Mitään ei ole vieläkään tapahtunut, olen saanut olla rauhassa. Olin jo luomassa ketjua EDSF:iin, mutta en vain koe tuota foorumia enää kodikseni. Lisäksi tiedän, että tuolla merkintäni olisivat tuhansien ihmisten edessä enkä suoraan sanottuna halua sitä. Kaikesta huolimatta tämä tuntuu tarpeeksi pieneltä ja huomaamattomalta paikalta, joten kokeillaan, katsotaan. Tunnustellaan, mihin tämä kaikki johtaa.
Mielialani on vaihdellut tällä viikolla todella paljon. Eilen kävin tunnin iltakävelyllä ja tunsin niin pakahduttavaa onnellisuutta, että minun piti oikeasti pidätellä kyyneleitä, mutta muutama tunti tästä, kun tuijotin ikkunasta pimenevää iltaa, ahdistus puristi kaiken ilman minusta. Nukkumaan mennessä pelkäsin sotaa, maailmanloppua, jonkun mystisen ajan loppumista kesken... Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa vaikka yritin hengittää niin syvään ja rauhallisesti kuin mahdollista.
Olin hereillä useita tunteja kunnes viimeinkin nukahdin ja heräsin onnellisena ja rauhallisena. Tänään on ollut kaunis, aurinkoinen päivä ja olen nauttinut lähes kolmestakymmenestä asteesta. Kuitenkin jostain syystä juuri tänään minulla on ollut kamala ikävä Töölöäni. Minulla on ikävä niitä rauhallisia sunnuntaikävelyitä, joita rakastin etenkin kesäisin, jolloin kävelin Hietaniemen rantaviivaa pitkin Kesärannan ohi kohti Seurasaarta ja sieltä Meilahden kautta takaisin kotiin.
Minulla on ikävä sitä, kun kävelin ystäväni kanssa kummankin ponihännät edes takaisin heiluen lähes pari tuntia. Pari tuntia, jotka tuntuivat 20 minuutilta, koska meillä vain oli niin paljon vaahdottavaa elämästä, töistä ja tulevaisuuden suunnitelmista. Tällä hetkellä ponihäntäni heiluu yksinään samalla, kun työnnän kärryjä ja puhun langattomiin kuulokkeisiini ystävälleni, joka on vasta aamukävelyllä, kun itse olen päivän toisella kävelyllä ja kello lähenee iltaseitsemää.
Joka tapauksessa en oo sanoa, mitkä kaikki mielialan vaihtelut johtuvat yksistään hormoneista, sillä ne saattavat heilahdella puoli vuottakin synnytyksen jälkeen. Vai johtuvatko mielialan vaihtelut ihan vain siitä, että minulla on jatkuvasti aivan järkyttävä ikävä I:tä, olen muutenkin kokenut viime aikoina olevani poikkeuksellisen yksinäinen enkä ole tyytyväinen siihen, miten syön ja liikun.
Painoni ja kehoni ovat suurimmaksi osaksi palautuneet raskautta edeltäneeseen aikaan ja olen kyllä aloittanut liikkumisen uudestaan ilman sen suurempia ongelmia. Toki olen edelleen varovainen ja kuuntelen kehoni merkkejä hyvin tarkkaan. Olen pelännyt vatsalihasten erkaumaa enemmän kuin yhtäkään raskausarpea, vaikka pientä erkaumaa tapahtuu kaikille ja se on täysin normaalia.
Mutta en ole halunnut, että vatsani alkaisi pömpöttää enemmän kuin normaalisti sen takia, että olisin aloittanut vääränlaisen treenaamisen liian aikaisin synnytyksen jälkeen. Olenkin seurannut tarkasti treeniohjeita, jotta olen saanut vatsalihakseni palautumaan mahdollisimman normaaleiksi. Tunnen, että tuolla jossain lihakseni ovat edelleen ja etenkin peppuni lihakset tuntuvat aivan selvästi. Mutta olen liian pehmeä, jotta ne näkyisivät.
Joinain päivinä on ollut todella, todella vaikeaa pysyä erossa kunnon urheilusta, vaikka tiedänkin, että kehon täytyy antaa toipua synnytyksestä. Ja mitä paremmin kohtelen kehoani nyt, sitä nopeammin ja vaivattomammin toivun. Huomaan kuitenkin kaipaavani sitä, että saisin halutessani vetäistä kunnon 40 minuutin HIIT-treenin tai aloittaa juoksutreenit, mutta sen sijaan liikkumiseni on ollut vain kävelemistä ja pilates-tyyppistä lantionpohja- ja vatsalihastreeniä. Joinakin päivinä kävelen vain puoli tuntia, toisinaan kolme tuntia kahdessa tai kolmessa eri jaksossa.
Käännänkin nyt suurimman huomioni ruokavaliooni. Torjuakseni ahmimista siirryin tämän vuoden helmikuussa syömään tavalliseen korealaiseen tyyliin, vaikka toki edelleen koinkin ällötystä lihan suhteen. Silti aina silloin tällöin söin mediumiksi paistettua lihaa ja sain tällä tavoin siirrettyä huomioni pois roskaruoasta ja ahmimisesta.
Ja niin vaikeaa kuin tähän olikin taipua, se oikeasti toimi ja pahin bulimikointi loppui. Saatoin aina silloin tällöin toki syödä ja herkutella hieman liikaa, mutta se oli sellaista "tavallisten ihmisten" herkuttelua eikä syömishäiriökäyttäytymistä. Hiljalleen "tavallinen" syöminen alkoi jopa tuntua ihan hauskalta: yhtäkkiä ruokakaupoissa minulle avautui niin paljon kaikenlaista uutta ja erilaista, mitä kokeilla!
Tiedän kuitenkin aivan liikaa siitä, mitä tuollainen syöminen tekee terveydelleni, joten koen, että nyt olen viimein valmis siirtymään ruokavalioon, joka perustuu tieteelle eikä sille, mikä on helppoa tai vaikeaa tai mitä pääni aina välillä vastustaa ja välillä tukee. Ja tämä kaikki on lähes se sama ruokavalio ja elämäntapa, jolla sain kolme vuotta sitten itseni hoikimpaan ja kiinteimpään kuntoon kuin koskaan aiemmin.
Ensi viikolla alan siis vieroittautua kaikesta siitä, mitä olen nyt syönyt: maitopohjaiset tuotteet ja liha. Kananmunat eivät tule olemaan ongelma, sillä niitä olen pystynyt syömään vain silloin tällöin, sillä ne aiheuttavat edelleen minulle refluksiaa. Lihan osalta olen tykästynyt kanasalaatteihin, mutta tästä on nyt luovuttava. Terveyden nimissä.
Alussa tavoitteeni ei niinkään ole laihtua, vaan seuraavan kahden viikon aikana tavoitteeni on vain siirtyä vegaaniin ruokavalioon. Annan itseni vielä syödä joitain vegaaneita roskaruokia, mutta hiljalleen jätän nuokin pois. Tiedän nimittäin, että minun täytyy nyt tehdä tämä rauhallisemmin kuin aiemmin ehkä olisin tehnyt, sillä muuten palaan aivan varmasti takaisin liha- ja maitoruokiin tai pahimmillaan bulimia palaa takaisin. Ja siihen en enää suostu ikinä.
Askel kerrallaan siis. Kohti elämää, josta on repäisty irti kaikki, mikä ei palvele terveyttäni ja samalla perheeni hyvinvointia. Osa minusta miettii, että ei tämä taaskaan tule onnistumaan. Katso nyt, Minni, miten surkeasti olet yrittänyt koko blogin ajan tavoitella paluuta vuoteen 2021, mutta et ole onnistunut siinä. En kuitenkaan voi antaa periksi. Mitä, jos olisin antanut periksi I:n suhteen juuri ennen, kun alkoi tapahtua? Haluan uskoa, että läpimurtoni on vain muutaman kuukauden taistelun päässä. Pystyn tähän kyllä! Ei minulla ole muuta vaihtoehtoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti