Aikaa on taas mennyt pieni ikuisuus ja tipahdin siihen aivan liian tutuksi tulleeseen ansaan: kerrottavaa ja pohdiskeltavaa kertyi niin paljon, että jäin taas jumiin kaiken kanssa. Edellinen teksti on viime kuun alusta ja sen jälkeen käytännössä katsoen kaikki muut elämäni osa-alueet ovat olleet erinomaisia paitsi minä. Ja tällä tarkoitan sitä, että en ole kokenut yhteyttä itseeni, tarkoitukseeni ja minua ympäröivään maailmaan. Tänään aamulla istuin olohuoneen lattialla paksun tyynyn päällä ja minun oli jotenkin mahdotonta löytää oikealta tuntuvaa meditaatiota. Lopulta valitsin vain tutun, usein kuuntelemani meditaation, mutta jokin minussa liikahti eri asentoon.
Olen pohtinut paljon hengellisyyttä, syvällisen yhteyden kokemusta ja tuon kaiken katoamista elämästäni. Traumaterapia on pitänyt minut hirtettynä kiinni arkisiin asioihin ja pitänyt huomioni vain näkyvässä maailmassa. Aamumeditaationi ovat lähinnä vain pitäneet minut järjissäni, mutta ne eivät ole syventäneet yhteyttä itseeni. Tämän lisäksi olen taas huomannut kasvavassa määrin fyysisiä oireita, joiden osalta haluaisin syyttää raskautta tai kevättä, mutta tiedän, että ruokavalio on se pahin syyllinen, sillä huono ruokavalio myös pahentaa esimerkiksi allergiaoireita.
Ihmiset ympärilläni ovat rakastavia, huolehtivia ja pitävät huolta siitä, että en ole liian ankara itseäni kohtaan. Ja niin kiitollinen kuin olenkin tästä, minua harmittaa se, millaisen keskinkertaisuuden ympäristön tämä on luonut, sillä raskauden ei todellakaan pitäisi olla syy siihen, ettet vaadi itsellesi parasta mahdollista. Tänään aamulla ennen meditaatiotani, huomasin, että Alyse Parker, entinen Raw Alignment, oli lisännyt uuden videon, jossa hän kertoi katsoneensa juuri läpi vanhoja videoitaan ja saaneen niistä paljon motivaatiota. Niinpä minäkin siirryin selailemaan hänen vanhoja videoitaan ja hetken ajan tunsin taas ikävää sitä minua kohtaan, jonka löysin hänen videoittensa kautta.
Sitten kohautin olkiani ja hiivin olohuoneeseen aikaisen aamun Soulin vasta venytellessä unisesti jäseniään lämpimän sängyn keskellä. Yritin löytää sopivaa meditaatiota, avasin Lavendairen lyhyen meditaation ja sitten tapahtui se liikahdus, joka toi kyyneleet silmiini. Keskeytin videon ja istuin vain hiljaa antaen itseni tuntea sellaista yhteyttä itseeni ja maailmaan, jollaista en ole tuntenut pitkään aikaan. Tuntuu, että olen viimeiset vuodet ollut keskellä kahta valintaa: se helppo ja se vaikeampi, mutta terveyttäni ja tulevaisuuttani tukeva.
Ensi viikolla aion pyytää siirtoa sellaiselle ravitsemusterapeutille, joka pysyty tukemaan minua kokonaan kasvipohjaisessa tai vähintään 90% kasvipohjaisessa ruokavaliossa. Tiedän, että tämä tulee olemaan todella kattavaa suunnittelua vaativaa Koreassa, sillä täällä ei esimerkiksi ole oikeastaan valmista soijajugurttia, vaan sinun täytyy tehdä se itse. Mutta kokonaan kasvipohjaisten ruokien määrä on kasvanut huomattavasti, joten kunhan vain tilaan kaiken etukäteen netistä, minun pitäisi kyllä selviytyä tästä ongelmitta.
Mietin aluksi, että en kirjoittaisi tänne mitään tästä päätöksestä. Että tekisin ensin ja vasta sitten kirjoittaisin, mutta jostain syystä vain haluan dokumentoida tämän alun. Tuntuu oudolta ja saman aikaan ihanalta tuntea tällaista itseluottamusta ja minun täytyy antaa sen ohjata itseäni. Meditaation jälkeen nousin ylös ja maalasin kynteni pitkästä aikaa punaisiksi, sillä yleensä punainen kynsilakka lähtee katoamaan sormistani todella nopeasti, koska pesen ja rasvaan käsiäni niin paljon.
Mutta välillä ne ovat ne enemmän vaivaa vaativat asiat, jotka tuovat oikean onnen ja tekevät olosi oikeasti sinuksi itseksesi. Yritän kirjoittaa viimeistään tiistaina selkeämmän koosteen siitä, miten aion muuttaa arkiruokailujani. Tällä viikolla olen myös aloittanut hiljalleen juoksuharrastuksen uudestaan, tosin sisällä ja YouTubesta löytyvien treenien avulla. Ei, paikoillaan hölkkääminen ei ole sama asia kuin ulkona juokseminen, mutta se on alku, sillä tällä hetkellä kynnys lähteä juoksemaan ihmisten ilmoille on liian korkealla. Haluain kuitenkin ensi viikon torstaina vihdoinkin repiä irti laastarin ja jostain syystä innokas odotus on tällä hetkellä vahvempi voima kuin pelko.
Josko nyt vihdoinkin saisin revittyä itseni takaisin sen kimaltelevan auringon alle, jonka alla olen oma itseni. Paras versio siitä, mitä voin olla.
Edit klo 20.49: Sain vihdoinkin käytyä vanhat tekstit läpi ja muokkasin (toivottavasti) kaikki linkit ja samalla laitoin vanhat tekstit näkyviin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti