutta ei hätää, mitään sen ihmeellisempää ei ole tapahtunut henkilö X:n suhteen! Koin vain, että tulevaisuuden kannalta on ehkä järkevintä, että pidän I:n ja H:n poissa täältä niin paljon kuin vain mahdollista. Kaikkea en tietenkään pysty tai edes halua piilottaa heistä, koska kumpikin on luonnollisesti iso osa elämääni, mutta suurimmaksi osaksi pitäydyn vastaisuudessa ruokailuissa ja liikunnassa arkisilla ajatuksilla ja mietteillä höystettynä.
Osittain tähän kai liittyy myös halu siihen, että minulla olisi edes joku paikka, jossa olla "vain minä" olematta jatkuvasti sekä vaimo että äiti. Tällä viikolla olen huomannut sen, miten täydellisyyden tavoittelu vie pois iloa arjen pienistä hetkistä, ja etenkin täydellisyyden tavoittelu äitiydessä tekee minusta surullisen ja ahdistuneen. Kun kirjoitan ajatuksiani auki äitiyden linssin läpi, pienetkin asiat tuovat minulle tunteen siitä, että olen huono.
Jos päätänkin juoda aamulla kupillisen aitoa, ihanaa italialaista cappucinoa ja tästä syystä ruokin H:n rintamaidon sijaan maidonkorvikkeella, jotta hän ei tule saaneeksi kofeiinia, koen olevani huono äiti enkä edes kehtaa kirjoittaa kahvin juomisesta tänne. Mietin jokaista liikahdustani aivan liikaa ja etenkin, kun kirjoitan asioita ylös, näen ne jotenkin selvemmin, jolloin alan ylianalysoimaan kaikkea. Ja kun alan ylianalysoimaan, katoaa kykyni tehdä niitä oikeita valintoja, joita intuitioni ohjaa, jolloin eksyn aivan totaalisesti suunnastani.
Viimeisen parin viikon aikana sanat "vapaus" ja "vapaa" ovatkin ponnahtaneet eteeni mitä erillaisimmissa tilanteissa ja tällä viikolla olen huomannut, että se, mikä tuo minulle vapauden tunteen, ei ehkä olekaan mikään tarkkaviivainen pieni tila, vaan jotain paljon joustavampaa kuin olen antanut itseni kokea. Mitä tarkoitan tällä on se, että tämän viikon mehupaasto on sujunut aikalailla ongelmitta, mutta se ei ole tuonut yhtään sellaista iloa, jollaista oletin kokevani. Se on tuntunut pakolta ja jotenkin päälle liimatulta valheelta. Kuin maskilta, joka ei sulaudu omaan ihooni, vaan jää hassusti pullottamaan todellisen minän päälle.
Olen pohdiskellut sitä, että ehkä olen jatkuvasti epäonnistunut yrityksissäni päästä ortoreksiaan takaisin kiinni siitä syystä, että en vain yksinkertaisesti pysty enää toisintamaan sitä tilannetta, jossa olin vuoden 2021 alussa. Minussa oli silloin niin paljon vähemmän kokemuksia, ajatuksia ja tunteita liittyen siihen, mitä tein, jolloin elämän aallokoiden keskellä navigoiminen oli tavallaan helpompaa.
Iso teema jo vuosien ajan on ollut se, että tuolloin aiemmin en pelännyt epäonnistumista, koska silloin minulla ei yksinkertaisesti ollut kokemuksia sellaisesta, joten minun oli helppoa liikkua eteenpäin täydellisen optimistisena. Ja tarkoitan siis epäonnistumisia tilanteessa, jossa kerrankin oikeasti söin ja myös urheilin. Kunnon näännytysdieeteissä olin epäonnistunut lukuisasti ja ehkä juuri sen takia tuo vuoden 2021 alkukevään elämäntapa onnistui niin hyvin: se oli minulle jotain aivan uutta.
Olen aiemminkin kirjoittanut tästä teemasta esimerkiksi täällä ja tuntuu hassulta lukea viime vuoden tammikuulta aivan se sama, mitä koen nytkin:
Juuri nyt en ole onnellinen. Vaikka syitä onneen onkin suuri kasa, totta kai on. Mutta jotain syvällä juurissani on tällä hetkellä rikki ja minun täytyy korjata se, jotta pystyn vihdoinkin astumaan eteenpäin sinä pelottomana olentona, joka minun on tarkoituskin olla.
Olen jo pitkään yrittänyt pakottaa itseäni kävelemään samoja askeleita, joita joskus kävelin, vaikka vuodet ovat kuluttaneet noita kivisiä askelmia tavalla, joka on tehnyt niiden pinnasta röpelöisiä ja osa askelmista on jopa jossain vaiheessa napsahtanut kahteen osaan. Ne eivät ole enää ne samat askelmat, joita pitkin hypin kohti vuoden 2021 kesää, joten on ehkä ollut todellista typeryyttä minulta olettaa, että saisin kaiken palautettua entiseen tilaan.
Ja arvatkaapa vain onko minulla todella tyhmä olo, kun mietin sitä, että olen luultavasti kaksi vuotta yrittänyt pakottaa jotain sellaista, mikä ei yksinkertaisesti voi enää koskaan tapahtua? Jotain sellaista, jonka on tarkoitus muovautua hieman eri näköiseksi nykyisessä elämässäni ja tilanteessani, jolloin en voi käyttää aiempaa elämäntapaani ja -tilannettani karttana?
Kyllä, kyllä on ja toisaalta koen myös helpotusta tästä tajuamisesta. Tämä tuntuu luvan antamiselta siihen, että saan elää joustavemmin nykyisen minän sanelemin ehdoin, koska nykyinen minä on myös se, joka pystyy rakentamaan tulevaisuuteni. Jos toisin vuoden 2021 minän nykyhetkeen, ei hän osaisi navigoida elämässäni päivääkään, koska niin monia asia on muuttunut.
Ja höpötettyäni tämän kaiken läpi niin haluan korostaa sitä, että tavoitteeni eivät ole muuttuneet: haluan lopettaa tämän vuoden parhaimmassa fyysisessä ja myös henkisessä kunnossa, missä olen koko vuoden 2024 aikana ollut. Ja siitä jatkan sitten vieläkin pidemmälle kehoprojektiani ja luon elämän, jossa terveyteni on todellakin ykkösprioriteettini. Haluan olla terve. Haluan elämän, jossa minun ei tarvitse enää elää läpi ahmimisjaksojen, vaan ruokin kehoani tasaisesti pitkin päivää, viikkoa, kuukautta ja vuotta ravitsevalla ja monipuolisella ruoalla. Haluan liikkua päivittäin, juosta puolimaratonin, kehittyä tanssijana ja olla notkeampi. Haluan, että näytän urheilullista ja aktiivista elämää elävältä, positiiviselta ja vahvalta naiselta.
Tämä kaikki on tuttua huttua. Mutta se, miten minä pääsen tuonne, on se, mikä tulee ehkä hieman muuttumaan. Uudelleenohjelmointi lakkaakin ehkä kokonaan olemasta nimenomaan tuota eli pään ohjelmointia siihen vanhaan ja sen sijaan dokumentoin, mitä teen tällä kertaa eri tavalla. Totuushan on kuitenkin se, että minun pitäisi joka tapauksessa tehdä jotain eri tavalla, jotta myös pysyisin tavoitteessani toisin kuin viime kerralla. Tarvitsen erilaisen perustan, jotta en taas kaadu, kun olen saanu unelmakroppani ja -elämäni ja kaikki kova työni valuu hukkaan.
Miten sitten lähden käytännössä tästä eteenpäin? Olen pohdiskellut sitä, mikä on tänä vuonna tuonut minulle iloa ja helpotusta ja huolimatta siitä, että moni asia olikin loppujen lopuksi ehkä hieman pielessä, niin olin todella onnellinen, kun söin neljä kertaa päivässä ihan "tavallisen" terveellisesti. Ja silloin, kun minulle tuli himo aloittaa aamu kokonaisella pienellä vesimelonilla tai kuudella jääkaapissa ihanasti viilenneellä, mehukkaalla omenalla niin sitten minä noudatin tuota himoa enkä pakottanut itseäni pysymään jossain lukitussa ruokasuunnitelmassa.
Pyrin siihen, että syön edelleen suurimman osan ajasta kokonaan kasvipohjaisesti, mutta jos huomaan lipuvani kohti ahmimista, saan valita myös liha- ja maitotuotteita, kunhan ne ovat terveelliseksi luokiteltavia. Eli esimerkiksi tuplapepperonipizzan ja jäätelötönikän sijaan saan syödä annoksen täysjyväriisiä ja bulgogia ja jälkiruoaksi pienen leivoksen - joko itse tehdyn tai leipomosta ostetun. Ja minun täytyy jatkuvasti muistuttaa itseäni siitä, että tämä ei ole häviö. Tämä ei ole sitä, että luovutan. Olen valinnut tavoitteeni ja niihin pääsemistä hyödyttää paljon enemmän se, että suhtaudun elämään ja sitä kautta syömiseen realistisesti sen sijaan, että saan jatkuvasti pelätä seuraavaa ahmimiskohtausta ja sitä kautta totaalista epäonnistumista.
Jonkinlainen uudenlainen alku siis käsillä. Sellainen kappale, jota en ole vielä koskaan lukenut ja ehkä se on juuri sitä, mitä tarvitsen tässä ja nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti