I:n vanhempien ja sisarusten tapaaminen tuntuu edelleen jonkun toisen muistolta, ei omaltani. Aluksi tein I:n äidin kanssa ruokaa, mistä olin todella kiitollinen, sillä huomion siirtäminen tekemiseen tuntui tarpeelliselta suojamuurilta ympärilleni. Juttelimme kokkauksen lomassa niitä näitä ja pulssini nousi taivaisiin aina, kun hän sanoi jotain kokonaan koreaksi, sillä pelkäsin, etten ymmärtäisi tai ymmärtäisin jotain väärin. Muutaman kerran jouduinkin pyytämään häntä toistamaan sanomansa, mihin I:n äiti vastasi hymyllä ja sanoi, että minua varmaankin jännittää aika paljon. Nyökkäsin ja hän hymyili minulle kannustavasti.
Koko ruokailun ajan I:n perheen dynamiikka tuntui minun näkökulmastani oudolta ja kankealta, sillä heidän keskinäiset suhteensa ja hierarkiansa olivat jotenkin hyperfokusoituneet. I:n nuoremmat sisarukset olivat oudon kohteliaita häntä kohtaan, vaikka tiedän, että heillä on todella läheiset välit eivätkä he yleensä puhuttele häntä niin kuin tuolloin.
I puolestaan oli tavallista kohteliaampi vanhempiaan kohtaan ja toisaalta taas hänen vanhempansa osoittavat I:lle erityistä esikoispojan ansaitsemaa arvostusta, kun tämä on edennyt siihen vaiheeseen, jossa hän on muuttumassa nuoresta miehestä aviomieheksi ja myös hiljalleen isäksi. Tuon kaiken keskellä huomasin hakeutuvani jatkuvasti haaveilemaan Italiasta. Kaukana oli se Toscanan kuhiseva, naurun ja metelin täyteinen pitkä ulos katettu perhepöytä, jonka ympärillä juoksee lapsia ja isovanhemmat laulavat nuorison mölytessä omia asioitaan. Niin monille tuon iloisen pöydän ympärillä kuhiseva elämä kuulostaa turhalta huutamiselta. Meille se on vain ihanaa, värikästä elämää. Ja voi, miten ikävöinkään Italiaa tuossa hetkessä!
Ruokailun jälkeen istuimme olohuoneeseen ja I:n äiti näytti minulle kuvia I:n lapsuudesta tämän hävetessä meitä vastapäätä. Näennäisen rentoutuneen tunnelman reunalla I:n isän katse oli muuttunut tarkkailijaksi ja minä mietin sanoisiko hän mitään koko perheen edessä vai joutuisiko I tulitukseen vasta myöhemmin yksin. Minusta tuli välittömästi varautuneempi ja aloin vain odottaa pahinta. Laskin päässäni, että olimme olleet I:n vanhempien luona jo neljä tuntia ja he kaikki olivat kyllä ehtineet tutustumaan minuun tarpeeksi muodostaakseen jonkinlaisen kuvan minusta.
En enää muista, miksi lähdin keittiöön, mutta sieltä palattuani en ehtinyt edes istumaan, kun I:n isä nosti katseensa poikaansa. ”Oletko varma, että hän on vaimosi?” Pysähdyin ja jäin seisomaan. Minusta ei ole ikinä koskaan tuntunut siltä, miltä juuri tuona hetkenä tuntui. Sydämeni kuihtui kasaan pieneksi ryppyiseksi palloksi, joka hädin tuskin enää löi ja itku pesiytyi karheana kasana kurkkuuni.
”Olen”, I vastasi varmana ilmeenkään värähtämättä enkä ole koskaan nähnyt häntä sellaisena. Hän istui selkä suorana, ryhdikkäänä, oman totuutensa tietävänä miehenä, joka oli kaukana siitä kömpelöstä, hieman hönöstä ja niin kovin nauravaisesta nuoresta miehestä, jollainen hän on suurimman osan ajasta ja johon silloin monta vuotta sitten ihastuin.
”Oletko tavannut hänen vanhempansa?”
”Olen.”
”Ja he ovat
hyväksyneet sinut?”
”Kyllä.”
”Ja ymmärrät sen, miten tämä tulee
vaikuttamaan sinuun itseesi ja meihin kaikkiin muihinkin?”
”Kyllä.”
I:n isän tiukka katse viipyi vielä hetken pojassaan ja sitten se liukui minuun. ”Oletko valmis siihen, että lapsiasi tullaan luultavasti kiusaamaan kahdessa eri maassa?” Kysymys tuntui pudotukselta avantoon ja muutaman sekunnin ajan olin totaalisen hämmennyksen vallassa, sillä en edes koskaan aiemmin ole tullut ajatelleeksi moista. Pääsin jotenkin uimaan pintaan jääkylmän veden alta ja pääni kohottua pinnan yläpuolelle sain henkäistyä yllättävän varman kuuloisena: ”Kyllä.”
”Ja ymmärrät sen, että täällä sinua ei koskaan tulla pitämään yhtenä
meistä, vaan olet aina ulkopuolinen ja vierasmaalainen?”
”Kyllä.”
I:n isän katse pysyi minussa ja minä keräsin jostain kaukaa silmiini talvisodan henkeä, jotta edelleen kurkussa kaihertavat kyyneleet eivät näkyisi katseestani. Näin sivusilmin, että I:n äiti näytti siltä, että hänelläkin oli muutama kysymys, mutta hän piti ne itsellään niin kuin äidit tekevät ja miettii niitä sitten unettomina öinä. I:n sisarukset seurasivat tilannetta lähinnä mielenkiinnosta, sillä tuo hetki oli tuolle perheelle se kohta, josta ei ollut enää paluuta.
I:n isän harteilla painoi sillä hetkellä koko elämä ja tulevaisuus. Siinä ei
ollut kyse minusta ja I:stä, vaan hänen koko perheestään, suvustaan, hänen
vaimonsa suvusta ja heidän kaikkien maineestaan. Siitä, miten suku jatkuu
vanhimman pojan kautta ja jos hän hyväksyy minut, hän rikkoo kaiken sen, minkä
hänen oma isänsä, isoisänsä sekä vaimonsa isä ja isoisä ovat myös I:n isälle
ja hänen perheelleen rakentaneet.
Näin hänen silmistään, miten hän laski kaikkea ja yritti miettiä tekojensa seurauksia. Mahdollinen omien vanhempiensa hylkäämäksi tuleminen, kunnian menetys hänen vaimonsa vanhempien edessä, koska on päästänyt minut sukuun, taikausko siihen, miten suvun aiemmat jo monta sukupolvea sitten kuolleet jäsenet voivat edelleen kostaa nykysukupolven huonot valinnat, ystävät, kollegat, yhteiskunta, politiikka, lapsenlapset, rotu, häpeä, oma perhe, lapset, vaimo, rakkaus…
Ikuisuus. Siltä minusta tuntui ja sekunnit sulautuivat mielessäni minuuteiksi ja puolituntisiksi. Havahduin ainoastaan aika ajoin siihen, että olin unohtanut taas hengittää ja ohuen jään kaltaisen tunnelman keskellä en uskaltanut vetää keuhkoihini kuin vain niin vähän happea, että selvisin taas muutaman sekunnin pidempään. Lopulta I:n isä huokaisi ja nyökkäsi. ”Hyvä, sitten minäkään en ole huolissani”, hän sanoi ja hymyili arasti meille. Näin hänen silmistään, että kyllä hän oikeasti oli huolissaan niin kuin isät ovat, mutta hän on päättänyt luottaa esikoiseensa ja tämän valintoihin ja seisoo tukevasti I:n valintojen takana poikaansa puolustaen.
I hymyili ja kumarsi kiittäen ja minä seisoin edelleen paikoillani omassa lantioon asti ulottuvassa lumikasassani enkä pystynyt liikkumaan. Tunsin I:n pehmeän käden ottavan kiinni omastani ja hän kysyi naurahtaen olinko okei. Katsoin häntä hämmentyneenä, nyökkäsin ja istuin nolostuneena alas sohvalle I:n viereen. I nojautui lähemmäs minua ja kysyi uudestaan olinko kunnossa. Mietin hetken sanonko mitään, mutta sopersin sitten, että en ole koskaan pelännyt mitään niin paljon kuin sitä, että minua ei hyväksyttäisi osaksi tätä perhettä. Nielaisin lauseen lopun, koska tunsin, että kyyneleet alkavat nousta silmiini enkä halunnut itkeä kaikkien edessä.
I:n isä sanoi, että kieltämättä tässä on ollut paljon mietittävää, mutta henkilö, joka on saanut niin nopeasti hänen pojastaan kasvamaan sen miehen, joka hän nyt on, ansaitsee tulla kuulluksi ja huomioiduksi aivan kuten muutkin. Sopersin posket punaisina yrittäväni parhaani niin kuin korealaiset aina sanovat ja viimein I:n isän katse pehmeni, kun hän hymyili minulle ja sanoi, ettei epäile sitä hetkeäkään.
Tämän jälkeen sain kuulla, miksi I on ollut niin kiireinen viime aikoina: hän on perheensä ja minun tietämättäni järjestellyt koko ajan taustalla meidän häitämme?! Kyllä, minusta tulee 13.5. vaimo enkä tuossa hetkessä osannut sanoa mitään. Tuijotin vain I:tä silmät täynnä rakkautta ja kurkussa niin suuri pala, että en uskaltanut liikahtaa, koska pelkäsin purskahtavani itkuun. I oli jo ottanut yhteyttä vanhempiini ja tärkeimpiin ystäviini ja järjestänyt heidän pääsynsä juhliin. Minun ainoa tehtäväni on etsiä häämekko.
Olen edelleen typertyneenä tästä kaikesta ja tunnen syyllisyyttä siitä, miten vihainen olen ollut I:lle siitä, miten hän on erkaantunut minusta. Samaan aikaan, kun hän on tehnyt kaikkensa, jotta voimme olla koko loppuelämämme yhdessä. Nyt jos koskaan minun on laihduttava. Minun on pidettävä itsestäni huolta. Minun on tultava siksi kumppaniksi, jonka I ansaitsee.
Loppuillan I:n isä tarjoili kallista sojua ja pääsin näkemään I:n perheen rentoutuneena. Pelasimme halli gallia ja I:n äiti intoutui jopa tanssimaan voiton tanssin, mitä hänen lapsensa häpesivät asiaan kuuluvalla tavalla. Alkoholista rohkaistuneena uskaltauduin toteamaan, että ymmärrän nyt, mistä I on saanut tanssilahjansa ja I katsoi minua muka loukkaantuneena sanoen tanssivansa hyvin. ”Niin tanssii sinun äitisikin!”, vastasin nauraen. I pyöritti päätään ja sanoi, että siinä vaiheessa, kun minä olen virallisesti hänen vaimonsa, hän ei missään nimessä voi sietää tuollaista käytöstä häntä kohtaan.
Nauroin heleästi ja I:n isä huokaisi teennäisen raskaasti todeten: ”Poika, sinulla on vielä paljon opittavaa avioliitosta.” I:n äiti vilkaisi nopeasti aviomiestään ja hymyili juuri sellaista hymyä, jota aasialaiset vanhemmat naiset hymyilevät, kun he ovat oppineet pitämään patriarkaalisen yhteiskunnan ja perhedynamiikan keskellä kaikesta huolimatta joka ikisen langan omissa käsissään.
Loppuilta oli aivan ihana, mutta I:n luokse – tai meidän luoksemme – palattuamme minusta tuntui edelleen jotenkin omasta itsestäni irtautuneelta enkä oikein osannut vastata I:llekään mitään, kun hän kyseli, miltä minusta tuntui. Kaiken jännityksen laukaisun huomasi ainoastaan siitä, että yhtäkkiä minua alkoi väsyttää aivan järkyttävästi ja taisin nukahtaa alle kymmenessä minuutissa.
Yksi pelottava rasti takana, loput hankaluudet edessä. Minusta tulee vaimo. Vihdoinkin. Ja saan I:n aviomiehekseni. Vihdoinkin. Tämä kaikki on niin paljon. Liikaa. Olen niin onnellinen.



Ei kommentteja:
Lähetä kommentti